Lääkärin määräyksestä

Jos entisiä poikaystäviä ei olisi, ne pitäisi keksiä. Takana lempeä pärskeinen päivä pääkaupunkiseudulla. Hetkittäin itkin ja hetkittäin tunsin olevani tolkuttoman onnellinen. Normihommaa. Paitsi että sitten kerroin kaiken. Oli varmaan ihanaa.

Olin siis merellä. Saaristossa. Mikä toi v*tun rapakko tossa nyt oikein on? Mulla oli pelastusliivit ja kaikki vermeet järjestävän tahon puolesta. Terveisin nimim. "Kyllä kivikossa bootseilla pärjää"

Mullon tulivuori sisälläin

Koska edelleen poden otsikoidenkeksimiskriisiä, joudun lainaamaan. Kiitos, Pelle & 1980. Oi niitä aikoja, sanon minä.

Ja voi aikoja ja tapoja, sanon tästäkin hetkestä. Olin umpiväsynyt, kun eilen raahustin yläkylille. Rotumarsu saunotti, juotti ja syötti. Puhui ja puhutteli. Minä kuuntelin ja vastasin. Hieno oli ilta, hieno on ihminen. Miten minä tästä oikein selviän, jos hänet menetän? Mutta vielä hetken voin lykätä tapahtumien kurssia, vielä hetken voin vain olla.

Olen nukkunut niin huonosti koko viikon, että simahdin sohvaan jo yhden jälkeen. Hyvä, etten kaatanut viinilasia mennessäni. Se olisi ollut katastrofi, koska RM on kovin tarkka henkilö. Hänellä on aina siistiä, puhdasta ja asioilla on paikkansa. Välillä mietin, sovinko minä siihen paikkaan, jota hän minulle suunnittelee. Onko lokero/ hylly/ laatikko oikea paikka minulle? Tänä aamuna mietin tällaisia, kun tiskasin hänen luonaan. Pidän tiskaamisesta, mutta hänen luonaan sekin pitää tehdä tiettyä järjestystä noudattaen. Ja varovaisesti, etten riko kalliita erikoisolutlaseja. Sain kyllä siitä hyvästä hienon brunssin, RM oli hankkinut maailman pienimmän kaasugrillin.

Kevään ensimmäinen maggara - kesän merkit eivät ole kaukana.

Unettomuus johtuu asioiden tilasta ja ilmeisesti lääkityksen vaihdosta. Nimittäin viihdevuosioireet ovat tulleet osittain takaisin. Pitäisi taas käydä kyselemässä apteekissa, jotta onko sitä minulle määrättyä rohtoa tullut, vai vieläkö menen korvaavalla tuotteella. Nyt on jopa tullut mielialavaihteluitakin, outoa, olen kovin sentimentaalisella tuulella. Toki S:n kuolema ja hautajaiset ovat saattaneet laukaista minussa monenlaisia tunnemyrskyjä, mutta on tässä jotain muutakin. Onneksi en ole äkäinen enkä vihainen.

Tänään on ystävien vuoro. Sain juuri tiedon, että keikalle on tulossa muutama muukin ystävärakas meidän lisäksemme. Sen lisäksi sain tiedon, että Ihmemiehen osalta asiat ovat selvinneet parempaan suuntaan, siitä kuulen lisää vähän myöhemmin. Nyt vain sitten pitää minun miettiä asioita lisää, mitä minä uskallan ja mitä minä tahdon. Pitäisiköhän tässä alkaa pelkäämään vai mitä?

Pohjoisemman Suomen kuulumisia

Torstaina läksin suoraan töistä junaan. Meinasi käydä huonosti, vaikka olevinaan tähtäsin aikaisempaan bussiin. Se vaan oli myöhässä. Vähän jänskätti, mietin jo mielessäni, että menen kyllä baariin ja vedän persiet olalle, jos junasta myöhästyn. Todella aikuismainen lähestymistapa ongelmanratkaisuun, eikä totta? Mutta kerkesin, jäi peräti kaksi minuuttia aikaakin. Matka sujui mukavasti torkkuessa ja Vish Purin seikkailuja lukiessa.

Perillä pikkuveli vaimoineen veivät minut suoraan wokkiruuan kimppuun. Salacavala on keksinyt oivan ja edullisen konseptin. Ensin valitaan proteiini, sitten kuppiin kasvikset oman maun mukaan. Päälle vielä nuudeleita ja oman maun mukainen kastike. Itse olisin tahtonut kastiketta vähän enemmän, mutta muuten annos oli erinomainen. Ja hurjan täyttävä. Suosittelen, jos Kuopion torille satutte baarin aukioloaikaan, menee kiinni jo kahdeksalta valitettavasti.

Hetken aikaa vielä jaksoimme kotosalla seurustella ennen kuin vetäydyin neitsytkammiooni. Sain nukuttua tolkuttoman hyvin, niin muuten koko reissun ajan, lähes kahdeksan tuntia. Päivällä siirryimme sitten äiteen joulun viettoon, saihan hän ruokittavakseen kaikki kolme lastaan sekä vielä miniänsä. Sairausrintamalta ei ollut mitään uusia uutisia, vasta ensi kuun alussa kuulemma taas skannataan ja katsotaan miten pilleri on tehonnut syöpäpalleroon.

Iltaruuasta olin vastuussa minä. Pitänee uskoa, että olen minä jonkinlainen ihmeolento, kun onnistuin välinpitämättömällä asenteellani houkuttelemaan veljen nuorimmaisen krantun maistamaan savukalapastaa, joka oli aikaisemmin tuomittu pahaksi. Ei kuulemma ollutkaan, poika jopa kysyi äidiltään, että miksi hän ei koskaan ole sellaista tehnyt. Minua nauratti. Muutama lasillinen viiniä siinä upposi, mutta taas olin puolen yön jälkeen unilla. 

Lauantaina veliseni kuskasi minut ystäväpariskunnan luokse. Siellä oli emäntä-armas jo varautunut siihen, että tekisimme maggaraa. Olipas se sottainen show, mutta hauska sellainen. Onneksi heillä on tiskikone, vaikkei sitä vieras osaakaan täyttää oikein. Ihania artesaanipalleroita valmistui kahta lajia: yrttilammasmaggaraa ja chorizoa. Niitä sitten vedeltiin illallisella kasvissipsien ja kaprisaiolin sekä balsamicopunajuurten ja Peltolan sinihomejuuston kera. Minä suurinpiirtein kehräsin, kun vielä saunaan pääsin illalla. Molempia maggaroita muuten sain mukaani maistiaisannoksen, sen vein mukanani Naapuriin, kun eilen saavuin kotiin. Arvostus oli korkea, sain vaihtariksi aamulla lähtiessäni vispipuuroa. Ihan omatekemää, jotkut sitä osaavat - ja jaksavat.

Chorizoa

Sunnuntaina teimme ihanan syksyisen promenaadin pitkin Kallaveden lähirantoja. Ennen lähtöäni pääsin vielä herkuttelemaan suklaahippukekseillä. Oli kovin kiitollinen olo kotiin matkatessa. Minulla on ihania ystäviä! Olisi siellä pidempäänkin viihtynyt, mutta toisaalta odotan kyllä kiihkeästi tänään iltaa ja omaa sänkyä. Sosiaalinen erakko vaatii veronsa, puhelin on jo äänettömällä. Pää pitää saada ladattua myös.

Loppurutistus

Liffey

Loppumatkan ajan häärin epämääräisesti sitä sun tätä. Kävin kaupungilla, kävelin ympäriinsä, shoppailin vähäsen, otin muutaman kuvan työpuhelimeen. Löysin Roddy Doylen Barrytown Trilogian signeeratun version, luin sitä. Muutenkin luin matkalla, jotain loma minullekin tekee, saan ainakin hetkeksi keskittymiskykyni takaisin.

Phil

Talon pääty - tästä näkee hivenen rappeutunutta ymäristöäkin.

Katulamppu

Paluumatka sujui jälleen kerran peläten. Kuski oli huonompi, ainakin sillä perusteella, että hän suorastaan rysäytti meidät maahan, ei ollut mikään sujuva liito. Olin onnellinen, kun pääsin sillipurkista ulos. Laukut tulivat nopeasti ja jo heti puolen yön jälkeen olin kotona. Harmittaa, etten saanut oman puhelimeni kuvia pelastettua. Siellä oli parempaa materiaalia, koska kamera on parempi. Mutta olkoon, ei haittaa, tätä sattuu. Minulle vaan keskimääräistä enemmän.

***
Perjantaina pikkuveli seurueineen (vaimonsa, nuorin poika, vaimon äiti ja minun äitini) poikkesi iltateellä, rakentelin heille suolaisen filopiirakan. Olivat lähdössä seuraavana aamuna Dubrovnikiin. Jostain syystä en ollut yhtään kateellinen, kun kuulin, että lämpötila on siellä yli 30 astetta koko ajan. Juu ei. Veli toi mukanaan isäni jäämistöstä lähes käyttämättömän tietokoneen. Hyvä niin, koska tämä nykyinen hidastui aivan tolkuttomaksi, kun asensin tähän tyrkyllä olleen Windows kympin. Olisi pitänyt vaan antaa olla. Toisaalta nyt voin huoletta viedä tämän hoitoon, kunhan jaksaisin viritellä isävainaan koneen käyttööni.

