tiistai 31. joulukuuta 2013

Huomenna pannaan päivä pulkkaan, oli sitä lunta eli ei.

Tavalla tai toisella minusta on kiva tehdä tämä, lyödä kirjat kiinni tämän vuoden osalta.

Tottahan te jo olette ymmärtäneet, että olen työhullu. Olen NIIN onnellinen, että olen töissä. Vaikka välillä leidi gagan kanssa, mutta silti. Työ on työ on työ. Se tuo mukanaan taloudellisen turvallisuuden ja antaa minulle mahdollisuuden toteuttaa itseäni pienesti. Edes vähän. Jos työtä ei olisi, minä keksisin sen. Siksipä tahtoisin työpaikan, josta voisin olla ylpeä ja jossa minua arvostettaisiin. (Mutta kuten tiedätte, olen niin huono myymään itseäni, ettei minusta maailman vanhimpaan ammattiin ole. Ei enää tosin olisi saumoja ulkonäöllisestikään. Töissätöissä siis. Siksi todennäköisesti jään eläkkeelle p*skapaikasta tai työttömyyseläkkeelle.)

Terveys teki notkahduksen viime metreillä. En tiedä, mikä aiheutti minkä, veikkaan että väärä lääkitys väärään aikaan, lääkäri, joka ei tutki kunnolla ja kaikki, mutta kyllä minä oikeasti taidan vanhaksi tulla. Hyvän olonkin voi kaataa höyhenellä huonoksi, Vihdoinkin, sanoisi joku. Tämä erittäin varmasti oli viimeinen vuosi, kun minulta kysyttiin paperit. Enkä minä tahdo mikään ikinuori teräsmies ollakaan. Mutta tahtoisin työpaikan, jossa olisi muutakin kuin vain suppea työterveyshuolto.

Olisi minulla toinenkin toivomus, tahtoisin henkilön elämääni. Ihmisen, joka elättää itsensä, on hauska, suurinpiirtein edes minun mittaiseni. Ei mikään alkoholisti, työttömyyskään ei haittaa, jos vaan ymmärtää rajoittaa rahankäyttönsä oikealle tasolle. Saisi tykätä raskaasta musiikista, roolipelaamisesta, ruuasta, olla itsenäinen ja elää omillaan. Ystävällinen ja huumorintajuinen. - Juu, tiedän, ei sellaista ole olemassakaan, mutta haaveillahan aina saa. Kyllä jo tämän ikäisenä osaa itseksensäkin olla.

Jos ammatillisesti saisin valita uudelleen, menisin keittiöön. Jos saisin paljon rahaa, tekisin itselleni keittiön. Sellaisen BetB-paikan, missä saisin valita vieraani ja hemmotella heidät piloille. Kuulostaako tutulta? Juu. Niinhän minun äitinikin tekee, rakastaa ruualla. Minä kun rakastan koko ihmiskuntaa, paitsi ilkeitä ihmisiä, voisin syöttää heidät palleroiksi. Muita haaveita ovat keittokirjan tekeminen, suuri rakkaus ja ikuinen elämä. Nääh, kyllä minä tiedän. Kuulun keittiöön, mutta keittiössä on kivaa - ainakin minun keittiössäni. Parvekkeella saa tupakoidakin ja keittiöpullosta saa aina vähäsen. Paljonkin, jos on tosi kiva.

Moneskohan kerta maailmassa, kun totean, että en minä ilman ihmisiä mitään olisi? Ystäviä ja sukua. Omaa ja omittua. On se vaan kumma, että näinkin epäsosiaalinen hirviö on saanut paljon hyviä ihmisiä ympärilleen. Minua on niin siunattu ja sen toivoisin jatkuvan. En tahdo olla yksin, tahdon joukon, jossa välillä paeta komeroon. Joitain menetän, mutta syystä, todennäköisesti omastani. Siihen ei toinne puuttua, kun ei ajattele, pääsee vähemmällä.

Musiikki tuli takaisin jäädäkseen. Kiitos! Vielä kun lukemisen saisi kunnolla takaisin elämäänsä, jaksaisi muutakin. En ymmärrä, minne keskittymiskykyni katosi avioliiton ja -eron myötä. Ahdisti vaan niin paljon. Mutta onneksi edes sain musiikin, pitää olla tyytyväinen, se ei ole vähän. Ensi vuonna lisää musiikkia ja enemmän kirjavirityksiä, se on lupaus.

Hyvä vuosi. Erinomainen. Erilainen, kipeä, surullinen, ahdistava, kasvattava, opettava, raastava. Lisää näitä mieluummin kuin höyhenellä sivelyä, kiitos, vaikka miten vänisen, että tuskaa on tullut jo ihan riittävästi. Aina sitä oppii itsestään jotain lisää.

***
Matka Pohjoisempaan Suomeen oli antoisa ja rentouttava, paitsi sängyn osalta. Kärsin prinsessa ja herne -ilmiöstä. Mutta eiköhän taas ensi yönä nukuta. Ystävien seura on elähdyttävää ja ilahduttavaa, etenkin kun keittiönpöytäfilosofiaa on taas harrastettu. Toinen huomio; isäni tuskin enää vuotta pidempään jaksaa, sen verran vahvat ovat merkit ilmassa. Tai ihme on jos jaksaa. Minulle se on aivan sama, olen rauhani tehnyt biologisen vanhemmuuden suhteen.

keskiviikko 25. joulukuuta 2013

Tarpeeseen on tullut

Jos vapaata en olisi saanut, se olisi pitänyt keksiä. Nyt todella huomaan käyneeni ylikierroksilla. Viikonlopun jälkeen uni on syventynyt, suorastaan tunnen, miten se virkistää. Sääkin on tukenut lepoa ja rauhaa, ei ole paljon kiinnostanut nenäänsä ulos laittaa. Etenkin olen kunnostautunut päiväuniosastolla.

Pikkuhiljaa pakkailen kassia viikonloppuvierailua varten. Ei ihminen kovin kummoisia mukaansa tarvitse, kunhan vaan hygieniatuotteet ja lääkkeet löytävän tiensä kassiin. Eikä näytä Pohjoisemmassa Suomessakaan kylmä olevan. Sitäkään ei tarvitse miettiä.

Olen syönyt hyvin, herkullisia makuja, suolaista ja makeata, katsellut telkkaria, lukenut, kuunnellut musiikkia, enimmäkseen ollut ajattelematta, ajatellut vain vähän. Työpaikkoja en ole tällä vapaalla etsiskellyt, mutta parille keikalle varasin loput. Saldo on tähän saakka jäänyt plussan puolelle, mieli on rauhallinen.

Ai niin, sain muuten yhden lahjankin: vuosittaisen kurpitsansiementuotepaketin Itävallasta. Muut lahjat hankin itse itselleni sitä mukaa, kun tarvetta tulee. Ja kävinhän minä vaatekaupoissa aatonaattona, sinne upposi sievoinen summa. - Sitten kun en enää joskus töissä ole, en todellakaan jää kaipaamaan vaatekaupoissa ravaamista. Työvaatteiden ostaminen on yhtä kus´helevettiä.

Nyt taidan vetäistä pienet aamupäiväunoset. Sitten Kanin kirous ja lounas. Joulun aikaan tulee pelkurille sopivia elokuvia.

maanantai 23. joulukuuta 2013

Paremmaksi kaikki muuttuu

Ystävä totesi eilen puhelimessa, että päivä on jo minuutin pidempi kuin lauantaina. Minua nauratti, tosin tärkempää oli itselleni huomata, että en sairasta tätä joulua niin kuin edellisen kanssa kävi. Räkätauti kolmannella, kamala oli se joulu, kun mielikin oli musta. Muistan kironneeni raskaasti, kun tajusin, että ei maistu ruoka eikä juoma. Nyt voin toivoa parempaa. Etenkin kun ei enää sureta edesmennyt parisuhdekaan, yllättävän kauan siinä meni, ennen kuin sydän lientyi, melkein 1½ vuotta. En muuten ole muistanut kertoakaan teille, että OH:lla on kuulemma jo lapsi, tiesinhän minä, ettei siinä kauan mene, ennen kuin hän siirtyy eteenpäin elämässä. Vanhalle naiselle se ei ole niin helppoa.

En saanut kävelytikkuja. Ei ollut Klaas Uulssonilla. En sitten sieltä ostanut mitään. Sen sijaan löysin matkan varrelta farkut, työhousut ja pari paitaa, sekä jotain pientä kivaa myöhästyneeksi joululahjaksi Pohjoisempaan Suomeen. Voi kun olisin rikas! Hukuttaisin ystävät kaikenlaiseen kivaan, maksaisin ihmisten velat ja karkaisin jonnekin muualle vähäksi aikaa. Sitten palaisin takaisin, koska en vaan voi kuvitella asuvani missään muualla kuin Suomessa.

Tänä aamuna heräsin kuuden maissa. Olin juuri suudellut ylen kiihkeästi molemminpuolisen tunteen vallassa menneisyydestä hetkeksi tulevaisuuteen päässyttä ihastusta, jota vannotin, että hänen pitäisi muuttaa meidän molempien elämä ja lakata odottamasta. Ja että hänen pitäisi pitää huoli itsestään, koska tiedän, miten hänen on käynyt. Menin sitten takaisin unille ja sain unta! Minä olen vain väliaikauneton. Heräsin samaan elämään, joten en saanut muutettua todellisuutta, vaikka mieli altis olikin.
Kuvitus meinasi unohtua.
Toiselta ystävältä sain joulu stadissa -kortin, jonka teksti nauratti ja vetosi parempaan minuun:

Kettu Viikissä vodaa dokaa
kanalassa monta pokaa.
Koht´on kunnon joulu-bileet
tiedossa on kanafileet.

Seppo "Kalle" Kankkonen.

Elekää polttaa ihteänne ja taloanne. Syökää ja juokaa kohtuudella. Nauttikaa vanhasta pakanallisesta valon juhlasta, johon joku jeesus tungettiin päälle. Tai nauttikaa tästä uudemmasta traditiosta. Ihan miten tahdotte.

lauantai 21. joulukuuta 2013

Tänään kotona

Olen nukkunut hyvin, vaikka aamuyöllä taas pidin parin tunnin valvontasession. Sain nimittäin uudelleen unta. Sitten siivosin ja kasasin joulukuusen. Viritin kuuseen valot, koristelu tapahtuu huomenna. Pian teen naapurilähiöön lupaamani kanafajitas-täytteen sekä taateli-pekonikääröt. Jälkiruuan aion käydä kaupasta. Olen myös käpistellyt joulupukki-asioita.

Koti on puhdas, pian minäkin. Hain aamulla yhtä työpaikkaa ja tilasin uuden verokortin, koska vanha meni täyteen ennen aikojaan. Tajusin mitä tarkoittavat, kun sanovat minua persoonalliseksi ihmiseksi, se ei välttämättä ole aina kehu. Mutta älkää huoliko, kyllä minä vikani kannan, ovathan ne minun vikojani.

Naapurin koiralle olen suunnitellut beetasalpaaja-nakkilähetystä. Auuuuuuhhhhh! Auuuuuuuuuuhhhhhh! AAAAAUUUUUUUUHHHHHH!

(Tässä päivityksessä ei kyllä ole minkäänlaista punaista lankaa. Vaan tarvinneko tuota?)

perjantai 20. joulukuuta 2013

Onnenpuuskahdus

Elämässä saa arjen keskellä pieniä onnenhetkiäkin. Niistä on muistettava itselleen mainita, uskon nimittäin siihen, että ihminen voi ajatella joko hyvää tai pahaa. Minä olen valinnut hyvän. Pahaa on kaikkialla, se vain kasvaa, jos sitä turhaan kehutaan.

Eilen onnenhetken aiheutti HASO, kun sain ensi vuoden vuokrakirjeen. Vuokra ei nouse, mutta yhden vuokravapaan kuukauden sijaan meillä on nitä tulevana vuonna kaksi. Olen varmaan jo monta kertaa todennut, ettei minulla ole varaa muuttaa tästä kodosta pois, vaikka tämä vähän pienenlivakka onkin. Kyllä rauhallisessa ja vakaassa pilttuussa asustaa kuitenkin mieluummin, vaikka välillä haikailenkin lähemmäs keskustaa. Ei tämä nyt itse asiassa niin kaukana ole, ei minulta nimittäin lähes tonnia pala vuodessa taksiajeluihin, sen verran saan vuokraan avustusta. Saan ajella enemmänkin siis.

