Uuniperunan jälkeen

On tämä nykyajan nuoriso mennyt aivan hunningolle, totesin, kun annoin veljentyttärelle valmistujais- ja syntymäpäivälahjaksi riihikuivaa rahaa ja hän, kiitettyään kauniisti, totesi sijoittavansa sen sinipiian varteen sekä kuivauslastaan. OoÄmGee! Ei rilluttelua eikä riehumista! Baariinkin ovat menossa vasta parin viikon päästä, kun yksi ystävistä pääsee täysi-ikäisten kirjoihin. Edeltävä baarikeikka oli ollut marraskuussa. Ihan mahdotonta, tervehenkistä sakkia! Oli hän nyt tosin taas uuden tatuoinnin käynyt ottamassa, jotta pientä kansalaistottelemattomuutta löytyy, kun mummo (yllättäen ei minun äitini) oli sanonut, että älä sitten synttärirahoja syydä turhuuteen, niin kuin tatuointeihin, lahjakuoren antaessaan.

Uuniperunat saivat kyytiä, tällä kertaa voitelin ne päältä öljy-soijakastike-rosmariiniseoksella. Tuli niin hyviä, että kuoretkin kelpasivat, rapsakka ja suolainen sipsi. Tein kinkku- ja broileritäytteet. Broilerista tuli turhan tulista lapsukaisten makuun, mutta jäipähän enemmän minulle, ei taas pariin päivään tarvitse miettiä ruuanlaittamista. Hyvin neidoille ruoka maistui, olivat ilmiselvästi satsanneet ruokahalun kasvattamiseen. Muffini jälkiruokana alkoi olla jo vähän tuhti, mutta sekin upposi pienen maanittelun jälkeen.

Itse kävin henkistä kisaa itseni kanssa vieraiden poistumisen jälkeen, että lähdenkö vai jäänkö. Oli samaa luvassa kuin viime vuoden alussa, ystävän bändi keikalla samassa baarissa kuin viime vuonnakin. Hetkellisesti kirpaisi sydämestä, kun muistin seuran ja onnentunteen, jota silloin oli liikkeellä isosti. Mutta sitten tajusin, että sydänsurustakin olen jo toipumassa, menee suorastaan päiviä, etten enää ajattele koko asiaa. Välillä koen jopa ohkaisia onnentuntemuksia. Niinpä kun ystäväpariskunta sai ex tempore lapsensa kenneliin (=mummolaan Töölöön), niin sama suunta oli askelten ja hyvä oli, että oli, koska hauskaa riitti. Keikka oli ravakka, bändi soittaa tosi hyvin yhteen ja pitää hauskaa lavalla. Yleisön määrä ei tällä kertaa päätä huimannut, mutta ei aina voi voittaa, meillä oli kivaa keskenämme.

Jatkoimme iltamia keikan parissa baarissa, ennen kuin tuli vanhojen ihmisraasujen nukkumaanmenoaika. Kotiin piti päästä ja edukkaasti, niin olin päättänyt. Odottelin bussia parisenkymmentä minuuttia, hetkellisesti mietin, että taksilla olisin jo perillä, mutta sitten mietin eroa neljän ja 24 euron välillä. Neljä euroa voitti. Ja kävi itse asiassa niin, ettei sitä neljääkään tarvinnut maksaa, koska bussin lipunlukulaitteissa oli jotain häikkää, eikä kuski perinyt maksua keneltäkään. En ollut ainoa, joka ovensuussa höperehti, eikä meinannut uskoa kuulemaansa, kun kaveri viittoi peremmälle.

Ei tullut krapula, nesteytys osui kohdilleen. Väsyttää, koska uni taas katkesi kamalaan painajaiseen isästäni. Olin varma, että tällä kertaa hän tappaa minut, koska olin voimaton ja hän jotenkin voimiensa tunnossa ja sekaisin kuin seinäkello. Ihana oli herätä omassa kodissa yksin ja turvassa. Mutta painajaiset ovat perseestä.