Kylilläkin poikkesin. Käväisin tapaamassa ystäviä oikein keskustassa saakka. Yksi ystävistä vietti synttäreitään ja jatkot olivat PRKLeessä. On se kyllä vinkeä paikka, mistä voisi arvata, että kun yläkerran baarissa soi raskas musiikki, niin alakerrassa on disko. :-D Ihan oikeasti, siellä ne karvapäät tanssivat niin, että hiki valuu. Itse poistuin onneksi ennen valomerkkiä paikalta, ajeliin yöbussilla kotiin.

Jotenkin minulla on sellainen "mikään ei tunnu missään" -olo. Tuntuu kuin olisin muuttumassa näkymättömäksi - kuten kunnon kummituksen kuuluukin. Ehkä se menee aikanaan ohi. Minulla taitaa vahvasti olla keski-iän kriisi. Vihdoinkin.

Tuskaisat laskutoimitukset

Laulujen lunnaat on maksettava. Suoritin juuri viimeisen viikon toteutumalaskelmat, jestas, että kirpaisi. Pitää tosin muistaa, että siinä on mukana myös ulkoruokintaa veljen perheen kanssa sekä tarjoomukset vieraille, mutta silti tein onnistuneesti melkoisen loven lomabudjettiini. Enkä mitään näkyvää saanut hankittua, paitsi viisi paria sukkia ja ison kasan naamaryppyjä. Mutta hei, kivaa on ollut, siitä en voi kuin kiittää itseäni sekä ihania ihmisiä ympärilläni! Loppukuu sitä paitsi meneekin rauhallisemmissa merkeissä töissä.

Torstain eväsretki naapurilähiöön on riemuisa. Tuli naurettua pitkästä aikaa niin, että olivat sekä posket että vatsalihakset kipeinä seuraavana aamuna. Olin jo puolen yön aikaan kotona vatsa täynnä grilliruokaa. Perjantai oli tietysti helkkarin kiireinen, koska olin jäämässä viikoksi lomalle. Yritin rakentaa hommat siihen malliin, että tuuraajat eivät joutuisi turhaan ponnistelemaan minulta kesken jääneiden asioiden kanssa. Mene tiedä sitten onnistuinko, mutta toisaalta en aio vaivata päätäni töillä loma-aikaan. Kollega tietää hätätilanteita varten henkilökohtaisen numeroni, työpuhelimessa on siirto päällä.

Töistä matkasin suoraan kauppaan, mistä sain kyydin kotiin ystävältä, sen verran oli ostoksia viikonloppua varten. Harmitti, kun kaikki kolme vieraspaikkamme olivat varattuja, auto piti jättää sakkopaikalle. Mutta niin kai siihen sitten on totuttava, muillakin käy vieraita, eikä vain minulla. Sitten suhrattiin meikki naamaan, vaihdettiin vaatteet ja viiden jälkeen olimme jo Suvilahdessa. Perjantaina tuntui ihmisiä olevan liikkeellä vähemmän kuin viime vuoden Tuskassa. Parasta antia oli Lamb of God. Kamalinta oli Sabaton, minä en sitä tuubaa vaan jaksa, sitä paitsi se ruotsalainen diskuteeraaminen lavalla kävi hermon päälle.

Perinteisessä jalluteltassa on aina tunnelmaa. En muuten pidä syksyllä markkinoille tulevasta Kaski-jallusta. Yök.

Kävimme jopa keskustassa jatkoilla. On the Rocksin alakerrassa oli Tuskan jatkoklubi, jostain syystä eksyimme vielä sinnekin. Ymmärsimme kuitenkin lähteä kotiin ennen kuin valomerkki tuli, väsytti työpäivän päälle aika ravakasti. Ennen unille menoa vetäisimme yöpalaksi rakentelemaani hapankaalilasagnea, mikään ei niin ärsytä kuin herätä nälkäänsä aamusella.

Unta riitti lauantaina aina yhteentoista, olin kovin onnellinen. Olen nimittäin nukkunut kovin vähän viime aikoina. Univelkaa on ollut kovasti. Mieli paranee ihmeesti, kun saa vähän pidemmän rupeaman. Mutta koska olen jo niin pitkään kärsinyt huonoista unista, osaan elää senkin kanssa. Tiedän, että ennemmin tai myöhemmin sitä taas on tarjolla. Runsaan brunssin jälkeen matkasimme takaisin Suvilahteen, Einheijeriä oli tarkoitus päätyä kuuntelemaan. Onneksi olimme paikalla sen verran ajoissa, että kuulimme muutaman viimeisen biisin Ne Obliviscarisilta. Siinä taisi olla tämän vuoden iloinen yllätys ja uusi ihastukseni. Ei sen puoleen, lauantaina onneksi illan viimeinen In Flames jaksoi innostaa ja viehättää, keikka oli hieno! Tykästyin.

Kävimme syömässä Black Dining ravintolassa. Täytyy sanoa, että oheispalvelut sen kuin paranevat Tuskassa. Ja mikäs sen mukavampaa, kun itse vaan vanhenee ja väsyy. Vielä kun sinne saisi enemmän istuskelupaikkoja. Nyt alkaa käydä viimeistään sunnuntaina jalkoihin kaikki se jaloillaan seisoskelu. Tällä kertaa vaivana oli vielä männä viikolla kipeynyt nilkka, se rasittui sen verran pahasti, että nyt on nilkka paketissa ja yöksi se saa vielä voltaren-hoitoa. Vanhuus ja korkkarit ovat vaarallinen yhdistelmä.

Tarjoilijan viiniesittely: "Helposti dokattava."

Kanasalaatti. Namia! Bändien kuvia löydätte netistä kuitenkin... ;-D

Sunnuntaina löysimme tarjoilualueen takapihan drinkkibaarin. Siellähän se nakotti saunan kupeessa. Pitänee olla kiitollinen, ettei sinne aikaisemmin keretty, olivat nimittäin sen verran makoisat ja kalliit tarjoomukset, että olisi käynyt vielä kalliimmaksi viikonloppu kuin se nyt kävi. Rahaa taas paloi, kun kukaan meistä ei ymmärtänyt pidätellä.

Alkukeitto, gaspacho?

Sunnuntain bändeistä minuun vetosi parhaiten Opeth. Minussa tuntuu elävän pieni proge-eläin. The Sirens kuulosti kamalalta Abba-popilta (tai siis minähän tykkään Abasta, mutta en raskaamman musiikin festivaaleilla). Stratovarius on tullut nähtyä jo turhan usein, vaikka se ihan mukavaa musisointia onkin. Alice Cooperkaan ei kuulu lemmikeihini, mutta kyllähän bändi melkoisen shown veti. Alicen biisit ovat varmaa hittipotentiaalia, mutta ei niistä kyllä mitään uutta irti saa. Ja kertakaikkiaan omituinen oli se "kuolleiden ystävien" muistelupotpurri kesken kaiken (Doorsia, John Lennonia, Hendrixia ja Whota).

Eilen kävimme etelässä (Hakaniemessä). Löysimme yhdestä kaupasta hajupihkaa ja kookosöljyä, toisesta tofua, hallista kolusimme mukaan lounasmaggaroita. Vielä puoli kiloa makeita luumutomaatteja torilta, ennen kuin olimme valmiit siirtymään ensimmäisen kesälomapäiväni lepo-osastolle. Ystävä läksi ajelemaan kotiinsa, tällä kertaa en lähtenyt mukaan, minulla on vahva tarve levätä ja nauttia myös omasta erinomaisesta seurastani. Etenkin kun huomenna on luvassa odotettu vieras. Tänään aion nukkua niin monet päiväunet kuin vain on inhimillisesti mahdollista.

Juhannussuoritteen alku

Kun läksin Tampereelta junaan, koin suurta tyydytyksen tunnetta. Oli niin mukava retki, kaikki oli hyvin. Ihmiset olivat jälleen kerran aivan uskomattoman ystävällisiä ja suopeita, koin itseni tervetulleeksi ja hyväksytyksi juuri sellaisena kuin olen.

Torstai-ilta sujui turhan sukkelaan Hankalan kanssa, seuraavan kerran meidän tiemme kohtaavat varmaan elokuussa. Baareissa emme notkuneet, sen sijaan vietimme aikaa hänen luonaan haastellen "alkoholia ja musiikkia" bileissä. Välillä minua ihmetyttää, mistä me sitä puhetta keskenämme keksimme, kun ei juuri ikävä muita tule. Sen verran poikkesimme lähibaarissa, että Hankala kävi minulle kaupasta muutaman siiderin, odottelin häntä sen aikaa baarissa. Aamulla sain jälleen kerran aamupalaa ja kyydin kotiin. Ja hyvä olikin, kun junan lähtöön ei enää siinä vaiheessa ollut kuin reilu tunti. Onneksi olin jo pakannut, ettei sitä enää tarvinnut arpoa.

Mietimme vähän yhtä keikkaa marraskuussa, pitää minun ensin varmistaa, että tahtooko hän sinne oikeasti, ennen kuin piletit hankin. Ovat nimittäin suhteellisen arvokkaat, ei niitä turhaan viitsi pölyttymään jääkaapin oveen hankkia. Se olisi tavallaan uusi aluevaltaus elämässä, tekisimme jotain suunniteltua yhdessä. Vähän kummallinen tunne, en ole varma, mitä siitä pitäisi ajatella. Ehkä on parempi jättää - jälleen kerran - se puoli viisaammille.