Kehuja on myös annettava apteekin tytsyn suosittelemalle Systane Balancelle. Silmät eivät valu kuin pohjattomat kaivot ja kutinaakin on vähemmän. Tämä voittaa mennen tullen aikaisemmat kokeiluni, niistä en viitsi edes nimiä mainita, eivät kuitenkaan toimi minun silmissäni niin kuin tarkoitus on.

Tänään on pyykkipäivä ja siivouspäivä ja joulukuusen pystytyspäivä. Huomenaamulla lähden taas kävelykaverin kanssa lenkille, suunnittelemme ensi vuodelle säännöllistä rutiinia, ettei vaan tule taukoja. Kunto on parempi kuin vuosi sitten, en puuskuta niin pahasti - jo näin vähälläkin liikkumisella. Hyvä minä! Huomenillalla näen taas ystäviä. Sitten laskeudun joulupatjalleni. Ihanaa!

keskiviikko 18. joulukuuta 2013

Jaksupaitulit risana

Elämme aikaa, jolloin joulupukki tuo uusia jaksupaituleita. Toivoisin niin ainakin, koska vanhat ovat aivan rikki. Töissä pitäisi taas maailma saada valmiiksi klassiseen puolivuotisrytmiin, toinen maailmanvalmistumishetkihän tulee juhannuksena. Tai viimeistään heinäkuun alussa. Mutta valmistan tämän joulumaailman ensin, vaikka ihan oikeasti alan kohta kirkua.

Suomalainen vuosilomasysteemi ei työpaikan vaihtajaa suosi, ei ainakaan alempaa toimihenkilöä, joka ei saa klausuuleita sopimuksiinsa. Ensi kesänäkään en vielä saa lomaa, koska olin määräaikaisena vuokrafirmalla puoli vuotta. Ja ne vähät lomat kai kannattaisi säästää jonnekin synttäreiden punttuuseen, että saisin ne järjestettyä.

Osansa varmaan tekee työpaikan tunnelma. Yyteet loppuivat, laput on jaettu. On ollut aika katkeria kommentteja liikkeellä, minäkin olen niistä osani saanut. Kaikesta säästämisestä ja muusta p*skasta huolimatta kaivelin kaappeja ja löysin joulukoristeet, jotka levittelin pitkin aulatilaa, edes vähän iloa silmille ja sielulle. Lähetin glögikutsut perjantaille - taas ihan omatoimisesti, keneltäkään kysymättä. Sanokaa vaan, siitä saan vielä kuulla. Mutta kun tää on mun luonto.

Aamulla herätyskello soi juuri sopivasti, unessa alkoivat sellaiset kutistetut alkuasukkaiden päät laulaa uhkaavalla nuotilla. Minulla taitaa olla pikkuisen stressi. Onneksi ensi viikolla edes saa olla poissa hetken ja unohtaa työt. Onneksi aloitin taas kävelemisen, sydän näköjään kestää sen. Nyt vaan pitää hankkia kävelytikut, että pysyn pystyssä, kun lunta alkaa tunkea ovista ja ikkunoista. Onneksi myös rasituskoetestikutsu tuli - jo tammikuun lopulle, vaikka uhkailivat kolmen kuukauden odotusaikaa. Sokerina pohjalla menen tänään treffaamaan entisiä kollegoja gölgin merkeissä. Kyllä se tästä, on se sujunut aiemminkin.

sunnuntai 15. joulukuuta 2013

Henkilöllisyystodistus

Perjantaiset kollegoiden läksiäiset sujuivat hienosti. Tilaisuus ei ollut suuri yleisömenestys, mutta kaikki ilmoittautuneet saapuivat paikalle. Ruoka oli hyvää, sitä oli enemmän kuin riittävästi. Saa vielä maanantainakin niitä syödä, keräsin ne nimittäin ajoissa kylmään. Kymmenen maissa ajelimme kylille, jouduin taas aivan uuteen rilluttelupaikkaan, Sir Einoon. Jaksoin porukan kanssa melko pitkään, kiva oli oppia tuntemaan uusia puolia työkavereistaan.

Lauantaina olin lähdössä ystävien luokse blinipikkujouluun, vilkaisin itseni peilistä pukeutumisen jälkeen. Suorastaan harmitti, kun tiesin, etten olisi menossa ihmisten ilmoille, näytin nimittäin hyvältä. Tuli sellainen vaarallinen omnipotentia-kohtaus, jonnka valtaan joudun onneksi erittäin harvoin. Siinä tilassa jos kylille joutuu, tekee suurimmat tyhmyytensä ja saa mielenkiintoisimmat seikkailunsa.

Pirsma-kaupasta kävin nappaamassa mukaani suolakurkkuja, smetanaa, sipulia ja neljä siideriä. Kassalla kun törkkäsin vihreän bonuskortin lukijaan, kassa pyysi näyttämään paperit. Hölmistyin ja kysyin, onko kortissa jotain vikaa. Hän vastasi, että ei, mutta koska olin ostanut siideriä, hän tahtoi nähdä ikäni. Siinä vaiheessa minä taisin punastua ja aloin hihitellä hysteerisesti samalla, kun kaivelin ajokorttini esille. Kun ojensin sen kassalle, hän puuskahti spontaanisti, että en voinut olla sen ikäinen! Että kun ei ole ryppyjäkään. Jonossa takanani olevat nauroivat, kun korotin ääntäni, että minä kyllä täytän seuraavana vuonna viisikymmentä. Että eivät ne paperini väärennetyt ole.

Olipas se tilanne. Keräsin kimpsuni ja kampsuni, samalla kun jatkoin punastelua, hihittelin sisäisesti. Tapahtumasta oli mukava kertoa ystäville, siinä sitten naureskelimme koko sakki. Ilta oli muutenkin onnistunut, naurua ja lämpöä. Alkuruuaksi tuli maa-artisokkakeittoa. Sen jälkeen isäntä paisteli blinit. Täytteinä oli hevosta, savukalaa, sienisalaattia, muikun ja siian mätiä. Ja niitä suolakurkkuja. Jälkiruuaksi oli mantelikakkua, svastikatorttuja ja prinsessakakkua. Puuh, ihanaa!

Puolen yön jälkeen hyppäsimme taksiin, tipautin ystäväpariskunnan naapurilählöön, sitten taksi ajeli kotikulmille. Kuski kertoi lähistöllä sijaitsevasta kerhosta tai salakapakasta, sanoi sieltä tulevan tilauksia pitkin yötä. Olenkin vähän miettinyt, että jotain siellä tapahtuu. Jos jaksaisin, seuraisin tilannetta, mutta eipähän tuo minun asiani ole.

Tänään peilista ei katso miljoonan dollarin nainen, vaai aika lailla ikäisensä peikko. Aion levätä päivän. Flunssa onneksi on jo ohi. Vielä vähän pitää niistellä räkää päästä, mutta akuutti tilanne on ohi. Sydän voi suhteellisen hyvin olosuhteisiin nähden.

torstai 12. joulukuuta 2013

Kuulen kuninkaallisten kutsuvan

Hammaslääkärissä käynti ei sattunut yhtään. Tai noh, ei sattunut fyysisesti, mutta henkinen kipu jäi kalvamaan. Nimittäin kun herra surautti pari kertaa poralla pitkin toiseksi viimeisen takahampaani kolon reunoja, hän samalla totesi, että puolen vuoden päästä olisin samalla asialla joko hänen tai jonkun muun luona. Hampaassa ei ole enää yhtään ainutta omaa seinämää, kaikki ovat paikka-ainesta. Eli se ei enää puremista kestä.

Hän suositteli kruunua, sellaista posliinista valkoista hampaan näköistä palikkaa, joka sementoidaan ihmisen omaan hampaaseen kiinni. Sitä ennen jäljellä oleva hampi sorvataan neliöksi, johon kruunun saa siististi ja saumattomasti istutettua. Siihen kuulemma kannattaa ottaa puudutus, koska arvioitu kesto on tunti (!?! dipamia!). Hintaa hampaalle tulisi heidän kauttaan eur 550 ja puudutukset. Justiinsa. Ei tarvitse miettiä, ostanko uuden puhelimen. Tai että ostanko uuden tietokoneen. Onneksi silmälasit on jo hankittu, muuten jäisivät nekin hankkimatta. Pitää tosin vielä kysellä muitakin tarjouksia. Toisaalta siellä olisi edes joku tuttu naama tekemässä työtä, vaikkei hän mikään maailman ystävällisin lajissaan olekaan, mutta ei ainakaan ole sadisti.

Saan siis jossain sopivassa välissä kruunun suuhuni, liityn kuninkaallisiin. Toivon vaan, että se tapahtuisi vasta myöhemmin, että kerkeän säästää rahat kruunajaisiini. Kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat. Niinkö?

Räkätautia on ollut töissä liikkeellä, minutkin se saavutti tiistaina saavutti. Olen väsynyt, en saa unta, koska nenä. Kurkussa on kaktuskasvi. Korvaa kipittää. Palelen. Mutta koska kuumetta ei ole, en jää kotiin. Hommia riittää. Liikunnan uudelleen aloittamista lykkään kuitenkin, ettei sydän riehaannu. Sain nimittäin tiedon, koska pääsen kunnalliseen rasituskokeeseen. Heh, siihen menee kolme kuukautta. Heikompi saattaisi siinä välissä jo kuolla kupsahtaa, minulla ei moista aikomusta ole.
Näkymä ravintolasaliin Turkkilaisesta kabinetista.
Tiistaina pidimme kokousta Seurahuoneen Turkkilaisessa kabinetissa. Siinäpä vasta sievä huone, historia havisi ympärillä, Mannerheimkin on siellä kokoustanut isojen poikien kanssa joskus. Pitää muistaa tila, jos joskus ikinä pääsen järjestämään sellaisia tilanteita, missä tarvitaan intiimiä illallistilaa. Le Havren joululounas oli herkullinen, suppeahko verrattuna muutamaan muuhun, mutta maukas, rohkeita raikkaita makuja.


Tästä on kuulemma tihrustettu pyssyin kanssa, ettei Mannerheimia vaan yllätetä.
Onhan Seurahuoneella osa asioista vähän ihanasti rempallaan, kun Museovirasto taitaa aika tarkkaan tutkia, mitä kiinteistölle saa tehdä ja miten. Huoneet kuitenkin on renoveerattu. Tuli taas hirveä hinku päästä hotelliin yöksi, minä olisin tosi hyvä kiertopalkinto hotelleille, jos vaan rahaa olisi suokuokalla. Testailisin erilaisia tunnelmia ja nauttisin palvelusta. Olen tosi hyvä pelaamaan turistia myös kotikaupungissani, ei minun sitä varten tarvitse matkustaa maailman ympäri, kun täälläkään kaikkia ymmärrä.

maanantai 9. joulukuuta 2013

Kuluvan ajan arvoitus

Jummi. Mitään en olevinaan tee, silti päivät livahtelevat käsistäni. Jossain Teeman tiedeohjelmassa selitettiin, että vanhojen ihmisten ajantajulle kuulemma käy huonosti. Aika ryhtyy rientämään, se muistaakseni johtui dopamiinin vähenemisestä aivoissa. Minä taas sanoisin siitä, että minulla on enemmän mahdollisuuksia nauttia elämästäni kuin lapsena. Jumalaare, että mulla oli silloin tylsää ja ikävää!

Lauantaina teimme Ottoveljen kanssa toimintasuunnitelman hänen poissaolonsa varalle. Sain miljoona erilaista valtakirjaa toimia hänen nimissään ja puolestaan. Ja salasanoja. Sääntöjä ja ohjeita. Sitten teimme ruokaa. Iltasella hän meni kuuntelemaan Michael Monroeta ja minä Honey B & T-bonesia. Hyvä jako, molemmat saimme tahtomamme. Keikan jälkeen treffasimme vielä yksillä ennen kuin hän lähti unille ja minä taas jatkoin baarivaellusta. Ajelin yöbussilla kotiin ja juomiakin tuli nautittua äärettömän säällisesti. Hyvä niin, olo oli ihan ihmisolo sunnuntaina.