Torkuin junamatkan, mutta myöntää täytyy, olin himppasen nuutunut, kun laskeuduin puolityhjästä junasta Tampereen asemalle. Siellä jo ensimmäinen vastaanottaja oli odottamassa ja kohta paikalle pyöräili toinenkin. Ensitöiksemme matkasimme syömään. Telakan lammasburgeri ei pettänyt, se oli juuri sopivaa ruokaa krapulaiselle ruumisraasulleni. Jälkiruokakahvit nautimme Torni-hotellin baarissa, koska Telakassa alkoivat siirrellä pöytiä keikkoja varten siihen malliin, ettei siellä enää voinut rauhassa istuskella. Mutta miten ihanan pakotonta elämä onkin ystävien seurassa, juttu kulkee, nauru raikaa! Se hyväksynnän hyöky on korvaamaton ja auttaa jatkamaan pitkään.

Yksi Treen kuvatuimmista maisemista?

Nyt pitää taas lähteä töitä tekemään. Taidan jatkaa tarinaa myöhemmin. Iik.

Kesän mökkireissu

Lauantaina kerkesin istuttaa kesäkukkani parvekkeelle. Tai kukat ja kukat, yrttejähän sinne meni; timjami, basilika, rakuuna, Marokon minttu, sitruunamelissa, ruohosipuli, rosmariini. Sen lisäksi siirsin muutaman kukkasen nauttimaan kesästään parvekkeelle, sillä tavoin saan joulukaktukset kukkimaan komeasti syksyllä, kun siirrän ne takaisin sisälle.

Kävin yrttiostoksilla entisen asuinlähiön laitamilla Pirkkolassa. Sinne pääsee niin näppärästi 550:lla. Avioliiton aikoina tuli käytyä siellä enemmänkin, kun roudasimme kasvatettavaa viljelypalstalle. Välillä kaipaan sitä touhua, sitten tajuan, miten paljon se sitoisi minua. Eipä paljon tarvitsisi ajanvietetta keksiä.

Saunasta kun pääsin, entinen poikaystävä soitti. Hänelle ehkö pitäisi keksiä joku nimi, vaikka Dervissi, tuntuu viime aikoina esiintyneen aika taajaan päiväkirjassani. Hän kutsui saareen ja koska minua ei huvittanut lähteä kaupungille, otin taksin, ajelin itäiseen Helsinkiin rantaan odottelemaan kyytiä. Olin luvannut soittaa, kun olisin taksisissa, että hän voisi tulla vastaan, mutta eihän se perkele vastannut puhelimeensa. Kerkesin jo lähettää kiukkuisen tekstarin, jotta joko hän unohti kutsuneensa minut kylään. Kävi ilmi, että hän oli hukannut puhelimensa eikä meinannut löytää sitä.

Loppu hyvin, hän saapui vain muutaman minuutin myöhässä, hyppäsin veneeseen pyyhekasseineni, sielläkin oli sauna lämpenemässä. Viisi minuuttia meni matkaan, aurinko paistoi. Ensin sain turistikierroksen saaressa. Kauniita maisemia, ihanaa metsää, kielot melkein kukassa, merenrantaa, kalliossa jääkauden raastamat merkit, orvokkeja silmänkantamattomiin, jäkälää(!), söpöjän vanhoja rakennuksia, vaihtelevaa maisemaa. Dervissi kysyi ennen lähtöä tahtoisinko vaihtaa kengät, minä totesin, että minne ei bootseilla pääse, niin ei tarvitse päästäkään. Kaduin vähän lausuntoa, kun alkoi hämärtyä pois tullessamme, meinasivat puiden juuret ryhtyä kettuilemaan minulle. Dervissi kuitenkin auttoi minut läpi ryteikköjen.

Paikallisen nuorison 90-luvulla askastelema jatulintarha.

Pääsimme mokille yhtenä kappaleena. Seuraavaksi menimme saunaan, olipa ihanaa ravata nakuna terassille viilentävään sateeseen ja takaisin kuumaan saunaan. Ja puhetta riitti. Siinä puitiin uusia ja vanhoja asioita, kiusasin Dervissiä Hankalalla, siitähän sai omaa lääkettään. Olen onnellinen, että hän on elämässäni ystävänä, mutta paria meistä ei enää tule koskaan. Silti nukuimme samassa sängyssä. Aamupäivällä aamupalan jälkeen hän ajelutti minut parin mutkan kautta Herttoniemen rantaan. Oli aika mukavaa istuskella veneessä, sitä herkkua ei ole juurikaan ollut tarjolla, pelastusliivejä tosin kaipasin. Rannasta kävelin bussille, aurinko paistoi, olo oli hyvä.

Todennäköisesti kevätlinnunherne - Otavan värikasvio on ihana kirja!

Äitini soitti. Isä on taas maanisessa vaiheessa. Hän oli kuulemma päättänyt järjestää koko taloyhtiölle ruokakalaasit. Paikalle oli ilmestynyt vain yksi henkilö. Ruokaa oli rykmentille, sitä on kuulemma nyt jaettu ympäri kyliä sukulaisille. Voin vain kuvitella. Onneksi en ole lähistöllä. Minä paha ihminen kieltäydyin ottamasta äitiäni mukaan lomaretkelleni Dubliniin, kun hän sitä kysyi. En tahdo olla viikkoa lapsenvahtina, vaan tahdon olla lomalla. Loma saattaa sisältää valvomistä ja baareilua, sitä hän ei olisi ymmärtänyt. Tahdon vetelehtiä omaan tahtiini.

Lauantain toivotut

Mihinkäs minä jäin? Joo, keskiviikkona oli vähän niin kuin perjantai, kipitimme ystävän kanssa Tavastialle tsekkaamaan Steve ´n´ Seagullsin keikan. Ja mitenkäs minä tämän sanoisin? Erittäin hyvin soitettua, laulettua ja esitettyä, mutta kun biisit ovat covereita, niin ei varmaan tarvitse toista kertaa keikalle mennä, elleivät pojat keksi ryhtyä omaa musiikkia tekemään. Kivaa oli ja hauskaa kanssa, mutta silti jäi kaihertamaan. Kun potentiaalia herroissa on musiikillisesti, äärettömän taitavia muusikoita. Onneksi ystävää on aina hauska nähdä, siltä osin pikkulauantai oli erittäin sovelias iltama.

Keskiviikkona kun ajelin bussilla töistä kotiin entisen kotilähiön läpi, ääss-marketin portailla seisoi ex-mieheni. Sekaisin, onnettoman näköisenä, kumarassa, laihtuneena, tukka sekaisin, silmät nälkäiset, odottaen jotain. Melkein hyppäsin pois bussista kysymään, voinko auttaa jotenkin. En onneksi hypännyt, mutta kyyneleet tirahtivat silmiin. Ei minusta ollut häntä pelastamaan, kaikkeni yritin ja päädyin melkein kuoliaaksi. Kamalaa huomata omaavansa tunteita sitä ihmisraasua kohtaan, mutta kun ei itselleen mitään voi.

Torstaiaamuna heräsin ajoissa, kerkesin rakentaa savuporopiirakan valmiiksi. Pakkasin sen hyvin ja matkustin itään. Roolipeli-iltama oli erittäin antoisa, sen päälle päätimme perustaa suljetun naamakirjaryhmän, että nekin, jotka eivät pääse pelikerralla paikalle, pysyvät kärryillä pelin kulusta. Tapoimme aivan lopuksi yhdessä toisen taistelijan kanssa yhden demigoddessin, jota pelinjohtajan mukaan ei meidän koskaan olisi pitänyt onnistua kukistamaan. Siitäpä taas expaa tipahti mukavasti, taso nousi.

Perjantain työpäivä piti olla sellainen, että kerkeäisin tekemään rästihommia, mutta kun se perkeleen esihenkilö oli poissa, niin meni hänen hommiaan tuuratessa lähes koko päivä. Että minua syletti. Mutta koitan olla välittämättä asiasta, sehän on vain työtä. Nauratti tosin kun rakentelin viisumipapereita yhteen maahan, jolla on yhtä huono maine kuin meillä firmana. Kummallekaan ei myydä kuin etukäteismaksulla, nyt me odottelemme maksua, ennen kuin delegaation sinne matkaa, mutta viisumipaperit on syytä hoitaa kuntoon ennen sitä.

Töiden jälkeen kävin tapaamassa entisiä kollegoja. Paljon on vettä virrannut siitä, kun minäkin potkut firmasta sain. Siitä on jo yli kolme vuotta! Kävimme syömässä Raffaellossa, emme nyt muutakaan keksineet siihen hätään, Bolly-tarjous oli maukas, mutta kun pastaan piti erikseen pyytää pippuria ja parmesania, ja tarjoiluhenkilökunta vielä vituili siitä laskua tuodessaan, jätin poikkeuksellisesti tipin pois ohjelmanumeroista. Minulle ei kettuilla, kun pyydän itsestäänselvyyksiä.