Luin taas kirjankin. Tai sellaisen, joka jäi vaivaamaan päätä. Johan Harstad sitä kiusasi kirjallaan Buzz Aldrin - Taviksena olemisen taito. Minä vähän samaistuin, kun itse etenkin nuorempana koitin pysytellä piilossa, hyvänä kakkosena. Mutta kirja kyllä rupesi suorastaan ärsyttämään. Vähän meni junnaamiseksi loppu, huipennus puuttui. Kävin sitten kirjastosta muutaman opuksen lisää, se on kuitenkin joulu tulossa ja minullakin on viikko vapaata.

Hammaslääkäriin on aika vihdoin keskiviikkona. Pelottaa jo nyt.

perjantai 6. joulukuuta 2013

Minä itse

Tuli tästä väkistenkin silmille tunkevasta itsenäisyyspäivästä mieleen oma tilansa. Tai ainakin ajatus siitä, että kuvittelen olevani suhteellisen itsenäinen. Lapsena olin itsepäinen, minusta on jopa kuvallinen todiste. Jossain sukujuhlissa tuli taas se hetki, kun joku viisas aikuinen keksi, että serkuksista pitää saada kuva. Meitä on nimittäin melkoinen lauma, yhdeksän sisaruksen kaikki lapset muodostavat noin kolmenkymmenen henkilön ryhmän. Minä en tahtonut kuvaan. Piilouduin ulos. Minut löydettiin, mutta aina kun minusta laskettiin irti, juoksin pois kuvasta, Loppujen lopuksi joku vanhemmista yritti pidellä minua kuvassa, mutta en suostunut kumartumaan, niinpä ainoa asia, mikä minusta näkyy, ovat valkoiset sukkahousut.

Nuorena aikuisena ja varttuneempanakin aikuisena olen tajunnut, että vaikka päätökseni tehdä tai olla tekemättä jotain aiheuttaa minulle suunnattomia ongelmia, mielipahaa ja surua, en voi perua päätöstäni, koska en vaan voi. Kun päätös on tehty, siitä pidetään kiinni. Mikäli päätös on huono, se ja sen edustama asia unohdetaan tai painetaan taka-alalle, eletään, niin kuin sitä ei koskaan olisi ollutkaan. Mutta päätöksen kanssa eletään, koska vatuloimaan ei kannata jäädä.

En erityisemmin pidä itsepäisyydestäni. Olen jopa viime vuosina jalostunut sen verran, että myönnän tarvitsevani muita ihmisiä. Ystävällismielisiä ystäviä. Ei se minusta tee nimittäin yhtään epäitsenäisempää, vaikka joskus vähän yrittäisin apua ja tukea vastaanottaakin. Yritän määritellä käsitteitä itselleni, itsepäisyys ei ole itsenäisyyttä eikä itsenäisyys itsepäisyyttä. Minun pitäisi yrittää vähän luopua molemmista.

Ei tainnut kukaan luvata, että elämä olisi helppoa. Ei ainakaan, jos sattuu olemaan pappilan musta sika.

Monitehokas

Töiden jälkeen hain ne, elämäni ensimmäiset moniteholasit.

Kun pistin lasit päähäni ensimmäisen kerran, ilahduin suunnattomasti, koska näin lähelle. Minä nimittäin aina olen nähnyt lähelle, siitä kauas näkemisestä niin ole väliäkään. Seuraavaksi huomasin näkökentän vaihtelun. Ihan kuin katselisi maailmaa kuperan pullonpohjan läpi. Ja kun päätä kääntää nopeasti, päässä vippaa. Halpa humala luvassa vähän aikaa, sanoi nuori optikko. Tähän kuulemma tottuu. Sen lisäksi hän oli kovin iloinen, että ensimmäinen reaktioni oli ilo, on tottunut muunlaisiin reaktiohin. Minä kun en koskaan ole nähnyt hyvin, niin totun todennäköisesti nopeasti näkökenttäni sameisiin alueisiin.

Lauantaina pitää varmaan mennä vielä kiristyttämään korvantauksia ja nenätyynyjä. Mitäs on niin onneton nenänselkä, ettei sen päällä mitään pysy. Tai sitten minä vaan taas totun siihen, että nostelen lasejani säännöllisesti, niin olen tehnyt muidenkin lasien kanssa, liike on automaatio. Kehysten väri on kiva, tumma matta, joka tietyssä valossa näyttää tummalta lilalta.

Töissä on ihan hullua. Mutta niinhän siellä on ollut koko ajan. Välillä mietin, miten hulluksi se vielä voi mennäkään ja miten pitkään koko firma yleensä ottaen pysyy pystyssä. Mutta en jaksa välittää, paria paikkaa olen vasta hakenut, kiire ei ole, koska turha vaihtaa p*skaa toiseen samanmoiseen. Tahdon jotain uutta skeidaa elämääni, sillä sitähän löytyy joka paikasta, ihmisistäkin. Enkä tässä asiassa anna armoa itsellenikään, kyllä minä tiedän, millainen tyyppi olen.

Torstaina pääsin harjoittamaan töissä ensiapua. Kollega tuli töihin kättään pidellen, oli kaatunut kätensä päälle. Ajanut vielä hullu töihin, matkalla oli alkanut koskea niin, että lääkäriähän siinä alettiin soittelemaan samalla, kun minä toteutin kolme kovaa koota; kylmä, koho ja kompressio. Sanonpahan vaan, että tein tukevan sidonnan. Muutaman tunnin päästä kollega soitti tulokset, onneksi ei murtumaa, vain peukalosta revähtäneet nivelsiteet. Kipeät, mutta paranevat todennäköisesti nopeammin kuin murtuma, niistähän minulla on kokemusta. (Kopkopkop, koputan puuta.) Ei ole kuulkaas hukkaan mennyt ensiapukoulutus, saa nähdä saako nykyisessä firmassa kertausta ikinä, koskaan vai ei milloinkaan.

Tekisi mieli baariulkoilla tänä viikonloppuna. Katsotaan nyt sitten. Nyt ajattelin katsoa tämän viikkosen Downton Abbey jakson, koska se jäi tiistaina väliin. Väsytti niin, että leuat olivat ratketa. Minua muutenkin väsyttää ihan koko ajan. Mielenkiintoisinta toki on, että nykyään myös saan unta, tätä on jatkunut jo pari kuukautta (paitsi viime yönä, mutta eipä hätää, voin kokeilla päikkäreitä). Vetelen neljänä yönä seitsemästä ainakin seitsemän, parhaina jopa kahdeksan tai yhdeksän (!) tuntia unta. Minä! Entinen uneton! Nyt vain osa-aikauneton. Onko tämä merkki hautaan laskeutumisen alkamisesta?

***
Bubbling under: arvatkaas, mikä on mielenkiintoisin paikka, jonka näen moneen vuoteen ensi kertaa kunnolla? Varpaan kynnet. Olipa mukava leikata ne, kun näki mitä oli tekemässä. :-DDD (Varpaat ovat edelleen rumat, niitä ei hirveästi tee mieli katsella.)

tiistai 3. joulukuuta 2013

Ei ole mikään niin kuin ennen - eivät edes pitkät kalsarit

Uskaltaisinpa lähteä jo kävelemään. Nyt olisi välikerros verrareiden alle. Ihanan tuntuisia rätei, kevyitä ja mukavia, ei kyllä minun aikanani tällaisia ole ollut. Sellaiset venyvät ja vanuvat trikoot alukalsarit viimeksi olivat, kun sellaisiin olen koskenut. Ainoa miinus tulee siitä, että istuessa meinaa housunkaulus alkaa valua kohti painovoiman osoittamaa suuntaa, ristiselkä jää paljaaksi, mutta ehkä pöksyjä ei ole tarkoitettu istuskeluun vaan liikkumiseen. Olen tyytyväinen. Kävelyharrastus saa nyt vähän aikaa odotella, jos vaikka nopeastikin pääsisin rasituskokeeseen.

Ottoveli saapuu viikonloppuna kylään. Hän on yrittänyt vongata minua yhdelle keikalle, mutta katsotaan nyt, saako sinne enää piljettejä. Toisaalta kiva olisi lähteä vähän ulkoilemaan, mutta kyllä minulle riittää itse asiassa kotona seurustelukin. Onneksi on lyhyt työviikko, sitten kun vielä pari viikkoa jaksaa, niin saa reilun viikon elpyä.

Alitajunta myöhästyi hitusen tänä aamuna. Heräkello kerkesi soida, ennen kuin ystäväni unessa kerkesi päättä lauseen, että enkö todellakaan tiedä, mikä minussa on vikana. En tiennyt, mutta alitajunta olisi varmaan keksinyt jotain tosi näppärää. Olipas inhottava, mutta onneksi ensi yönä on revanssin paikka. Eihän minussa nimittäin vikaa voi olla, vai onko niin, ettei minussa muuta olekaan?

lauantai 30. marraskuuta 2013

Sisään ja ulos

Torstai-illan rytmihäiriö vei jalat altani ja puudutti vasemman käden. Jopa minä ymmärrän soittaa piipaa-auton siinä vaiheessa paikalle. Olihan se noloa, saan vieraakseni kolme komeahkoa nuorta miestä, jotka ovat erittäin kiinnostuneita minusta, kyselevät kaikenlaista. Minä vaan makaan ja haukon henkeäni. Edes t*ssien esittely ei tuntunut missään, kun he vain tuijottelivat analyyseja sylkevää konettaan.

Kun tilanne vähän tasottui, he kuskasivat minut Marian sairaalaan. Matkalla sain pari nitrosuihketta rintapuristeluun, maistuvat erittäin vahvalta alkoholilta. Siellä makoilin aina kahteen yöllä, koin olevani osaavissa käsissä. Tyly, mutta osaava lääkäri, empaattinen ja huumorintajuinen hoitaja, minut otettiin vakavissaan, kyseltiin tuntemuksia ja oireita. Sain tipan jo ambulanssissa, osastolla otettiin verikokeet laskimoverikoe kahteen kertaan sydänlihasvaurion selvittämistä varten (teki kipeää, koska piti ottaa kämmenselästä, muut suonet olivat turhan piilossa), miljoona sydänfilmiä, keuhkokuvat ja tulevaisuudessa saan lähetteen rasituskokeeseen. Tämä kaikki on paljon enemmän mitä työterveydenhoito on minulle tarjonnut. Että minä olin (ja olen) onnellinen veronmaksaja!

Sain päivän sairaslomaa, koska kotona olin vasta aamuyön tunteina. Perjantain lepäilin, en edes kotihommiin koskenut. Iltasella kävin kaupassa, olisin hakenut fiksupostista uudet ulkoilualusvaatteeni, mutta se olikin rikki ja särki, eikä pelittänyt. Tänään täytynee tehdä uusi yritys, koska kävelemään pitää päästä. Siitä en luovu.

Huhut ennenaikaisesta poismenostani ovat siis vääriä. Vaikka nytkin sydän tikuttelee, en enää ahdistu siitä. Kyllä tämä selviää. Tavalla tai toisella. Eilen harjoittelin hengittämistä, huomasin nimittäin, että heti kun rytmihäiriöt alkavat, siirryn pintahengitykseen. Se ei mitenkään lisää olon parhautta. Paperipussi on ystäväni. - Sitten tavanomainen varoituksen sana; tästä ei kannata  lähisukulaisille huudella. Heidän ei tarvitse tietää tästä, koska täällä olisi pian kansainvaellus ja minä en kestä kansainvaelluksia. Etekin kun tilanne ei ole vielä varma mihinkään suuntaan. Sitä paitsi äitini saisi sydänkohtauksen (hih), ettekä te sitä tahdo.

Tänään onneksi on jotain aivan muuta ohjelmassa. Menen leikkimään roolipeliä kavereiden kanssa. Tarvitsen mukavaa ihmisseuraa ja muuta ajateltavaa.

keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Outoa on

Minusta tuli ainakin hetkellisesti absolutisti. Aloitin beetasalpaajien kanssa pelaamisen tänä aamuna. Olo on todella vastenmielinen. Sydämen rytmi lienee tasainen, sikäli kun se jossain on. Henki ei vaan tahdo kulkea. Sikäli kun beetasalpaajia syöviä tovereita olen konsultoinut, tila on ihan normaali tällaista lääkitystä aloitellessa. Mutta alkoholiin näiden kanssa ei uskalla koskea.