Sitten Imelda-osastomme terveiset. Kun huomasin, että ennen palkkapäivää oli vielä rahaa tilillä, niin jo alkoi metsästäminen. Löysin kahdet ihanat, vaaleanpunaiset Neosensin nahkakengät ja Anna Fieldin kankaiset punaiset makuuhuonekengät (työkaverin lausunto, kun näki kengät ensimmäisen kerran jalassani, minä kyllä käytän niitä ihan julkisesti, makuuhuoneessa ei olisi ketään niitä katselemassa). Molemmat istuvat jalkaani kuin hansikkaat ja jumalauta, ne ovat kauniit! Arvatkaa vaan, kyllä ryhti suorenee, kun noissa lähtee liikkeelle.

Huonot uutiset, BB oli minulle ensimmäisiä kitaristeja, joita ihailin. Ja Lucille soi kauniisti. Siellä toisen hiippakunnan bändissä saivat tosi tyylikkään kitaristin ja laulajan. Onneksi meillekin jäi jotain, oheinen levy oli yksi ensimmäisiä ostamiani blueslevyjä, edelleen puolustaa paikkaansa tyylin huipentumana.

Heippalappu vai heavyä?

Mietin tässä juuri Imperiumin vastaiskua. Naapurin pieniaivoinen cockerspanieli herätti minut ja muut lähinaapurit eroahdistusulinallaan ennen viittä. Naapuritkaan eivät saaneet enää unta. Kylpyhuoneäänet ja kahvin tuoksu paljastivat, että meitä kiukkupettereitä on varmaan tänään muutama muukin liikkeellä, en vain minä.

Itse kuitenkin ymmärsin pysytellä sängynpohjalla lueskellen uutisia älyttömällä puhelimella. Ne kaksi muuta vaihtoehtoa tuskin olisivat nostaneet sosiaalista statustani naapureiden silmissä. Suunnittelin sapenkarvasta heippalappua, jossa olisin manannut karvavekkarin ja sen omistajan loveen. Toinen vaihtoehto olisi ollut Ronnie James Dion kiekuminen korkealta ja kovaa aina kun elikko avasi omia äänihuuliaan. Onneksi olin selvinpäin, aamuhumalassa olisin saattanut sen toteuttaakin.

Kissat vaan ovat niin paljon hiljaisempia kämppäkavereita. Eikä niitä tarvitse ulkoiluttaa. Toisaalta kyllä itsekin olen miettinyt koiraeläimen hankkimista ihan vain liikunnallisista syistä, mutta eläinlääkäriystäväni kieltää sen minulta kiihkeästi, väittää, ettei se ole eettistä toimintaa. Koiraparka kun vaistoaisi, ettei siitä oikeasti pidetä. Tottahan se olisi, mutta eikös itsekkyys ole päivän sana? Voisin minäkin ryhtyä harjoittelemaan sitä.

Ehkä aamupala pelastaa päivän, tänään uppoavat jogurttiin kevään ensimmäiset vadelmat. Voi taas jättää sivuun korvikkeena toimineen granaattiomenan. Sen kiitokseksi pitänee todeta, että siemenet säilyvät yllättävän hyvin irroittelun jälkeen jääkaapissa. Käytän ensi talvenakin, voi olla, että aikaisemminkin.

Ottoveli lähetti pienen paketin Aasiasta, mausteita ja nenäliinoja. Ette kuulkaas arvaa, miten ihanaa on flunssan tullen niiskuttaa nenäänsä oikeaan pehmeään puuvillanenäliinaan talous- tai vessapaperin sijaan. Luksusta! Ovat vaan värit taas niin kauniit, että miten noihin raskii nokkaansa niistää. Onneksi nuo paranevat vanhetessaan! Ja mausteita nyt ei koskaan voi olla liikaa, kun niitä tulee käytettyä. Mukana oli muutamaa erikoisuutta kuivattuna, niistä tulee hyvä hätävara (terveisin se nainen, jonka luokse kannattaa muuttaa apokalypsin jälkeisiksi elinpäiviksi).


Teille toivotan parempaa perjantaiaamua! Se nyt kuitenkin on perjantai, minullakin on edessä kaksi vapaata päivää. Jaksaisinkohan askarrella työhakemuksia? (Itse itseään muistuttaen hän toteaa.)

Hengityselimet havaittu

Oli se vaan hieno juttu, että läksin eilen keikalle! Macy on hurja tyttö esiintymään ja bändi oli tiukka kuin numeroa liian pieni hansikas. Se nimittäin soi, rosoja ja sulaa silkkiä samassa lauseessa. Jumalauta, naisella on ääni! Muuten tunsin itseni erittäin ulkopuoliseksi, kun muuta yleisöä katselin, en antanut sen häiritä. Tuli vaan mieleen kuin olisi ollut jossain afterski-diskossa, ei paljon humppatukkia näkynyt, vaatetus oli konservatiivisempi ja groomattu. Mutta musiikki korvasi puutteet, en minä nyt sinne seurustelemaan mennytkään. Sitä paitsi kun keikka loppui vähän ennen kahtatoista, kerkesin vielä Kallioonkin pariksi tunniksi. Sielläkin ymmärsin käyttäytyä, enkä heittäytynyt ongelmiin, vaikka niitä lähes lautasella eteen kannettiin.

Sain vihdoinkin hankittua kehykset Hankalalta saamaani julisteeseen. On se komea! Tai ainakin mauton ja sopii tyyliin. Sopii minulle, koska tunnetusti tykkään Jallusta.

Siinä se on sulassa sovussa Buddhan ja pinkin kynttilän kanssa toimistonurkkauksessani.

Kaveri itse pitää hiljaiseloa. Hyvä niin, jospa se käpälä lähtisi parantumaan ja hän taas pääsisi pahuuden teille - toivottavasti minun kanssani. Mutta eihän sitä koskaan tiedä, minulla on nyt taas sellainen etiäinen, joka ei hyvää lupaa. Saattaa olla merkki, että minun itseni pitäisi siirtyä elämässä eteenpäin. Asioilla on tapana järjestyä, aika hoitaa suurimman osan ongelmista.

Mietin, onko kyseessä katupölystely, alkava allergiakausi vai ihanko oikeasti keuhkoissani on kehittymässä joku tautitilanne. Keuhkoihin sattuu samalla tavalla kuin joskus nuorempana suurien tupakointi-iltamien jälkeen. Sitä ei eilen tapahtunut, en polttanut nimittäin kuin pari tupakkia koko iltana. Toivottavasti en sairastu, se ei ole minusta yhtään mukava ajatus. Elän toivossa, että tämä on vain alkavaa allergiaa.

Unenpuute voi myös vaikuttaa elooni. En vaan suostu lopettamaan elämistä siksi, että pienikin poikkeama rytmissä näkyy unen määrässä. Mieluummin kärsin unettomuudesta kuin lakkaan elämästä sellaista elämää kuin tahdon. Elämään kuuluu valvominen viikonloppuisin. Samoin viini, laulu ja miehet, vaikka ne välillä melankoliaa aiheuttavatkin.

Vapautta on valita oma vankilansa

En ole mitenkään erityisen tyytyväinen itseeni tai käytökseeni viime aikoina henkilökohtaisessa elämässäni. Väittäisin jopa, että olen taantunut. Mutta sitten toisaalta kun elämä kerta tuo vielä jotain tällaista eteeni, hulluhan olisin, jos en sitä käyttäisi. Ei tätä loputtomiin jatku, luvassa on yksinäinen vanhuus - pahimmassa tapauksessa sänkyyn sidottuna. Voin vain kuvitella, miten kitkeriä tulevat olemaan viestini sieltä. Tai sitten eivät. Mistä sen tietää, mutta parempi valmistautua.

Koska viikonloppuna jälleen kerran säästin paljon asuntoani, säästin myös jääkaapin sisältöä. Prejantaina rakentelin papupataa ja palak paneeria, nyt on ollut ihanaa tulla kotiin töistä, kun ruoka on valmis. Päivät venyvät, enkä silti saa maailmaa valmiiksi. Vielä vajaa pari vuotta sitten sain pöytäni siedettävästi tyhjäksi, nyt suma kasaantuu kaiken aikaa. Enkä joihinkin osioihin kerkeä edes päivittäin, vaikka pitäsi - niin kuin esimerkiksi laskujen tarkastaminen.

Pitää ryhtyä sisäisesti valmistautumaan kehityskeskusteluun. Ensinnäkin meitä on aivan liian vähän, toiseksensa tarvitsen saman verran palkkaa kuin kollega. Uskon tasa-arvoon näissä asioissa nimittäin. Sen lisäksi uskon siihen, ettei ihmistä saa tappaa töissä stressiin. Epävarmuus aiheuttaa stressiä, ei niinkään kiire. Ainakin itse jopa nautin siitä, että työpäivät menevät nopsaan, ei tarvitse miettiä, mitä tekisi. Mutta uskon myös vapauteen, veljeyteen ja tasa-arvoon, hullu kun olen.

Mutta nämä meikäläisen uskomiset eivät paljon tässä maailmassa paina. Yksilön vaikutus on äärettömän pieni. Toisaalta kun koko ikäni olen uskonut, että omaan maailmansa voi vaikuttaa tekemällä moraalisesti oikeita valintoja, niin tuskin minä karmanuskostani pääsen enää eroon. Teen niin toisille kun tahtoisin itselleni tehtävän, rakastan lähimmäistäni niin kuin itseäni, en tee tietoista pahaa enkä vie tikkaria lapsen suusta vain koska se on helppoa. Miehien pyörittämistä en voi luvata samaa.