Onneksi työpäivän päälle sain ulkoruokintaseuraa. Tiemme vei Mount Everestiin, missä saimme turvaruokaa (herkullista ja todennäköisesti riittävän lihottavaa). Sellaista hihittelyähän se meidän evästämisemme oli, ei olisi uskonut, että juomana oli minulla silkkaa vettä (ja kardemummateetä maitoon keitettynä) ja ystävällä peräti yksi kokonainen olut veden lisäksi. Naanleipä vaan on niin hyvää. Ja tuorejuusto. Raita! Drool...


Selvitimme myös kahden ammattikunnan eron ruuan jälkeen lautasliina-asettelun perusteella. Joissakin ammateissa tietynlainen ulkoinen järjestelmällisyys vaan näkyy kaikessa. Myös niissä naurettavissa pienissä yksityiskohdissa.

Kävin noutamassa ystävän Sokos Hotel Vaakunan aulasta. en voinut vastustaa kiusausta ja nappasin Gunnar Finnen Groteskista kuvan. Ne rumat tuolit seinustalla muuten ovat tosi mukavat istua. Kokeilkaa vaikka.

Nyt menen jatkamaan mahdollisten kuolintapojeni googlaamista. Jos minusta ei enää satu mitään kuulumaan, niin kivaa oli. Kiitos. (Tarvitsisin ammattimaisen kädestä pitelijän. Pelottaa ensi yö ihan hirveästi. Edit 06:20 Mutta selvisin. Unet vaan eivät taida selvitä.)

tiistai 26. marraskuuta 2013

Upeeta ja mahtavaa

Koska selvisin sunnuntaista hengissä (annos rytmihäröilyä), päätin juhlistaa asiaa tilaamalla lomaretkelle Pohjoisempaan Suomeen junapiletit. Kallista, mutta antaa mennä, kun kerran vapaata on. Kuitenkin vietän joulujuhlan kotona, niin saan lepoakin. Sitä paitsi ystäväpariskunnalla on minulle oma huone. Sitä olen oppinut etenkin vanhemmiten arvostamaan kovin, koska uneni eivät ole osoittaneet lopullisen paranemisen merkkejä, herään liian herkästi ja liian aikaisin. Äiteetäkin toki matkalla on käytävä moikkaamassa, todennäköisesti vietän hänen kanssaan päivän, niin eiköhän se taas kesään saakka riitä. - Pakko riittää, enempään minusta ei ole, olen viallinen ihminen.

Sunnuntaista selviämistä edisti kovin kävelyretki pitkin Vantaanjoen vartta. Keskustelun aiheet olivat synkeitä, kävelykaverini isä oli poistunut nopean ja jotenkin turhan sairastelun jälkeen 1,5 kuukaudessa. Yritin lohduttaa häntä, että ainakaan isänsä ei kitunut ja jos hän tahtoo, niin voi aina potilasasiamiehen kanssa selvittää, onko kaikki mennyt oikeassa järjestyksessä. Siihen hän jo tosin itsekin totesi, että eihän se hänen isäänsä takaisin tuo, mutta kun kuitenkin mielessä kaihertaa.

Ihmettelin suorastaan ääneen tajutessani, että kuntoni on salakavalasti parantunut. En puuskuta enää kuin pienenpieni veturi. Minä jopa juttelen kävellessäni! Itse asiassa olisi melkein jo vara vähän nostaa vauhtia, mutta siihen emme vielä sunnuntaina ryhtyneet, kun pelkäsin niiden rytmihäiriöiden hyppäämistä kehiin. Sen sijaan huomasin, että taas on sijoitettava ulkoiluvaatetukseen, tarvitsen kerraston. Minulla ei nimittäin ole yksiäkään ainoita pitkiä kalsareita, eikä sukkahousuja. Eikä pitkähihaista alupaitaa. Rimpuloita vaan on kaapit täynnä, ne eivät paljon lämmitä, kun alkaa näköjään lämpötila vihdoin laskea.

Maanantaiaamun törsäyshetkellä sitten sijoitin urheilukerrastoon, hinnaksi tuli 40 euroa. Ei paha, kun se on vielä joku hellyhansseni ja paita on fuksian värinen. Hah!

(Nyt jos taas saisi unta. Tämä ei jotenkin ole kivaa - etenkin kun tietää, että huomenaamulla pitää taas herätä töihin. Edit 06:40 Elämästäni tulikin jännempää kuin arvasinkaan. Iski sen verran räyhäkkä rytmihärö, että soitin jopa terveysneuvontaan. Sieltä ohjeistettiin ottamaan yhteyttä hoitavaan lääkäriin heti aamusta, ja jättämään uusi lääke syömättä, todennäköisesti meillä on syyllinen. Verenpaine huiteli jossain päälle 160 pahimmillaan. Minua vähän pelotti.)

sunnuntai 24. marraskuuta 2013

Helppo elämä

Elämä on aika mukava paikka, pitää sanoa. Se tuli taas todistettua tänä viikonloppuna.

Perjantaina sain ex tempore-vieraan, jonka seurassa viihdyin. Meni keittöpäydän ääressä pitkään. Ja saunassa. Lauantaina taas pelasin roolipeliä. Hyvää ruokaa ja ihmisseuraa sain molempina iltoina. Perjantain vieraalle tein chorizo-vodkapastaa, lauantaina vein peliin mukanani kavismuusin ja jättikatkaravun pyrstöjä.

Peli kulki, vaikkemme kovin paljon edenneetkään fyysisesti. Välttelimme taisteluita, mutta niitä taitaa olla seuraavalla kerralla luvassa, vaikka etenisimme eteen- tai taaksepäin. Isäntäpariskunta tarjosi meille pääruuaksi lammasta. Sen seuraksi sopivat hyvin muusi, punakaalilaatikko ja naurisleipäset. Alkuruuaksi teimme salaattia ja paistelimme ravumpyrstöt. Jälkiruuaksi oli tarjolla mutakakkua ja vaniljajäätelöä. Onnea!

Uni ei oikein viihtynyt seurassani viime yönä. Onneksi kävelykaverini ilmoittautui ja vie minut iltapäivällä ulkoilemaan, eiköhän se sininuttuinen kaveri saavu seuraavana yönä! Toivoisin ainakin.

Ei minua sitten lomautetakaan vuodenvaihteessa. Sain kuitenkin puhuttua itselleni pari vapaapäivää. Hyvä niin. Ja hyvä, ettei lomauteta, minä nimittäin tilasin ne monitehot. Maksoivat mokomat yli 500 euroa, vaikka satuin optikolle juuri oikeaan aikaan, sain sekä linsseistä että kehyksistä puolet pois hinnasta. Vanheneminen on kallis harrastus.

keskiviikko 20. marraskuuta 2013

Väärin rakennettu

Mikä se sellainen verenpaine on, joka kakkostabletista huolimatta on yli 130/ 80? Illalla sitten kuitenkin siististi ollaan alle 120/ 70, mutta viskotaan rytmihäröä kehiin. Paskan möivät. Annan lääkkeelle kuitenkin vielä aikaa sopeutua minuun kuukauden päivät, ensi vuoden puolella saan tilata lääkärille ajan.

Sem lisäksi olen laskenut talousjutuissa pari asiaa väärin. Ei hyvä, vaikka toki selviän. Tekisi vaan mieli peruuttaa se tämänpäiväinen silmälääkäriaikansa, kun mene tiedä, koska minä silmälaseja voin vaihtaa. En ole köyhä, mutta talouteni voi välillä kaataa höyhenellä.

Juuri nyt yritän selittää itselleni, että valo alkaa saapua jo parin kuukauden kuluttua. Mutta kun ei jaksa iltasella edes kynttilöitä poltella. Onneksi edes silloin tällöin kävelykaveri vie ulos, sen päälle nukkuu jumalaista unta.

Päätän turhan valitukseni täältä tähän ja toivon muille parempaa.

sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Valkoisen naisen osa

Minulla on yksi ihana ystävä, jonka kanssa tahto nähdä toisiamme on olemassa vahvana, mutta toteutus on aina hakusessa. Sen siitä saa, kun ryhtyy mopoilevan ihmisen kaveriksi, eikä itse mopoile, ei niitä kesällä koskaan missään näe, ellei sada vettä. Viime vuosina kesät ovat suosineet harrastusta. Talvikaudella mopokansa taas ottaa kiinni sosiaalista kalenteriaan, mutta minkäs voit, kun meitä nähtäviä on paljon ja aikaa vain rajallinen määrä. Perjantaina kuitenkin onnistuimme, kun teimme treffit työpaikkojemme lähistölle.

Siitä se hihittely ja kälätys sitten alkoivat. Ensin yhdessä paikallisessa ravintolassa, jossa hullut menimme tilaamaan maksaa ruuaksi. Saimme täynnä voita, öljyä, kermaa ja hp-kastiketta olevan annoksen, että aivan ihmetellä piti, miten niin hyvistä aineksista oli saatu kamala annos aikaiseksi. Järkyttävää! Maksaa itseään eivät onneksi olleet saaneet pilattua, kunhan sen vain sai kaivettua kaiken kastikkeen alta. Tiedän ainakin, missä en tahdo enää käydä ruokailua kokeilemassa. Viini sen sijaan oli maistuvaa. Niin maukasta, että jatkoimme ensin visiitille minun luokseni, missä nautimme virvoittavia vesiä ja vielä ystävän luoksekin, missä sama homma jatkui.

Teimme siinä sivussa myös hivenen alustavaa kiinteistökauppaa. Katsotaan myöhemmin, pääsemmekö kaikkia osapuolia tyydyttävään tulokseen. Tahtotila ainakin oli vahva.

Ystävän luota liityin vielä toiseen ystäväseurueeseen. He olivat olleet saunadiskossa, sieltä oli ihmiselvästi saunamajurin toiveesta lähdetty toiseen diskoon, kun paikkana oli Kallen Suomi-baari. Kauhea kokemus, toivottavasti sitä ei tarvitse enää toistaa koskaan. Sanoinkin ystävälleni, että rakastan häntä todella paljon, kun suostun jäämään paikalle. Siellä ihmiset sitten tanssivat pöydillä ja lauloivat mukana. Minä keskityin nauttimaan alkoholia ja seuraamaan paritumisriittejä.

Eilisen vietin Ottoveljen kanssa. Hänellä päivät Suomessa vähenevät, juonimme jatkoa. Että mitä kaikkia papereita hänen tarvitsee minulle allekirjoittaa ennen lähtöään. Ja muutama blanco vielä päälle. Sitten olemme nähdäkseni varautuneet kaikkeen. Samalla Ottoveli teki herkkuruokaa (tofusatayta, vihanneksia tuorepippurikastikkeessa ja tomaattitofua). Nauroin, että on tämä valkoisen naisen osa kamala, joutuu siemailemaan vodkatonicia nojatuolissa makoillen, kun nuori mies tekee ruokaa ja viihdyttää. Asiasta on kyllä sen verran kokemusta jo, että se olisi minulle sopiva osa.

No joo. Join vain vodkatonicin ja lasillisen viiniä. Väsytti vielä perjantain jäljiltä, ajoissa menimme nukkumaan. Mutta iloinen yllätys odotti vielä jääkaapissa kun äsken heräsin. Ottoveljen aamupalaevääksi suunnittelema sämpylä makasi edelleen jääkaapissa, saan siis vielä nuoren miehen tekemän aamupalankin. Osani on aika hyvä.

perjantai 15. marraskuuta 2013

Luolanaisen tunnustuksia

Hesarin kuukautisliitteessä oli juttu miehen luolasta. En minä sitä muuten olisi huomannut, kun välttelen HS:n sivuja (koska se viisi juttua viikossa tulee niin nopeasti täyteen, että harmittamaan alkaisi), mutta kun ystävä jakoi linkin naamakirjassa, niin kiinnostamaan alkoi tietenkin. Tuli mieleen, että vain toimeentulevalla perheellä on varaa miesluolaan.

Sitten aloin miettiä, että eihän naisillakaan usein ole omaa tilaansa, on vain kodinhoitotiloja. Mikä helkkarin kuvitelma siinä oikein sykkii, että jos ihminen tahtoo pitää työskentely- ja lapsenhoitotilan toimivana, puhtaana ja järjestyksessä, niin se on heti joku naisen tila ja naista täynnä? Ja että mies ei sinne mahdu. Huhhuijaa... Toivottavasti jutussa mainittujen miesten vaimoillakin on oma tila, sellainen naisluola, missä saa tehdä naisille tärkeitä juttuja. Missä saa oven lukkoon eikä kuule kääpiöiden huutoa. S**tana.

Nykyinen kotinihan on yhden herran luolan kokoinen. Reilu 40 neliötä, jossa on keittiö, että saan tehdä kavereille ruokaa, parveke, että voimme harrastaa joutavanpäiväistä tupakointia, keittiönpöytä tärkeitä keskusteluja varten, sohva ja nojatuoli loikoiluun, tietokone, nettiyhteys ja kaiuttimet tilanteeseen sopivan musiikin kuunteluun, sauna, jossa voidaan olla hiljaa, buduaari, jossa yleensä nukutaan, mutta tarpeen tullen rakastetaan iloista antajaa ja muutama huonosti suunniteltu kaappi, jossa voin pitää harrastusvälineitäni (patoja, pannuja, kenkiä ja rätei ja lumpui).

Minusta alkaa tuntua, ettei tämä vapaaehtoinen lapsettomuus ja ei niin vapaaehtoien parittomuus oikeastaan niin huono asia olekaan. Miksi niitä kääpiöitä sitten tehdään ja pariudutaan, jos kuitekin pitää karata piiloon niiltä. Tietysti jokainen tarvitsee omaa aikaa ja omaa tilaa, mutta hei, eikös se ole ihan normaalia sovittaa elämät niin kuin elimetkin ihan saman katon alla yhteen? Vai elänkö minä jossain vieraantuneessa haavemaailmassa?

keskiviikko 13. marraskuuta 2013

Auringonnoususta auringonlaskuun

Koska olen pahnanpohjimmainen ohuttakin ohuemmassa organisaatiossa, joka on vielä kaiken hyvän lisäksi lähes sairaalloisen talousanoreksian kynsissä, olen lyhyen urani aikana joutunut kovin monenlaisten tehtävien eteen. Suurimmasta osasta olen selvinnyt kunnialla, melkoisen suureen osaan keksinyt toimivia edullisia ratkaisuja, osan olen joutunut vain sietämään ja parista kieltäytynyt.

Eiliset toimeni kuitenkin herättivät minussa sen verran kiukkua ja epäreiluuden tunnetta, että sain vihdoin aikaiseksi ensimmäisen työpaikkahakemuksen. Siitä se alkaa. Tänään todennäköisesti kuulen kunniani, koska kieltäydyin iltapäivällä toisesta koiran virasta, mutta evvk. Irtisanoisivat vaan, niin pääsisin hakemaan täyspäiväisesti töitä. Tai toivottavasti eivät, vaan pitäisivät minut niin pitkään, että löytäisin jotain parempaa ja henkisesti haastavampaa. Fyysistä haastavuutta en niinkään kaipaa, toivovat sydämeni rytmihäiriöt.

Sain kunnallisen hammashuollon vastauksen lohkeamaongelmaani. Minulla on aika hampilääkärille 11.12. Kuukauden päivät aion vahvasti yrittää pärjätä apteekista saatavalla väliaikaisella paikka-aineksella. Epäilen hivenen suunnitelman toimivuutta, mutta kun ei särje vielä, niin en vaan osaa vetää kotiin päin tässä asiassa. Sitä kyllä kritisoin, että yhteiskunta säästää väärässä paikassa, juurihoidon tekeminen tällaiselle vahvajuuriselle tyypille on pitkäaikaista touhua. Maksaa sekä minulle että Helsingin kaupungin terveysvirastolle. Sen lisäksi epäilen, että edellisella juurihoidolla (tai sen myöhästymisellä) ja rytmihäröilläni on joku yhteys. Mutta näillä mennään.

Syön uutta verenpainelääkettä. Aloitin puolikkaalla tabletilla. En osaa kolmen päivän perusteella vielä sanoa mitään. Ehkä pientä päänsärkyä, mutta paksut nilkkani eivät ole vielä toistaiseksi paksuuntuneet entisestään. Verenpaine ei ole ainakaan noussut. Ensi viikolla nostan kokonaiseen. Onneksi sokeriarvot ovat pysyneet vain hivenen koholla, mielestäni kiitos menee magnesiumille ja d-vitamiinille. Ja vihanneksille.

Voi olla, että pimeys taklasi minut salakavalasti vajaassa viikossa. Viime viikolla kaikki oli vielä hyvin. Tai sitten olen psykofyysinen kokonaisuus ja työolosuhteiden vaikeutuminen vaikeuttaa myös pääparkani oloa. Mene tiedä. Tahdon talviunille tai lumen valon. NYT.

sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Vanhan kertausta

Elokuinen Intian poijjaan hammaspaikkaus ei kestänyt. Perjantaina muovipaikka rapsahti leivänpuraisun jälkeen suuhun ja nappasi vielä vierstä palan amalgaamia mukaansa. Kirosin ravakasti. Huomenna se taas alkaa, jännittäminen, pääseekö ihminen kunnalliseen hammashoitoon vai meneekö taas niin pitkään, että päästään juurihoitoon. P*rkele. Vähän pakottaa nimittäin siihen malliin, että tässä se ei kuulkaas hyvä heilu.

Eilen sen verran kiukustutti, että sen voimin tein kvartaalisiivouksen. Yleensä pääsen perussiivouksesta imuroinnilla ja pölypintojen puhdistuksella. Nyt otin ja siirtelin huonekaluja luututakseni lattiat. Laminaatti on kieltämättä ihana lattiamateriaali, vaikka koivunväriä inhoankin. Vielä minä joskus rikastuessani vaihdan sen vaaleanharmaaksi. Samalla rikastumishetkellä suoritan myös keittiönkaappiremontin. (Mutta elkää kuolko jännitykseen sitä odotellessanne, ei ihan heti nimittäin tapahdu näillä tuloilla.) Seuraavan kerran suuri siivousvimma iskee todennäköisesti vuodenvaihteessa. Pitäähän vuodenvaihde vastaanottaa karistamalla vanhan pölyt pois nurkista.

Imuroin myös patjani sekä tyynyt. Vesi-imuria käyttäessään valitettavasti näkee, mitä jännää ihmisen ihosta irtoaa. Eikä asiaa auta, vaikka miten vaihtaisi lakanat. Puistatus. Mutta onneksi on imuri ja onneksi ymmärrän käyttää sitä. Suosittelen sitä lämpimästi muillekin. Samoin kannattaa patja kääntää säännöllisesti ja pestä tyynynsä. Minun pitäisi päästä Iikkeaan ostamaan uusi petauspatja. Näköjään kuusi vuotta on hyvä vaihtoväli.

Saunan jälkeen tuijottelin telkkaria proseccon ja katkarapu-tonnikalapiirakan kanssa. Sitten se taas iski, ihmisikävä. Tein lähtemisen maailmanennätyksen ja kerkesin vielä neljäksi tunniksi ravaamaan baarista toiseen. Tapasin hauskoja ihmisiä, nautin virvoittavia juomia ja ajelin taksilla kotiin. Hieno keikka, hammaskin unohtui hetkeksi. Ja mikä parasta, pesin naamani sekä hampaat kotiin päästyäni. Sain jopa hammaskiskon suuhuni, etten vaan tee pahempaa vahinkoa hammaskalustolleni.

Mutta kyllä taas pelottaa. Mie en kestä, jos joudun juurihoitoon. Ahdistus. Mikä helevetti siinä on, että ihminen viittäkymmentä lähestyessään ei tervettä päivää näe? Aina jotain paskaa luvassa.

perjantai 8. marraskuuta 2013

Aloita tästä

Kirjoittamisen vähentäminen on poikinut mukavasti tilapäivityksiä naamakirjassa. Ja siellä ne eivät rönsyile niin pahasti kuin tänne suoltamani tuuba. Olen suorastaan vitsikäs, enkä mene henkilökohtaisuuksiin. Molempia pidän omalla kohdallani hyvinä asioina. Sitä paitsi lukijoina on suhteellisen pieni ihmisryhmä, sellaisia ihmisiä, joita voi kutsua ystävällismielisiksi.

Työpäivän päätteeksi kävin lunastamassa uuden passini ärkioskilta. Nyt sitten saa taas mennä, jos vaan vapaata antavat. Yytee-neuvottelut jatkuvat, ensimmäinen mahdollinen tiedotuspäivä on ensi viikon perjantai, mutta veikkaanpa, että vielä silloin emme mitään saa selville. Joudun siis lykkäämään omien suunnitelmieni tekemistä, mikä kyllä ei ole hyvä asia, olisi taas niin kiva lähteä ystävien luokse sinne ja tänne. Tai saada ystäviä kylään. Tai lähteä käymään lahden takana jouluruokaostoksilla. Tai ihan vaan nukkua!

Karkasin töistä jo kahden jälkeen, tein vain kuusituntisen päivän. Tuntuipa ihanalta pitkästä aikaa! Päivät ovat pitkähköjä, kun ei malta jättää ihmisiä kuseen, mutta sen olen huomannut, että elämäni paras ratkaisu oli, etten ottanut työpuhelinta! Hiplaisin sitä kuitenkin, jos kotiini puhelimen raahaisin ja näkisin, että viestejä pukkaa. Nyt en voi tehdä mitään kotona. Onni! Voin suositella lämpimästi. Suoraan sanottuna palkka saisi nousta melkoisen paljon, että enemmän firmaan sitoutuisin, etenkin kun tiedän, millaisia konsulentteja siellä nyt taas juoksee, suunnittelemassa mistä otetaan ja mitä. Ja sen verran iso raha siihen sakkiin panostetaan, että tulosta muuten tulee.

Minun pitäisi etsiä töitä. Se vaan tässä tilanteessa on niin turhauttavaa, paikkoja on vähän ja - kuten jo aikaisemminkin totesin - uskomattoman hyviä, nuoria ja nälkäisiä ihmisiä hakemassa niitä samoja. Ahdistaa ajatellakin, mutta enhän minä voi jäädä vain odottamaan, koska minut taas koetaan tarpeettomaksi. Ainoa hyvä puoli asiassa on se, että nyt tiedän, mitä siinä tapahtuu ja missä järjestyksessä mennään. Viisisataa päivää on taas ansaittu. Se kuitenkin on positiivinen asia!

***
Koitin taas lukea kirjoittamaani. Bongasin kasan kihroitusvihreitä ja varmasti vielä toinen mokoma jäikin. Minulla on vihdoin aika silmälääkärille (optikolle ei kuulemma voi mennä, koska operoitu silmä) parin vkon päästä. Päätin, että minulla on siihen varaa. Ensimmäisten monitehojen kanssa en uskalla pelleillä. Mutta eijjumalauta mie en jaksa tätä kyykistelyä enää, kun en näe yhtään hevonhumpan mitään pikkunäytöllä. En pääse riittävän lähelle, että näkisin, koska sitten en taas näe kokonaisuutta. Jotta v*ttu mie kirjotan sokkona, kun en jaksa lähellä kyykkiä. Sorry vaan suomenkielen raksastajat, olin minäkin sellainen joskus. Oikein käsittämätön pilkunviilaaja.

(Jätän vielä kirjoitusvarastoon onnettoman oodini vanhenemiselle. Siinä sitä vasta onkin.)

tiistai 5. marraskuuta 2013

Herrojen kanssa marjassa

Suomalaisessa yhteiskunnassa, syvissä riveissä, elää vahva herraviha. Joskus se on myös herran pelkoa. Etenkin nyt lama-aikana se on taas nostanut päätään. Minähän en ketään pelkää, en varmaan ymmärrä omaa parastani. Usein kyllä inhoan, mutta silloin kohteena eivät ole herrat, vaan yksilöt tai herrojen tekemät ratkaisut, vaikka suurimmaksi osaksi ne tehdään tervettä järkeä käyttäen, pelastusta firmalle toivoen, on välillä vaikeata sulattaa joitankin ratkaisuja, joista jo maalaisjärjellä näkee, ettei niissä ole päätä, ei häntää, ei järjentupsukkaa. Tätä ryhdyin miettimään, kun kuulin, että firma, jossa tällä hetkellä työskentelen, on päässyt jollekin iltapäiväläpysköiden inhotuimpien firmojen listoille.