Vuohen vuonna valoa on jo yli 10 tuntia pääkaupunkiseudulla. Ei uskosi tästä kuvasta.

Sesongin terveiset

Piti vielä tätäkin kokeilla. Kuinka polkataan puhelimella, kun ei jaksa siirtää kuvaa tietokoneelle. Toisaalta tämä on jo pitkään ollut kokeiltavien asioiden listalla.

Ei tästä kyllä mikään uusi lempilajini tule, mutta voin hätätilassa askarrella, jos tulee jotain kiireellistä kerrottavaa. Ohessa musta kuuseni. Se on nätti - minusta.

Eilen tein elämäni kolmannen juustokakun. Onnistuin lukemaan resepti huolimattomasti, mutta ainakin lopputulos näyttää ihan soivalta peliltä. Pidän henkilökohtaisesti enemmän uunissa tehtävistä kakuista kuin liivatetortuista. Tänään aion askartella vielä granaattiomenasiirapin sen kanssa tarjottavaksi. (Edit. 13:10 Siitä tuli helkkarin hyvää! Ja helppoa! Nyt ei tarvitse kuin saada kansi kiinni ja kunnialla naapurilähiöön.)

Mutta nyt lähden saunaan. Nauttikaa elämästä ja toisistanne. Sesongin terveiset kullekin tahtonsa ja tarpeensa mukaan!

Oli synkkä ja myrskyinen aamu

Eilen juhlistimme kekriä roolipelin ja ruuan voimin. Evästä oli taas runsaasti, alkuun sienikeitto (tikkuja ja multaa, sanoo pelinjohtajamme), lammasta, juuresmuusia, lämmin parsakaali-ruusukaalipekonisalaatti, paria laatua maggaroita. Jälkiruuaksi tarjottiin muffinseja ja suklaapiirasta. Oi sitä onnen määrää, etenkin kun juomana oli Moet & Chandon ja ihana italialainen Valpolicella Tommasi. Niitä olisi pitänyt ostaa Schipholin kentältä toinenkin satsi, oli sen verran hyvä tarjous. Toisaalta kahdessa pullossakin oli kantaminen.

Pelissa emme kovin paljon edistyneet, itse asiassa pääsimme vasta lopussa hyökkäämään. Menin todennäköisesti tapattamaan hahmoni aivan omaa tyhmyyttäni, mutta se selviää ensi kerralla. Minun olisi tehnyt mieli hankkia meille yksi hellhound lemmiksiksi, mutta en saanut ympäripuhuttua muuta possea metsästysretkelle, etenkin kun vastassa oli yksi punainen lohikäärme. Näyttää siltä, että meidän on löydettävä tie alaspäin päästäksemme seikkailun ytimeen. Huomasin voivani kokea klaustrofobisia tuntemuksia myös kuvitellussa pelitilanteessa, mielenkiintoista.

Pelin jälkeen oli perinteisen tarotinlukuhetken vuoro. Tulevaisuudessa näkyy paljon vipinää vastakkaisen sukupuolen rintamalla. Mutta jos minusta on kiinni, sössin jälleen asiani. Siitä sain jo hyvän muistutuksen, kun perjantaina iltasella läksin baareilemaan itsekseni tyhjennettyäni viinipullon lasagnea tehdessäni.

Ulkoilin Kalliossa baarista toiseen, siinä viimeisessä baarissa nuori mies liittyi seuraani. Sen verran tehokkaasti se vonkasi mukaan, että otin. Ajattelin, että onhan noita huonompiakin tapoja tutustua ihmiseen kuin ryyppäämällä kotona juomaa valomerkin jälkeen. Sitten me juotiin, juteltiin ja soitetiin musiikkia ja nukuttiinkin vähän. Juttelu ja musiikinkuuntelu jatkuivat vielä lauantainakin, ennen kuin patistin pojan liikkeelle, että pääsin itse naapurilähiöön. Siinä olisi taas 19 vuotta nuorempi mies tarjolla, jos tahtoisin, En tiedä tahdonko, kun minulla alkaa olla kokemusta, miten siinä lajissa sitten loppujen lopuksi käy. Mutta ainakin kivan uuden kaverin sain. Sellaisia nyt ei koskaan ole liikaa.

Jotainhan minä raasuparka etsin. Tiedän itsekin. Mutta toisaalta olen vapaa ja saan etsiä. Kun vaan muistan pitää huolen itsestäni, etten loukkaa itseäni. Ja kestän seuraamukset, jos niitä hankin.

Toinen kielikylpy

Koska joskus myös muilla asiat menevät päin prinkkalaa, niistä voi järjestävä taho hyötyä yllättävällä tavalla. Eilen sain yllättäen lipun tapahtumaan, johon itse olin kollegalle pilettejä hankkinut jo useampi kuukausi sitten. Sattui niin, etteivät hänen asiakkaansa pystyneet osallistumaan heille varattuun kinkeriin, koska työ vaan joskus asettaa ylitsepääsemättömiä rajoitteita. Kollega päätti jakaa liput meillä töissä, minä olin hänen ensimmäinen valintansa. Ja muukin seurue oli kivaa ja mukavaa!

Pääsin ensin syömään ja sitten katsomaan musikaalia. Syömisen ajan nyt vielä räpistelelimme suomeksi, mutta loppuilta kului Svenska Teaternissa laulaen mukana Abbaa. Olipas se ihanan harmitonta kivaa! Onneksi on elokuva tullut katsottua pari kertaa, onneksi osaan Abban biisit ulkoa ja onneksi tarina on niin höttöisen siirappinen, että ei ruotsin kielikään vaivannut. Oli silmäkarkkia, väriä, valoja ja sellaista harmitonta kivaa niin, että huomasin laulavani mukana (tietenkin englanniksi). Toinen kollega vieressä nauroi, että hän oli hetken aikaa kuvitellut istuvansa kaiuttimen vieressä, kun meikäläinen venytteli äänijänteitään. Hups.

Mitähän minä sanoisin ruuasta? Noh, jos en mainitse ravintolan nimeä, niin ehkä nyt sen verran, että marinoitu kampasimpukka oli namia, mutta paahdettu ankanrinta oli mautonta. Jälkiruuaksi tarjottu savariini ja talon jäätelö olivat pitkästä aikaa jälkiruoka, jonka söin. Minulla ei yleensä jälkiruoka maistu, mutta tällä kertaa siinä oli jotain sellaista, josta en aivan saanut kiinni. Siis jotain sellaista hyvää makua. Onhan se haastavaa tarjota ruokaa, joka maistuisi kaikille, mutta joskus tulee mieleen, että miksi kaiken pitää olla niin pahvisen makuista? Kiva olisi, jos joku joskus yllättäisi. Enkä nyt tarkoita, että mikään olisi ollut pahaa. Se vaan ei ollut minun makuuni.

Hieno torstai-ilta, mutta loppui kesken. Tunnelma oli niin korkealla kinkereiden jälkeen, että oli suorastaan synti lähteä kotiin. Puhumattakaan siitä, että kuka hel*vetti sitä nyt heti nukkumaan osaa mennä kotiin päästyään. Arvaatteko, kuka on nyt nuutunut? Perjantai on onni.

Nätti katto Svenska Teaternissa

Retken loppu

Torstaina saapui kolmas matkakumppanimme mestoille. Hän oli toivonut, että valkoviiniä olisi runsaasti kylmässä. Ja mehän toki toteutimme toiveen. Alkuilta meni leppoisasti kotosalla, pöydän olimme varanneet De Italiaan ravintolaan. Siellä vierähtikin illallisella aikaa, ei sen takia, että tarjoilu olisi ollut jotenkin hidasta, vaan siksi, että söimme pitkän kaavan mukaan. Paikkaa voi lämpimästi suositella, ei mikään erikoisuus, mutta hyvää ja täyttävää evästä. Kiva ilmapiiri ja paljon paikallisia.

Yhden keskustan pönötysbaarin jälkeen suuntasimme kotikulmille. Vihreässä Elefantissa tuli istuskeltua useampanakin iltana, mutta nyt meni ehkä vähän överiksi, kun puimme kovaäänisesti työasioita. Tuli sitten otettua enemmän kuin tavallisesti - ja tupakkiakin polteltua, kun terassilla oli niin mukavan lämmin.

Niinpä jäin perjantaiaamuna suosiolla kotiin, kun ystävät läksivät jonottamaan Anne Frankin talolle. En edes viitsinyt Jordaaniin lähteä hortoilemaan, sielläkin olimme jo kerenneet pyöriä. Mieluummin jäin kotiin, siivoilin vähän, kävin kaupassa ja luin lisää Rosa Liksomia. Tapasimme vasta myöhään iltapäivällä, vierailimme House of Bolsissa. Hauska idea, interaktiivisuutta ja hyvää alkoholia, museo minun makuuni! Sen päälle menimme syömään. Kriteerinä oli, että syömme jotain paikallista ja niin kävikin, kun löysimme Leidselpleinin läheltä Blauwe Hollander-ravintolan. Söin siellä aivan erinomaisen bouillabaissen ja tuoretta leipää.