Minun isäni tuntui vihaavan sitä yritystä, jonka leivissä hän oli varmaan parikymmentä vuotta ennen sairaseläkkeelle jäämistään. Firmaa, joka oikeastaan pelasti hänet yhteiskunnan murroksesta, rakenteelliselta työttömyydeltä ja meidät nälkäkuolemalta, etenkin yritykseltä, joka kustansi hänen alkoholinsa. Hänen vihansa oli kaikenkattava, jopa yrityksen työterveyslääkäriä hän kutsui Mengeleksi. Minä ihan oikeasti kääpiönä luulin, että se oli hänen oikea nimensä ja mietin, että mistähän maasta lääkäri oli kotoisin. Silloin en vielä mitään saksalaisesta keskitysleirilääkäristä tiennyt. Kuitenkin firmalla oli silloin niin uskomaton sairasvakuutus, että se kattoi jopa osan meidän kääpiöiden vaivoista. Että kiitos vaan patruunoille, kun pitivät duunarin kääpiön hengissä. Kyllä olisi nykysinikaulus ihmeissään, kun moista eivät saa edes keskitason pikkupomot.

Voi viattomat, jotka arvostelevat yritystä yyteiden perusteella! Onko koskaan käynyt mielessä, että asiakastahan sitä inhota pitäisi, jos töitä ei tipu tai asiakas ei suostu maksamaan edes sen vertaa, että työntekijät kannattaisi töissä pitää? Ja asiakasparatkin vaan kiristävät, kun heidän asiakkaansa eivät suostu ostamaan ja kuluttamaan. Asia erikseen ovat sitten ne suuret konglomeraatit, joilla menee hyvin, mutta jotka tahtovat optimoida voittonsa, että osakkeenomistajan silmissä olisivat herkullisempia. Verosuunnittelua vartenkin on olemassa kokonainen osasto, joka päättää minne ensi vuonna on fiksuinta raportoida voitto, että siitä maksetaan veroja mahdollisimman vähän. (V*ttu, että mie vihaan amerikkaa! Eivät p*rkeleet edes omistaan huolehdi, mutta maailman rauhaa kyllä ovat puolustamassa pyssyineen. - Pitäisi minun varmaan vaieta tuosta juuri nyt.)

Nyt tämä kaikki pitäisi jotenkin näppärästi sitoa yhteen. Elämäni ongelma, minulla on kyllä paljon sanottavaa kaikesta, mutta sellaiseen siistiin pakettiin nämä minun sanottavani eivät taitu. En pohdi mitään riittävästi, vähän silpaisen sieltä täältä, ennen kuin riennän seuraavaan sotkuun. Mutta kokeillaan nyt kuitenkin. Minun mielestäni koko yhteiskunta on täysin perseestä. Epätasa-arvo on perseestä. Hiljaisuus on perseestä. Demokratia on narrien touhua, valitkaa minut valistuneeksi oligarkiksenne ja lupaan, ettei meiltä koskaan tule preservatiiveja puuttuman. Lakatkaa lisääntymästä, lakatkaa kuluttamasta, lakatkaa keräämästä materiaa, mitään ette hautaan saa mukaan kuitenkaan. Antakaa ja jakakaa, myös niitä henkisiä arvoja. Jos nyt pakko on lisääntyä, huolehtikaa kääpiöistänne, naapurin kakaroista ja muista maahankaatuneista.

(Minähän sanoin. Ei mitään järkeä. Kyllä minä tiedän, koska olen väärässä ja koska minulla vaan ei ole ratkaisua. Se kai tässä kamalinta onkin, kun työssä keksii aina ratkaisut kaikkiin vastaan tuleviin ongelmiin ja sitten ei olekaan eväitä ratkoa näitä suurempia. Mut hei, kenellä sitten on? Poliitikoillako?)

Bubbling under: luin juuri juonipaljastukset tämän iltaisesta Downton Abbey -jaksosta. Enpä tiedä, uskallanko katsoa. Saattaa olla vähän turhan ahdistava minulle, pääsenköhän siitä koskaan eroon? Ja se kuitenkin on yksi lempisarjojani tällä hetkellä.

sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Jaxupaitulia venyttäen

Kuvittelin lähteväni perjantaina ajoissa pois töistä, mutta toisin taas kävi. Pitivät melkein paidanhelmasta kiinni, kun rimpuilin vapauteen. Onhan se kiva, että on tarpeellinen, mutta toisaalta kovin monet asiat ihmiset osaisivat hoitaa itsekin, kun hetkeksi pysähtyisivät ajattelemaan. Onneksi en saanut unta perjantaiaamuna, oli kuulkaas tukka hyvin ja suihkussa käyty jo ennen töihin menoa, iltapäivällä en olisi kerennyt tekemään sille mitään. Vaatteiden vaihdon ja pikarestauraation jälkeen ajelin bussilla keskustaan ja kerkesin juuri ennen juhlakalua ravintolaan.

Olipa ihanaa nähdä edellisen työn "parhaita" ihmisiä, niitä iloisia, myötatuntoisia, auttavaisia. parasta a-ryhmää, ei yhtään ruttunaamaa tai ilkimystä mailla tai halmeilla. Vaikka juhlan aihe olikin surullinen, samainen ihminen, joka minutkin joutui irtisanomaan, koki saman kohtalon. Amerikkalainen hirmuhallinto on jännittävä asia, kukaan ei ole suojassa eikä kenenkään panosta arvosteta kuin dollareissa. HR johtajamme pyrki noudattamaan Suomen lakia, sitä taas Amerikoissa ei hyvällä seurattu, vaan katsottiin hänen pitävän suomalaisten puolta. Tämä on minun tulkintani asiasta, oikeatahan en tiedä.

Paljon naurua, vähän kyyneleitä, hivenen flirttiä, pikkuisen tanssia, joutavanpäiväistä tupakointia, tylsää ruokaa, liian monta virkistävää juomaa ja yöbussilla kotiin. Aamulla herätys oli tosin kurja, kun en sitten enää naamaani jaksanut pestä. Kävin suihkussa ja painuin uudelleen sänkyyn. Heräsin vasta puoli yhden maissa tajutakseni, että minulla oli vain 1,5 h aikaa nimiäisten alkuun. Tuli kiire.

Onneksi lahja oli hankittu jo aikaa sitten, korttia en tietenkään ollut muistanut. Restauroin naamani, mietin, että saa kelvata. En minä sinne ketään hurmaamaan ollut menossa, vaan osoittamaan arvostustani, että olin saanut kutsun perhejuhlaan. Kiireen takia tosin jouduin ajelemaan paikalle taksilla, minä annoin itselleni anteeksi, koska olin edellisenä yönä istunut yöbussissa. Lapsukaisen isä jo laittoi tekstarin epäillen, etten ollut edes tulossa, kun olin peräti viisi minuuttia myöhässä. Enkä edes ollut viimeinen vieras, joka saapui paikalle! Epäluotettavuuteni on saavuttanut notooriset mittasuhteet.

Juhla oli lämmin. Tunnelman lisäksi myös lämpötila nousi. Pyyhin hikihelmiä ohimoiltani, voi tätä keski-ikää! Tarjoilut olivat ylenpalttiset, herkkuja vaikka millaisia, harmi vain, että oma oloni oli sen verran heikko, etten oikein voinut nauttia tarjoomuksista pitkän kaavan mukaan. Jäi syömättä monta karjalanpiirakkaa, pizzapalaa, herrasväenpikkuleipää, kinuskitäytekakkua, lihavoileipäkakun palaa... Pikkuneiti käyttäytyi esimerkillisesti, kiertopalkintona sylistä syliin - ei minun syliini luojan kiitos kuitenkaan! Nimi on nätti ja persoonallinen. Pari tuntia jaksoin seurustella, sitten alkoi olo huonontua niin, että pakko oli lähteä kotia kohti. Ja kerrankin oli ajoitus kohdallaan, krapula iski täydellä voimallaan viiden maissa. Ilta meni kärsiessä, en edes sipsejä saanut syötyä! Onneksi rytmihäiriöt pysyivät kurissa muutamaa steppiaskelta lukuunottamatta.

Iltasella pelotti käydä nukkumaan, mutta sekin loppujen lopuksi onnistui, kun tein itselleni pesän sänkyyn ja jätin keittiön valon palamaan. Unta riitti kuutisen tuntia. Eiköhän tänä iltana tilanne korjaannu. Jos vaan maltan ja jaksan, voisin käydä kävelemässä, se yleensä parantaa unen laatua. Mutta hei! Vedin koko ohjelman läpi! Kiitän itseäni. Olen ihan suhteellisen siedettävä ihminen, en mikään totaaliluuseri. Olen vain puoliluuseri.

keskiviikko 30. lokakuuta 2013

Pikkusika valittaa omaa vikaansa

Eilen oli pitkästä aikaa kävelyilta. Teki hyvää, mutta todettava on, että yksin ei minusta olisi lähtijäksi pimeyteen. Kahdestaan aika menee rattoisasti, nytkin tarvoimme lähes kahdeksan kilometriä. Sen päälle oli erittäin nautinnollista käpertyä maailman suurimpaan nojatuoliin (josta edelleen olen Kaukolle kiitollinen) tihrustamaan Downton Abbeytä ruoka-astian kanssa. Yöllä sitten heräsin jomotukseen, vasen lonkka otti pahakseen jolkkaamisesta. Siihen kävin pakollisella vessareissulla vetelemässä hevoislinimenttiä (josta kiitos toiselle ystävälle Keskeiseen Suomeen), jomotus vaimeni siedettäväksi.

Tänään on vihdoin passihakemuksen vientipäivä, sitten on käytävä kaupassa, koska veljentytär tulee yökylään. Kai hänelle pitää jotain ruokaa tarjota. Neidillä on pääsykokeet torstaiaamuna eikä hän tahdo olla junamatkan takana. Ymmärrän hyvin, itse olen samanlainen ennakoija ja varasuunnitelmien varasuunnittelija.

Viikonlopuksi luvassa olevat sosiaaliset kohtaamiset ahdistavat. On kaksi tilaisuutta peräkkäisinä päivinä, kummassakaan en ole mukavuusalueellani. Ahdistus riipoo rintaa jo etukäteen, mutta toisaalta olen antanut alustavan poistumisluvan itselleni heti tuskan käydessä ylitsevuotavaksi. Varsinaista kekriä tänä vuonna ei tule naapurilähiössä juhlittua, sadonkorjuujuhlamme siirtyy marraskuun loppupuolelle.

Työkin ahdistaa. Muutosta muutoksen perään, säälittää ihmiset, joita viskotaan organisaatiosta ja firmasta toiseen. Esihenkilö on aivan uskomaton olento, mutta minähän kestän. Kovasti vaan ihmettelen, miten kenelläkään on nykypäivänä vara käyttäytyä sillä tavalla, ylentää itsensä ja kieltäytyä kategorisesti vaikeista tai vastenmielisistä hommista. Itse kun aina on uskonut solidaarisuuteen ja tasa-arvoon, niin kummastuttaa kovin. Mutta ei se mitään, pitää vaan aktivoitua etsimään seuraavaa paikkaa. Nyt väsyttää tämä lomattomuus ja omat sosiaaliset sitoumuskohelluksensa. Omaa syytäni kaikki, ketään muuta ei juuri voi syytellä.

Kun saisi viikon maata. (Näinköhän malttaisin kolmea päivää enempää?)

sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Puhaltelua

Meni turhan pitkään. Olin vasta aamulla kotona. Kivaa toki oli, mutta kylläpä nyt on huono olo. Suorastaan pelottaa, mitä tässä vielä tapahtuu. Tein jumalaisia hirvikääryleitä, ystävät höystivät muusin ja salaatin kera. Viini virtasi. Virtasi niin kuin nyt hiki huokosistani. Naureskelimme, että kolme keski-ikäistä naista saisi kyllä lämmitettyä pienen talon. Muutenkin nauratti vähän kaikki, paitsi että tulihan siinä vähän vetisteltyäkin, normi karjalalainen kokoontuminen. Tuliaiseksi sain Meksikosta kuivattuja chilejä. Ne ovat sellaisia hedelmäisempiä tapauksia, aasialaisiahan minulla on jo omasta takaa.