Alkuperäinen jenever-resepti

Bolsin Maithai, vodkasta tulee parempi kuin geneveristä.

Lauantaina harrastimme kulttuuria. Lyhyen kirpputori-uusintavierailun jälkeen suuntasimme Laukkumuseoon. Sieltä kävelimme kukkatorin kautta ostoshelvettiin. Se vaan ei enää minua jaksanut kiinnostaa, niinpä nappasin mukaani muutaman tuliaisjuuston ja siirryin takaisin kotikulmille. Alkoi olla jo ihmisväsymystä liikkeellä. Uppouduin kirjaan ja sainkin sen luettua loppuun, ihania elämänmakuisia tarinoita! Minun pitäisi lukea enemmän!

Bouillabasse - noms!

Viimeiseksi illaksi olimme valinneet toisen indonesialaisen nimeltään Kantilj. Se oli kyllä niin totaalinen pettymys, ettei paljon paremmalla väliä. Hirveä turistirysä, onneton riisipöytä, mauton eväs ja todella vähän ruokalajeja, ei edes yhtään tofuruokaa! En kuitenkaan antanut oman pettymykseni näkyä, kun seuralaisiini se upposi täydestä kuin väärä raha. Indrapura oli miljoona kertaa parempi ja maukkaampi! Menkää sinne!

Keskustan kuppilat jätimme väliin, siirryimme lähibaariin drinksuille. Seuralaiset pätkähtivät humalaan, joten jo puolen yön maissa saattelin heidät kotiin. Ja hyvä olikin, että pääsimme seuraavana aamuna matkaamaan lentokentälle, matka taittui taksilla (vajaa 60 euroa). lentolaukun paino oli noussut parilla kilolla ja matkustamoonkin tuli yksi lisäkassi. Ostin pari hyvää italialaista punaviiniä ja pullon Ruskij Standardia, kun tarjouksessa olivat. Ei minulla nyt itse asiassa niin kamalasti rahaa mennytkään kuin kuvittelin, kaikki kulut yhteensä noin 700 euroa. Suurin osa meni ruokaan, juomaan ja huvituksiin, mutta niitä kyllä riittikin viikon retkelle paljon. Halvemmallakin olisi pärjännyt, mutta en tahtonut, se oli minun synttärimatkani.

Menen toistekin, mutta varmaan itsekseni vaikka pitkäksi viikonlopuksi. Pitää vaan katsoa, mitä bändejä silloin on tarjolla, voisin vähän katsastaa toista puolta mukavasta kaupungista ja miellyttävistä ihmisistä.

***

Töissä oli hirveä päivä. Luvassa on muutama lisää. Vajaasta kahdestasadasta sähköpostista on vielä perkaamatta kolmisenkymmentä. Tulipaloja riittää tällekin päivälle. Onneksi on jo keskiviikko ja onneksi eilen oli kävelypäivä, sain unta.

Eurooppalaisia aatoksia

Tiistaina shoppailimme. Tai matkakumppani shoppasi, minä seurasin vierestä sekä häntä että elämänmenoa.Tulipahan tarkistettua paikallinen tarjonta, keskustassa ei minun kokoisilleni ihmisille juuri mitään löydy. Kenkienkin koot loppuvat 41een. Neljäkakkosia löytyi mustina ja ruskeina rumina matalakantaisina hirvityksinä, ei todellakaan tarvinnut niitä edes kokeilla. Suurikenkäisille olisi ollut muutama kauppa, mutta jäivät käymättä, kun olivat kauempana keskustasta.

Kannoin minäkin roposeni Amsterdamin turismielinkeinon pussukkaan; de Bijenkorfilta löysin valkoisen Gerry Weberin paitapuseron ja Magna Plazalta kolme löysää ja ohutta neulepaitaa (viinipunaisen, mustan ja tummanharmaan) sekä kivat roikkuvat korvakorut. Waterloopleinin kirpputorilta sormeen tarttui leveä hopeasormus, niitä olisin kyllä voinut napata mukaani useammankin, isoja ja näyttäviä sormuksia sattuu silmiin harvoin. Kirpputori oli mukava, vaikkakin pieni paikka, siellä olisin saanut aikaa menemään ihan vain ihmisiä tuijottelemalla.

Lounaan söimme vastaantulleessa kahvilassa, kokeilin hollantilaista pannukakkua. Se on aika turha lettu, jos minulta kysytään, ainakin suolaisena versiona. Boring, sanoo herkkup*rse. Iltasella tein meille tomaatti-juusto-basilikamunakkaan kotosalla. Oli niin ihanaa käydä ruokakaupassa, kun tomaatit olivat makeita, kurkut rapsahtelivat, salaatinlehdet hehkuivat. Ja marjoja oli vaikka mitä vielä tarjolla! En syönyt koko matkan aikana muuta makeata kuin kahvien kanssa tarjolle tuodut keksit sekä muutaman suklaatuulihatun. Muuten pärjäsin vadelmilla ja hedelmillä.

Tiistai-ilta tuli pysyteltyä kotona ihan siksikin, että olin saanut nivusiini ärhäkän hiertymän. Piti ottaa tuuletushoitoa. Sen lisäksi oli keskiviikkoaamuna aikainen herätys tiedossa, koska matkustimme Belgiaan, Antwerpeniin. Yksi uusi ystäväni lupasi ilmestyä sinne pääkaupunkiseudulta. Edestakaiseen junalippuun ei mennyt kuin vajaa 40 euroa, samalla näimme maaseutua, ilma oli edelleen uskomattoman lämmin, eteläeurooppalainen jopa. Viimeisen vaihdon missasimme, loppumatka köröteltiin paikallisjunalla, onneksi myös ystävämme vähän myöhästyi.

Antwerpenissä paikallisoppaamme odotti meitä rautatieasemalla, joka olikin melkoinen monsteri suomalaisplikalle, juniä lähti neljästä kerroksesta. Tai kolmesta ainakin. Itse rakennus oli kaunis kuin soittorasia. Kävelimme kaupungin keskustan halki alueelle, jossa ravintolat olivat auki lounasajan jälkeen. Siellä pääsin vihdoinkin sinisimpukoiden kimppuun. Hurja padallinen, maukasta viiniä, hyvää seuraa, naurua ja kälätystä - mitä muuta ihminen voi vaatia elämältään? Noh, paikallisen miesväestön flirtti ei mitenkään huonontanut tilannetta, tuli hyvä mieli, kun sai vähän silmänvilkettä.

Kävelimme Scheldejoen rantaan komealle laituriterassille nauttimaan jälkiruokajuomat. Keskustan halki toisen kerran pasteeratessamma huomasimme missanneemme lähes kaikkien kauppojen aukioloajat, niinpä majoituimme vielä kolmanteen baariin rautatieaseman liepeille pariksi tunniksi. Kieltämättä väsymys painoi jo silmää, kun takaisin päin läksimme suunnistamaan puoli yhdeksän maissa. Ja hiprakka. Ruokakaupassa vierailimme asemalla ennen junan lähtöä - junassa naureskelimme, että aika pitkä oli kauppareissu tällä kertaa.

Vähän pelotti ensimmäisessä junassa, kun konnaria ei kuulunut, emmekä tienneet missä pitäisi vaihtaa junaa takaisin Amsterdamiin päästäkseen. Onneksi se selvisi, Rotterdamissa seuraava juna lähti kohti Schipholia ja keskustaa viereiseltä laiturilta. Onneksi yksi nuori herra paimensi meitä kuin lammaskoira koko matkan ajan, hän ohjasti meitä aivan omaehtoisesti eteenpäin aina kun huomasi meidän epäröivän. Minua nauratti laskuhumalassa.

Kiitos ystäväiseni! Oli hienoa tavata! Seuraavalla kerralla tulen(/mme) suoraan pääkaupunkiseudulle. Ja seuraavalla kerralla varjelen paremmin tuliaiseksi tarkoitettua Oltermanni Cheddaria. Eurooppaan pitää kyllä tutustua paremmin lähivuosina, ei minusta minnekään lämpimiin maihin kuitekaan ole lähtijäksi.

***
Kaaos on melkein kesytetty. Kassit on purettu, lahjapullot laskettu ja sijoitettu kaappehin. Huomasin vasta nyt paketteja purkaessani, että lahjapöytään oli ilmestynyt myös toinen koru, Thomas Sabon ruusu pääsi roikkumaan työavainketjuuni, koska eihän minulla sellaista oikeata ketjua tietenkään ole. Minä kyllä tiedän, keneltä se tuli, vaikka kortti olikin irronnut taistelussa. :-D

Pelottaa töihin meno. Kunpa kaikki olisi sujunut hyvin!

Terveisiä Amsterdamista!

Kun maanantaiaamu koitti, olin kuitti. Sain nukuttua ehkä viitisen tuntia. Onneksi olivat hakijat myöhässä hetken, kerkesin ajatella sen verran, että vein biojäteroskiksen ulos. Muut roskat ja synttäreiltä palautuneet romut jäivät makaamaan sulassa sovussa pitkin lattioita.