Pyykit ovat kuitenkin koneessa. Eihän tässä muuta voi kuin jatkaa tavanomaisia toimia. Yö pelottaa, todennäköisesti rytmihäiriöt vielä löytävät tiensä luokseni. Mutta huomenna kaikki on taas toisin. Toivottavasti. Edit 28.10. Selvisin! Eikä edes häiriöinyt, ihme kyllä. Varmaan johtuu siitä, että sain vielä iltapäivällä nukuttua lisäunta sohvalla. Sohva pelasti minut.

Tämä muuten on jo tämän blogin tuhannes kirjoitus. Olen minä taas askarrellut. Eikä loppua ainakaan vielä näy, mitä nyt tahti on vähän hidastunut, hyvä niin. Ehkä kerkeän vähän harkitsemaan, mitä kirjoitan. Ehkä tulee vähemmän läpiä päähän.

lauantai 26. lokakuuta 2013

Pikatapaaminen kylillä

Naamakirjasta on paljon iloa ystävien kanssa yhteydenpidossa. Saa tietoonsa, missä ihmiset liikkuvat ja voi onnistua vaikka järjestämään pikatreffit maassa piipahtavan ystävän kanssa. Olipa kiva viettää alkuilta iloisessa seurassa, tavata pari siskoa, syödä hyvin ja vähän juoda. Sovimme, että seuraavat treffit ovatkin sitten vähän pidemmät, ensin meillä ja sitten heillä. Aikoinaan tutustuimme aloitellessamme blogien pitämistä, se oli silloin kun blogilistallakaan ei ollut paria tuhatta blogia enempää.

Bloggaamisen kautta olen tutustunut yllättävän moniin mukaviin ja mielenkiintoisiin ihmisiin. Kirjoituksista sen jo yleensä vaistoaa, tuleeko toimeen, kirjoitukset usein myös syventävät ihmiskuvaa, jo ensitapaamisella tiedät ihmisestä enemmän kuin normaalitutustumistilanteessa. Vai onko niin, että kun ihminen kirjoittaa, niin se jo kertoo hänestä paljon? Kertoo jostain syvyydestä, ajattelun avaruudesta, avoimuudesta.

Itse entisenä simpukkana ja tunteellisena siilinä olen ainakin avautunut tavalla, jota en kuvitellut itselleni mahdolliseksi. Minähän suorastaan tulen ihmisten kanssa toimeen ja jopa pidän monista! Vaikka lapsuus menikin komerossa ja ihmetellessä ihmisten vinkeitä, en vaan osannut lukea sosiaalisia viestejä ja sain usein henkisesti korvilleni. Minulla oli jatkuva ihmisvaje, enkä kuitenkaan tiennyt, miten ihmisten kanssa ollaan.

Tänään on sitten luvassa toinen tapaaminen, pitkän kaavan mukaan vanhojen ystävien kanssa jostain iloisesta Itä-Suomesta. Luvassa lienee ruokaa, juomaa, naurua ja laulua. Tai puhetta ainakin. Toivottavasti sitä naurua, sitä minä tarvitsen. Mutta sitä ennen voisin kokeilla uusiounien ottamista, jäi saldo viime yönä viiteen tuntiin, rytmihäiriöriski kasvaa. Vähän huominen pelottaa jo etukäteen.

Offtopic: saan kuulemma ilmaisen markkina-arvon mittauksen samalla kun minut haetaan treffeille iloisen Itä-Karjalan kanssa. Totesin siihen, että valitettavasti mittaustulos ei ole validi, koska mittaaja on parisuhteessa. Hänellä on vääristynyt käsitys sinkun arvosta. Sitä paitsi eihän minun arvossani mitään vikaa ole, minä vaan en törmää arvoisiini miehiin. Lue vapaisiin yksilöihin, jotka nyt suurin piirtein elättävät itsensä, eivät ole alkoholisteja, narsisseja tai roikkujia. En mie nyt mahdottomia toivo, vaatia ei voi enää mitään.

keskiviikko 23. lokakuuta 2013

Takamus edellä kohti korkeita kasvustoja - p*rse edellä puuhun

Passi meni vanhaksi kuukauden alussa. En minä kesällä mihinkään passikuvaan kerennyt, enkä hakemaan uutta passia kello hyvissä ajoin, vaikka kovasti uhkailin. Ongelmaksi muodostui lähtemisen vaikeus, meidän lähiössä kun ei valokuvaamoa ole. Aina kun olin valokuvaamon lähellä, vilkaisin itseäni näyteikkunasta ja henkisesti puistelin päätäni. Kunnes tajusin, ettei se mitään auta, enkä minä miksikään enää muutu.

Niinpä kun eilen oli muutenkin tiedossa juoksenteluiltama, otin itseäni niskasta kiinni. Poikkesin lähiössä, jonne muutin aikoinaan 18 vuotta sitten. Pois sieltä pääsin vasta kymmenen vuotta sitten, enkä sen jälkeen ole vieraillut. Suomen ensimmäinen ostari näytti olevan paikallaan, sen sijaan tien ali oli kaivettu alikulkukäytävä. Hyvä niin, sekin tosin tapahtui vasta, kun yksi kääpiö heitti henkensä koulumatkallaan.


Kuvien ottaminen oli projekti sinänsä, ensimmäisellä kerralla sain pitää lasit päässäni, mutta kun kuvat kehitettiin, niissä näkyi fläkki, heijastus. Minä jo arvasin, mutta kun setä tahtoi kokeilla, annoin tilaisuuden. Niinpä strippasin uudelleen ulkovaatteet narikkaan, seuraava kuva otettiin ilman laseja. Se kelpasi. Sain vähän alennusta ja maailman rumimmat valokuvat. Hyi helkkari, että sitä voi olla hirveän näköinen. Tai pöllön. Oikeastaan kummituksen, tosi ruman kummituksen näköinen. Walking dead?

Sitten kävin kotona evästämässä valkosipulia. Oli siinä jotain ruokaakin, mutta valkosipuli jäi päällimmäiseksi leijumaan, vai pitäisikö sanoa, että pilvenä? Kotilähiön kampaaja tosin väitti, ettei hän mitään haista. Sain tahtomani kohtelun, raitoja, leikkauksen ja jonkun Kerastasen rakennehoidon. Päällimmäiset hiukset ovat ryhtyneet hiutumaan. Mutta perkana, kun se kaveri ei osaa pitää näppejään erossa suoristusraudasta! Nytkin hän totesi, että vaikka tietää, etten pidä, kun hiukseni suoristetaan, niin hän suoristaa silti, koska niitä on niin kiva käsitellä. Jaa. Mutta kun ne hänen suunnitelmansa eivät sovi naamaan ja kroppaan, vaan kuuluisivat noin kaksi kertaa minua nuoremmalle ja kapeammalle ihmisenlapselle. Tämä päivä meni BHD-osastolla.

Eilisillan kruunasi Downton Abbey. Juu, koukussa olen, viehe on niin syvällä, että tuskin saa leikkaamatta pois. Minä ja englanninenglanti. Rakkautta ensi kuulemalla, kun aikanaan lukion englanninkielen opettajani eron selvitti. Hänet kuulemma tapaa vieläkin kävelemässä jossain päin Helsinkiä komeasti harmaantuneena ja kävelykeppi kourassa, joku tiesi luokkakokouksessa kertoa. Jumalainen tarinankertoja, jota taisimme kiusata koko myöhäisteini-ikäisyytemme vimmalla. Oli niin ihanaa, kun sai aikuisen punastumaan, mutta hän oli myös ihana siksi, ettei silloinkaan lopettanut juttujen kertomista. Lovee!

Tätä hullua pidän jännityksessä parvekkeella, ettei kukkisi ennen aikojaan.
Kunnostauduin varaamalla jopa poliisilaitokselle ajan. Saan vietyä hakemuksen ensi viikolla. Kun saan passin kätösiini, voin ryhtyä miettimään ex tempore retkiä lahden eteläiselle puolelle. Jouluruokaostoksille ainakin olisi hinku. Menisi nyt vaan se kuusi viikkoa pikaiseen, että tietäisi, koska sitä palkatonta lomaa on tiedossa ja miten paljon. Marraskuun puolivälissä vasta lisätään tietoa ja tuskaa, pahimmassa tapauksessa minut jätetään vastailemaan vuodenvaihteessa puhelimeen ihan yksin. Se vasta kivaa onkin... Not.

Joku kun näkisi minut nykyään kirjoittamassa nenä kiinni tietokoneessa. Voi olla, että tässä on vähän samanlainen ilmiö käynnissä kuin kääpiönä. Silloin kuitenkin äiti oli viemässä minua silmälääkäriin, kun löysi minut metrin päästä televisiosta. Onneksi kukaan ei ole katsomassa minua ja näitä kolmeakymmentä senttiä.

maanantai 21. lokakuuta 2013

Ampukaa komissaarit, nuo hullut koirat!

Vaikken koskaan ole arvostanut SIGiä yhtyeenä, tänään aamuyöstä naapurin rakin ujellukseen heränneenä sain korvamadon, jonka aion jakaa kanssanne.


Asuukohan meidän talossa joku metsuri? Vai komissaari?

sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Hetkiä tapahtumaköyhästä elämästäni

Viime viikolla kävin ennen entisen työn kavereiden tapaamista shoppailemassa kevyesti. Yllätyksekseni löysin mustat bootcut farkut. Vähänkö olin riemuissani. Siitä ilosta innostuin hankkimaan yhdet rintareputkin, voin nakella parit kulahtaneet kappaleet mäkeen. Keski-ikä pistää ihmisen vaihtamaan aluvaatteet joka päivä, lämpötila nousee nopeasti ja arvaamattomasti. Mutta eipähän ole kylmä, nauroin Ottoveljelle, joka perjantai-iltana veti kotonani villasukkia jalkaan. Onkohan minulla enää koskaan kylmä?

Illastimme entisten työkavereiden kanssa Casa Largossa. Söin jälleen kerran maksaa. Minun ei kyllä veriarvojen takia rautapitoista ruokaa tarvitsisi nauttia, mutta minkäs voit, kun maksa maistuu. Ja pinaatti. Onneksi olin jo yhdentoista valmis lähtemään kotiin, hyvä niin, mutta silti seuraavana päivänä taas sydän jumputteli omiaan. Se siis loukkaantuu myös unen vähyydestä. Tällä vauhdilla minulle tulee todella tylsä loppuelämä.

Perjantaina sain seurakseni Ottoveljen. Vietimme illan kokkaillen ja seurustellen. Teimme itse asiassa neljä pientä aasialaisvaikutteista annosta, tofua, soijapalleroita, suppilovahveroita sekä vihanneksia erilaisissa kastikkeissa. Minä tyhjensin pullollisen viiniä, mutta siinä se, en edes ryhtynyt ryyppäämään. Loppuviikonloppu on sujunut rauhallisesti, onneksi. Nyt sen huomaan, että olen oikeasti kaivannut rauhoittumista. Ja hyvä, että rauhotuin, koska ensi viikonloppuna menen taas. Ottoveljen kanssa oli hauska vaihtaa ajatuksia, suunnittelimme jopa matkaani hänen kotiseuduilleen Aasiaan muutaman vuoden päähän. Sitten kun saan kunnon loman ja rahaa säästöön, sinne ei nimittäin kannata viikoksi mennä. Ja minun kannattaa mennä paikalliseen talviaikaan, että jaksan jotain.

Vastasin aikaa sitten johonkin Brandosin kyselyyn. Siitä piti olevinaan tulla kympin lahjakortti palkkioksi, olin jo unohtanut koko asian, kun sain viestin, että kirottu koodi vanhenee tänään. Hätäpäissäni kävin tekemässä pikaisen tutkimuksen alennustalvikengissä, löysinkin edullisesti uudet talvikengät, valkoiset Josef Seibelit. Nyt ei enää talvea tarvitse miettiä.

keskiviikko 16. lokakuuta 2013

Itket ja kuuntelet

Jostain ihmeen syystä päässäni soi Ultrabra-niminen korvamato. Pahempiakin voisi olla, mutta jostain syystä ei nyt ihan aamusta tahtoisi moiseen biisiin ryhtyä, parista edellisestä päivästä puhumattakaan. Vaikka ei tämä kyllä paljon naurata – tai naurattaisi, jos ei itkettäisi. Rytmihäiriöt jatkuvat. Jos tässä nyt jotain hyvää on asiasta sanottava, niin päivällä ei sydän naputa. Päivällä naputtaa pää, todennäköisesti se lisää illan ja yön sydämen lyöntejä. Mutta on tässä jotain hyvääkin, nyt on pakko ryhtyä rauhoittamaan elämäntyyliään, jos meinaa hengissä porskutella.