KLM on hyvä lentoyhtiö ainakin kahden lennon perusteella. Toimi kuin junan vessa ja vielä olivat ystävällisiäkin, siis jopa lentoemot! Ystävällisyydesta muuten voisin muutenkin hollantilaisia ylistää, ei makeata, vaan asiallista ja informatiivista palvelua sai joka paikassa. Samoin auttoivat ihan normi-ihmisetkin, kun vaan ymmärsi suunsa avata ja kysyä. Iso plussa! Oikein pitää ihmetellä kun mietti, miten täynnä turisteja Amsterdam on, mutta kaipahan siellä on jo siirtomaa-aikoina totuttu tulemaan kaikenlaisten kanssa toimeen. Elä ja anna elää -mentaliteetti sopii minulle erittäin hyvin, kiitos.

Toinen jumalainen asia on toimiva julkinen liikenne. Turisti-infosta saa junalipun Schiphol - keskustan rautatieasema välille (olisi saanut paluulipunkin, mutta emme ottaneet) ja ohjeet, mistä hankkia turistilippu useammaksi kuin kolmeksi päiväksi. Samoin saimme erinomaiset ohjeet, miten mennä rautatieasemalle. Siellä piti vähän hortoilla ennen kuin aseman edestä löytyi GVB:n valkoinen toimistorakennus (alakerrassa on muuten aika kiva ravintola ja terassinäkymät IJ-järvelle). Kuusi päivää kustansi eur 29,50. Kaupan päälle tulivat vielä käyttöohjeet (joita emme tietenkään ymmärtäneet lukea) sekä keskustan julkisen liikenteen kartta.

Kun olimme saaneet matkatavarat säilytykseen (toimi vain maksukortilla ja piti taas kysyä neuvoa, ennen kuin onnistui, sen lisäksi oli aika kallis, melkein 8 euroa), hyppäsimme summamutikassa ratikkaan ja summamutikassa pois Rembrandpleinilla. Ja koska emme olleet lukeneet niitä ratikoiden käyttöohjeita, yritimme väärästä ovesta ulos. Saimme toruja rahastajalta myös siitä, ettemme älynneet näyttää korttiamme poistuessamme. Sisään siis mennään etuovesta ja toisesta ovesta takana, muut ovet ovat poistumista varten. Kortti näytetään leimauslaitteelle molempiin suuntiin mennessä. Ettäs tiedätte.

Kellohan ei ollut vielä yhtätoistakaan, kun istuimme aurinkoon ja ryhdyimme plaraamaan karttoja ja miettimään, mitä teemme. Maanantaisin kaupunki nimittäin käynnistyy hitaasti, kaupatkaan eivät aukea ennen kuin yhden maissa. Läksimme kävelylle Herengrachtin rantaan, kulmassa oli avoinna yksi turistikrääsäliike, jonka ikkunasta sain idean. Läksimme kanaliajelulle. Kestoaika oli tunnin ja lähtöaika kymmenen minuutin päästä. Sinne siis, hinta eur 14,50, eikä kaduttanut, sakkia ei paljon kyytiin noussut, ilma oli mitä parhain ja saimme mukavan katsauksen keskustasta ja sen kaduista. Karttaakin hahmotti sen jälkeen aivan toisella tavalla.

Ajelun jälkeen suuntasimme keskustaan, kaupat ja kuppilat alkoivat aukoa oviaan. Ja meillä oli nälkä, lounasta piti saada. Sokkona paukaisimme sisälle, ihan oli hyvä kokemus. Söin carpaccio-salaatin ja kuuntelin matkaseuralaisen valitusta, ettei hänen salaattinsa ollut lähellekään niin hyvä. Mutta syötyä tulivat molemmat, viinillä alashuuhdeltuina.

Kotikatu ensimmäisenä aamuna. Aamuisin oli aina vähän pilvistä.

Jatkoimme kiertelyä keskustassa, kartoitimme paikkoja, kunnes tuli aika lähteä lomakotiimme. Olin vuokrannut meille pilttuun Alexanderpleinin läheltä AirBnB:n kautta. Meillä oli erinomainen isäntä, tietoa oli tullut jo heti varauksen maksettuani. Vähän se tietysti jänskätti tehdä varausta kuin ostaa sika säkissä, mutta kuvat ja edellisten asukkaiden arvostelut auttoivat kummasti. Ja hinta tuli puolet edullisemmaksi kuin muiden loma-asuntosivujen kautta, kaikkine kuluineen kahden makuuhuoneen asunnosta maksoimme eur 930. Minun osuuteni oli eur 387, ei paha hinta viikon asumisesta.

Olohuoneen parvekeikkuna

Läheltä löytyi baareja, ravintoloita, pari pientä ruokakauppaa. Ohitse kulki kolme ratikkaa, keskustaan, ja kaksi poikittaisliikenteen linjaa (9, 10 ja 14). Idyllisiä lähiökatuja, rauhallista (paitsi pe-la yönä kaikilla oli bileet) ja hiljaista, koska eihän siellä juuri autot ajele. Sen sijaan polkupyöräilijät ovat pelottavan röyhkeitä, päälle ne tulevat, jos ei seuraa liikennettä. Eikä kenelläkään ole kypäriä, ei pikkulapsillakaan, mopoilijoista puhumattakaan. Olisipa mielenkiintoista tietää, mitkä ovat onnettomuustilastot.

Tutkimme vähän naapurustoa, kävimme kaupassa ja purkasimme tavarat. Ajoissa läksimme syömään, olin varannut meille Indrapurasta pöydän. Natustelimme rijstafelin, jossa alkuruuaksi tulivat molemmille puolikkaat hummerit. Herranmunvereni, että se oli taivaallista! Sen päälle vaapuimme takaisin kotiin, ei vaan enää jaksanut. Synttäriväsymys painoi ihmisparan silmiä. Muutaman tarinan syntymäpäivälahjaksi saamaani Rosa Liksomin Väliaikaista jaksoin, mutta kun en enää ymmärtänyt lukemaani, päätin sammuttaa valot.

***
Nyt on pakko ryhtyä hoitaman kotihommia. Huomenna on mentävä töihin ja residenssi on kuin myrskyn silmän läpi kulkenut. Synttäritavaratkin  ovat vielä hujanhajan. Pyykkiä olen jo samalla pessyt kolme koneellista. Kyllä tämä tästä, mutta olipa ihanaa nukkua omassa sängyssä viime yömä. Kotiinpaluu on yksi matkustamisen parhaita puolia, ei olisi minusta reissumieheksi.

Jatkan matkamuisteloa myöhemmin. Pitäähän se nyt tuoreeltaan kirjata ylös, että on mitä vanhana muistella. Etenkin kun tällä kertaa en edes ottanut valokuvia, muutaman kännykkäräpsyn vain, päätin tallentaa matkan aivopoimuihin. Kuka niitä kuvia jaksaa katsella?

Kävelyllä

Pitkästä aikaa pääsin kävelylle eilen. Vakituinen kävelykerhon jäsen nimittäin rikkoi nilkkansa muutama viikko sitten, nyt hän vain nilkuttaa. Kävelystä ei taida tulla mitään useampaan viikkoon, pahoin pelkään. Olen kaivannut ulkoilman hyväätekevää vaikutusta, mutta en niin paljon, että olisin itsekseni lähtenyt taapertamaan joen rantaa.

Olin onnellinen, kun ystävä otti yhteyttä sunnuntaina, kyseli kävelyseuraa. Tietysti otin tarjouksen vastaan. Lämpötila ja tuuli olivat soveliaat, jalat kestivät hyvin, pieni hiki tuli kävellessä, mutta silti pystyimme puhumaan. Bongasimme elämäni ensimmäisen kärpän. Siinä tuli maailmaa parannettua, vaikka aiheet aika vakavia taisivat ollakin. Jaettu ilo on moninkertainen, suru on keveämpi kantaa. Kun ihminen kertoo ongelmistaan toiselle, hän samalla analysoi niitä itselleen. Silloin ne on helpompi kantaa, kun ne eivät kierrä päässä järjestäytymättömänä peikkolaumana.

Annoin ystävälle muutaman uniavusteen testattavaksi. Toivoa sopii, että ne sopisivat hänelle. Vielä parempi olisi, jos hän ei niitä tarvitsisi laisinkaan. Itse en edes muista, koska olen viimeksi niitä tarvinnut. Pari huonounista yötä silloin tällöin ei tapa, kun ei kuitenkaan jatku enää päiväsotalla. (Koputtelen puuta.) Voin yllättävän hyvin tällä hetkellä, kaikki on hyvin, olen elämään ja elämä minuun tyytyväinen.

Katariina Saksilainen oli saanut muistopatsaan.

Tänään aion käydä apteekissa ja kaupassa. Saatan ehkä siivotakin. Katsotaan nyt, mitä tässä Aku Ankkojen lukemiseltaan kerkeää.

Lomaohjelmassa ei yhtään lomakoomaa

Melkoinen viikko takana, olen matkustellut satoja kilometrejä erinäisten kulkuvälineiden kyydissä ja erilaisissa kokoonpanoissa. Kotiin kun eilen pääsin, ainoa ajatus päässäni oli toive hiljaisuudesta, sosiaalisuuskiintiö täyttyi hetkeksi.

Hakaniemen siltaan on piirretty pulu.

Maanantaina leikimme turistia Helsingissä, kun hain ystävättäreni juna-asemalta. Kävelimme kohti Hakaniemeä, ensimmäinen pysähdys oli Pikku Damin kannella. Enpä ollut sielläkään aikaisemmin käynyt. Miellyttävä miljöö ja viileitä juomia, voin suositella, löytyy sekä varjoisia että aurinkoisia istuinpaikkoja.

Virkistystauon jälkeen lompsimme Hakaniemen halliin. Sieltä mukaan tarttui Hakkaraiselta maggaraa ja Rosendahlilta kylmäsavulohta. Ympyrätalon Alkosta nappasimme mukaan vielä soveliaita juomia, ennen kuin siirryimme residenssiini illalliselle. Onneksi ymmärsimme nukkumaan mennä jo puolen yön maissa, koska meidät haettiin seuraavalle etapille jo puoli yhdeksän maissa.

Tiistaina lauttamatkustimme Tallinnaan. Suunnitelmana oli hakea syntymäpäiväjuhlajuomat Superalkosta. Näin tapahtui, sain kaiken tarpeellisen sekä vähän päällekin. Myös seuralaiseni saivat irtokarkkikauppakohtauksen, mutta ei meillä ollut lähellekään sellaisia määriä kuin eräillä retkeilijöillä. Totesimme olevamme amatöörejä.

Sillä välin oli ulkona alkanut raju ukkospuuska. Ihmiset parveilivat ovensuussa, hetken ihmeteltyämme tajusimme, että kaupan edusta lainehti, siinä oli varmaan parikymmentä senttiä vettä. Onneksi meitä ei tuollainen pikkuseikka pysäyttänyt, sandaalit pois, lahkeet pohkeisiin ja kohti uusia seikkailuja. Vähän pelotti, että jos siellä olisi lasinsiruja tai korkkeja pystyssä, niin kävisi huonosti, mutta onneksi ei näin ollut. Vielä kävin noutamassa tukevammalla lastauskärrillä kolmannen matkalaisemme ovelta, hän kun ei voinut heittää kenkiään. Niin pääsi hänkin kuivin jaloin autolle.

Argentiinan naisten vessassa voi ottaa kummin mukaan, jos pelottaa.

Pienen sightseeing-kierroksen jälkeen osuimme oikealle kadulle. Auto saatiin parkkiin Virukeskukseen. Hotellin vastaanotossa oli tungos ja äkäisiä ihmisiä, onneksi meillä ei ollut kiire. Ja hyvä olikin, nimittäin hotelli oli ylibookattu ja me pääsimme Estoriaan Virun hinnalla. Olihan se huomattavasti miellyttävämpi, harmitti vain, kun emme kaikki sinne päässeet.

Majoittumisen jälkeen päätimme lähteä varhaiselle päivälliselle. Meille oli suositeltu ravintola Argentiinaa, otimme vinkistä vaarin, eikä se ollut turha keikka laisinkaan. Ihanan väljä ravintola (olimme niin aikaisin liikkeellä), hyvä palvelu ja erinomaista ruokaa!

Ruuan päälle hortoilimme Vanhaan kaupunkiin Club Privén terassille, musiikki oli kamalaa, terassi oli kaunis ja juomat maukkaita. Paljon kauniita ja nuoria ihmisiä, tuli tunne, että mikä meistä ei kuulu joukkoon. Siitä suuntasimme vielä Radissonin kattoterassille tapaamaan yhtä kaupungissa sattumoisin työmatkalla ollutta ystävää. Siellä se vasta palvelu pelasikin! Muunmuassa Maitaita sai kannuissa. Voin suositella, siitä saattaisi tulla humalaan, nyt nautimme lähinnä toistemme seurasta sekä auringonlaskusta! Uskomaton näky! (Ihan kuin olisi ollut ulkomailla - mut hei, minähän olin!)

Keskiviikkona minun piti jäädä kotiin matkan päälle, mutta sainkin kyydin pohjoisempaan Suomeen pikkuveljeltä. Niinpä hyppäsin pikapakkaamisella kyytiin. Ystävätär lähti mukaan ja meillä oli kovin rattoisa ilta-ajelu läpi kesäisen Suomen hyvinilmastoidussa kulkuneuvossa. Onneksi ymmärsin syöttää meidät ennen lähtöä, olisi muuten saattanut jossain vaiheessa tunnelma kiristyä. Tunnen itseni, tiedän, että en ole nälkäisenä mukava.

Nukuin ensimmäisen yön ystävien kellarihuoneessa. Nukuin niin hyvin, että alan epäillä, että minun pitäisi asua aina kellarissa, siellä on riittävän pimeätä ja viileätä. En edes herännyt yöllä rumisseeseen ukkoseen, jonka ansioista puoli kylää oli sähköttömänä vielä iltasella. Sellaista se on, kun sitten kerrankin saan unenpäästä kiinni.

Vietin päivän vanhempieni kanssa. Ahdisti, se siitä. Isäni ei todennäköisesti enää kauan elä. Onneksi toinen veliseni haki minut heille pariksi päiväksi. Oli mukavaa viettää aikaa hänen kanssaan, minusta tuntuu, että olemme viime vuosina lähentyneet paljon. Olemme nimittäin ryhtyneet keskustelemaan. Jännittävä tunne, kun tajuaa, että vaikka olemme samaa sukua ja huonetta, olemme kovin erilaiset ihmiset. Ja sitten toisaalta joistain asioista olemme erittäin paljon samaa mieltä. Mukava ihminen, onneksi hän on veljeni. Turistia tuli leikittyä Kuopiossakin, torilla söimme lihapiirakkaa, terasseilla notkuimme ja kotona grillattiin hyvien eväiden ja juomien kera.

Eilinen kotimatka täpötäydessä junassa oli tuskaisa. Lapset parkuivat, humalaiset jaanasivat, koirat haukkuivat. Kärsimättömyyttä oli liikkeellä. Olin niin onnellinen kun pääsin kotiin, että vaikka minua oli houkuteltu Kallioon, ainoa ajatus päässäni oli viskoa vaatteet pois ja maata lahnana kostean lakanan alla. Ei siis tullut myöskään kotiinpaluukänniä, katselin telkkarista elokuvia ihan pelkän vissyn voimin. Ihmeellistä, olenkohan minä muuttumassa ihmisenä, vai riittääkö sivistynyt tissuttelu nykyään?

Noh, vielä on ensi viikko aikaa korjata tuokin tilanne. Ans´ kattoo ny, mitä tässä vielä keksii. Onneksi loma jatkuu. Se majoitus syksyn retkelle kyllä pitäisi löytää. Ja ehkä ostaa uusi petauspatja. Ja saada taas työpuhelin henkiin, h*levetin Lumia on taas nukahtanut johonkin Ruususen uneen, kun en ole ollut sitä lataamassa.

Pieni matkailu tekee hyvää

Pohjoisemmassa Suomessakin oli kaunis ilma, kun sinne saavuin. Kevättä oli molemmissa rinnoissa. Junakaan ei ollut kuin puoli tuntia myöhässä. Minua ei edes kovasti harmittanut, vaikka olin kaatanut alkumatkasta ostamani kahvin pitkin lattioita. Onneksi oli mukana Metro-lehti, sillä sain luututtua suurimman osan kasaan.

Pääsin aivan aluksi Urbaniin lounaalle, alkuun pieni kesäkeitto ja pääruuaksi pastaa ja lihapullia. Jälkiruuaksi olisi vielä ollut makea pala, mutta sen luovutin ystävättäreni lapsukaiselle, joka nuoli astiatkin, hyvää taisi olla. Keitto oli erinomainen, liekö johtunut lounasajan loppuvaiheesta, että lihapullat ja pasta olivat jo vähän kuivahtaneita. Mutta herkullisia sinänsä, kyllä niitä söi ennen kuin selkäänsä otti.

Sitten kävimme vielä kauppahallista kuhafileitä ja kasviksia, ennen kuin veimme lapsukaisen isänsä hoiviin ja rynnimme marketkierrokselle. Jostain syystä savo-karjalainen tiimimme rakastaa ruokaa, puhuu ruuasta, tekee sitä tai suunnittelee seuraavia aterioita. Perimässämme varmaan on osa hobittia.

Pari päivää sujui nopeasti kävellessä, saunoessa, maailmaa parantaessa, jutellessa ja perjantain ateriaa valmistellessa (Nigellan lammas pääruokana niin kuin edellisenkin munajuhlan aikaan, alkuun maa-artisokkakeitto, väliruokana limesorbettia, jälkiruuaksi oikea kotitekoinen pasha, jumalaista!). Nukuin yllättävän hyvin. Alakerran vierashuone on hlljainen ja viileä, mitä muuta keski-ikäinen nainen voi kaivata?

Lauantaina matkasin takaisin pääkaupunkiseudulle. Herra Hankalakin ilmoittautui pitkästä aikaa. Vietimme pari päivää rumuten pitkin lähiöbaareja, biljardia, musiikkia ja naurua riitti. American Car Showssakin tuli pistäydyttyä, kun ilmaiseksi pääsimme. Mutta vähänkö olin onnellinen, kun kotiin pääsin! Saa riittää vähäksi aikaa mokoma laji. Olen lakannut ajattelemasta, mitä minun hänen kanssaan pitäisi tehdä, eiköhän aika ratkaise sen ongelman. Tai sitten löydän jostain jotain muuta, vakavasti otettavaa.