Töissä on puusilmäisyyttä liikkeellä. Miten voivat aikuiset ihmiset heittäytyä tyhmiksi? Miten ei yhtään viitsitä tehdä asioita, vaikka tiedetään, että ne tulevat vastaan päivä toisensa, kuukausi toisensa jälkeen. Miten voidaan heittäytyä ääliöksi? Jokaisella on yhtä vähän tai paljon tunteja työaikaa, jokaisella on omat hommansa, miten kukaan kehtaa vääntää toisen niskoille ylimääräistä tuubaa, jonka aivan yhtä hyvin voisi selvittää itsekin? Huhhuh, jopas helpotti.

Ehkä se yytee-lomautus vuodenvaihteessa tulee ihan hyvään saumaan. Olen kuitenkin vetänyt aika tunteella viimeiset 8 kuukautta. Kesäkin vielä meni, mutta nyt alkaa vähän väsyttämään. Kyllähän minä tietenkin jaksan, jos pakko on, mutta toisaalta en pistä pahakseni pientä lepotaukoa. Olkoonkin, että raha-asiat voivat siinä huonosti, mutta toisaalta pitää vaan ottaa järki käteen ja miettiä, etteivät yyteet ja lomautus ole uhka, vaan mahdollisuus. Voin vaikka hakea muita töitä.

Alkuviikosta kävin suutarini kehuttavana. Että miten on kiva, kun joku tuo kenkänsä ajoissa korjattavaksi, kun niiden kanssa on silloin helpompi askarrella. Ja kun minulla on niin erikoisen värisiä kenkiä, ei vain pelkkää mustaa. Totesin hänelle, että kun maksaa kengistään niin paljon, niin ei tahdo kertakäyttökenkiä. Minä ainakin mielelläni käytän kauniita kenkiä vuosi vuoden jälkeen uudelleen. Korjautan ne juuri siksi. Ja kun laatukenkiä ostaa, ne saa vielä korjattuakin. Ei tällaiseen siroon 42 numeron kavioon noin vain niitä söpöjä löydy eikä minusta ole Tuhkimon sisarpuoleksi. Suoraan sanottuna, jos kenkä puristaa, niin sen kyllä huomaa.

Muutenkin olen huomannut pukeutumistyylini olevan naisellistumassa. En edelleenkään vedä mekkoja tai hameita päälleni, mutta paidoissa saattaa olla väriä ja avara pääntie. Eilen yhdessä kanta-astiakasiltamassa mukaan lähti sellainen värikäs tunika. ei kuitenkaan pinkki, eikä vaaleanpunainen, mutta ei mustakaan. Ehkä minussa sittenkin on ainesta sellaiseksi kukkahattuseitsemänkymppiseksi. Tietysti jos vaan elän niin pitkään. Ja elänhän minä, jos en stressaa. Pitää lopettaa stressaaminen. Yksinkertaista, rakas Watson!

maanantai 14. lokakuuta 2013

Töihin lepäämään

Taivahan kiitos, kaikki viikonloput eivät ole näin vauhdikkaita! Hyvä, kun kerkesin toipua perjantaisen arvovieraan kanssa seurustelusta - jossa meni yllättävän pitkään, kun jo piti ryhtyä valmistelemaan seuraavaa visiittiä. Eli vääntämään lasagnea. Onneksi edes kerkesin tiskit tiskata alta pois, koska jälleen on vati täynnä tiskiä.

Siinä vlillä vielä Ottovelikin kävi ilmoittautumassa pikaisesti, mutta ei jäänyt seurustelemaan, kun huomasi kiireeni. Haki vain pakettinsa ja poistui kylille.

Roolipeli-iltamat olivat hauskat, opin hahmoltani uusia taitoja, hän osaa muun muassa levitoida. Ongelmaksi jäi, että päästäksemme pois planeetalta, meidän pitäisi ohittaa kapealla kivisillalla pönöttävä pahuus. Ensi kerralla on luvassa taistelu. Takanamme meitä kohti lyllertää myös joukko zombieita. Lasagne ja salaatti maistuivat vieraille, samoin viini. Jälkiruuaksi oli kasapäin irtokarkkeja ja omenavaniljaviinereitä.

Sunnuntai oli aika kamala päivä. Olin sotkenut vuorokausirytmini, viinin latkiminen taas oli sotkenut unirytmini eikä sydänkään enää tahtonut leikkiä kanssani. Onneksi on löhötuoli, torkkupeittoja ja jääkaappi täynnä valmista ruokaa. Tällä viikolla ei varmaan paljon tarvitse kaupassa käydä. Ihanaa, mutta kamalaa. Vanhuus on kamalaa, kun mieli on vielä altis, mutta ruumisraiska ei pysy enää perässä. Minun on pakko ryhtyä hiljentämään tahtia, tai sitten uskottava, ettei huvia kauan kestä.

Pian lähden töihin lepäämään. Arki on ihanaa, vaikka yyteet töissä etenevätkin. Minulla on ilmeisesti vuodenvaihteessa ainakin parin vkon palkaton loma. Täytyy vain varautua siihen.

perjantai 11. lokakuuta 2013

Lehtipuhaltimet meillä aina tulevat olemaan keskuudessamme*

Aamulla, kun ajelin bussin kyydissä töihin, mietin, että maanantaina on varmaan jo töihin saapuessakin pimeää. Tänä vuonna syksy on saapunut armollisesti, värikkäänä, lämpimänä ja sateettomana. Puutkin ovat saaneet pitää ruskaiset pukunsa harvinaisen pitkään. Pääkaupunkiseudulla kun yleensä tuulee aina. Mutta kohta se saapuu – lehtipuhaltimien luvattu aika. Tässä vaiheessa vuotta lasken aina, montako kuukautta on valon saapumiseen, vain viisi. Ei se oikeastaan paljon ole. Kunhan tästä nyt vuodenvaihteeseen saakka jaksaa, alkaa valon määrä taas lisääntyä. Ei paha.

Joo, joo, tiedän. Eivät kaikki osaa noin ajatella, tuo kuulostaa omahyväisen yltiöoptimistiselta. Mutta kun ei oikeasti ahdista. Minua ahdistavat muut asiat, mutta sää ja vuodenkierto eivät onneksi vaikuta. Jossain asiassa edes pääsee vähän helpommalla. Sen lisäksi minun oli tarkoitus kirjoittaa tähän jotain siitä, miten vuodet kuluvat aina nopsempaan, mitä enemmän tulee ikää, mutta kun siitä on jo useampikin juttu julkaistu, mistä se johtuu, niin etsikää niitä. Olen samaa mieltä, kulkee se, kirmaa ja rientää, perkele.

Eilen illalla mittasin verenpainettani, lukemat olivat suorastaan yltiöoptimistiset, 119/ 79, kun ykskaks sain tolkuttoman rytmihäiriökohtauksen. Se jopa rekisteröityi verenpainemittariin, mokoma alkoi rääkymään hädissään. Sitten otti todella pahasti, tajunta himmeni pariin otteeseen. Jos en olisi tuolissa jo valmiiksi istunut, todennäköisesti olisin löytänyt itseni lattialta. Pelotti vähän aikaa, mutta kun hetken lepäilin, pahin meni ohi. Hupaisinta toki oli, että en iljennyt soittaa lääkäriin, kun yleensä sinne pääsen, ei enää tapahdu mitään. Minulla on sydämeni jemmassa elelevä rytmiryhmä, jota ei saada kiinni. Toisaalta lähtö on tuolla tavoin helppo, ei se nimittäin satu yhtään, tuntuu vaan tosi epämukavalta ja sitten menee taju.

Tällä viikolla minulla oli treffit suutarini kanssa. Hän tervehti minua iloisesti kuin kauan kadoksissa ollutta ystävää (joperuonansuu-äänellä kukkaroa) kysyen, että mitä kivaa olin tällä kertaa tuomassa hänelle. Uudet marjapuuro-millamagia-kenkäni yllättivät minut, niissä onkin nahkapohja. Nahkapohja ei kestä juurikaan suomalaista ilmastoa, toisaalta tehdaskorkolaput ovat surkeata tekoa, ne kannattaa vaihtaa parempiin mahdollisimman nopeasti. Toisena tuliaisena vein salvianvihreät bootsini, niistäkin olivat kesän aikana korkolaput saaneet kyytiä. Kyllä huomasi, mitä kenkiä on tullut pidettyä. Minulle luvattiin taas kanta-asiakasalennus ja kosteuskäsittely kaupanpäälle. Onni on taitava suutari, sitä en väsy toistamaan. Olisikohan niitä missään vapaana? Voisin minä sellaisen seuralaiseksenikin huolia.

Tänään tulee yksi kiva ja mukava. Hänelle teen tofua sataykastikkeessa. Huomenna pelaamme minun luonani roolipeliä, sinne rakentelen lasagnen. Sunnuntaina makaan nojatuolissani ja kuuntelen sydämen ääniä. Sanokaa minun sanoneen.

* Otsikosta kiitos Jeesukselle, suomenuskovaisen/ pakanan kannattaa lukea vihollisen ohjekirjanen tarkkaan, että voi tarvittaessa lainata sitä. On siellä muutama hyväkin juttu, ihmisellä vaan on tapana lukea lakia kuin piru raamattua. Pun intended.

tiistai 8. lokakuuta 2013

Kaikkien maailman ongelmien ratkaisija marisee

Että voi ihmisellä töissä nousta verenpaine, vaikka olisi takana miten kiva ja rentouttava viikonloppu! Ja vasta kun mietin, että kai se on hyvä merkki, kun ensimmäisen kerran ajattelee työasioita vasta maanantaiaamuna aamutoimia tehdessään. Tuli mieleen, etten ollut saanut vastausta yhdestä paikasta, mutta se vastaus odottelikin minua jo sähköpostissa. Siinä mielessä kaikki siis oli suorastaan erinomaisesti. Sen sijaan rva johtava ammatinharjoittaja kyllä on melkoinen tapaus. Kun sitä kuvittelisi, että olemme töissä saadaksemme asiat sujumaan mahdollisimman juohevasti, niin tulee välillä mieleen, että hänet on palkattu hidasteeksi ja esteeksi. Miten ihminen voi olla niin kovin puusilmäinen, ratkaisemaanhan meidät on ongelmia palkattu eikä lietsomaan niitä. (Puuh, helpottipas! Sen lisäksi hoen itselleni, että ”Älä ajattele, älä ajattele, älä ajattele, ei sinulle siitä makseta.”)

Lauantaisen ulkoiluhetken jälkeen menimme ystävän kanssa syömään Rivoliin. Meidän oli tarkoitus nauttia merenelävien lautanen (Plateau Royal), mutta menun etusivulla mainostettu maistelumenu puhui meidät ympäri. Ruoka oli hyvää, mutta rekkamiehen annos se ei ollut. Alkuun härkäcarpaccio, sitten tiikerirapu-liha-dim sumeja, pääruuaksi karitsaa kahdella tapaa, sitten pieni nökäre brietä (tosi nuori ja todella tylsä valinta, se suolakeksi mukana oli naurettava) ja jälkiruuaksi kelluva saari.

Kaksi tuntia sen jälkeen oli ystävättärelläni nälkä, uskomaton ihminen! Jotkut ihan oikeasti omaavat rekkamiehen metaboliikan. Niinpä kävimme vielä Tapas Barcelonassa, missä hän sai kympin viikkojen annoksen, kolme tapasta. Minä taas tyydyin lasilliseen Lansonia, leikin hyvää vasikkaa. Kävimme parissakin ravintolassa kääntymässä, mikään ei oikein iskenyt, niinpä meidän uhomatkamme keskustaan loppui jo yhden maissa. Hyvä toisaalta niin, olimme ainakin sunnuntaina valmiit naapurilähiön vierailua varten.

Naapurissa ystävä toipuu suuresta leikkauksesta. Olipa kiva nähdä, että jo viikko leikkauksen jälkeen hän vaikutti omalta itseltään, toipuminen oli hyvässä vauhdissa. Kahvittelun lomassa makaaberi huumori sai taas kukkia. Odotan ilolla, kun taas pääsemme kokoontumaan pitkän kaavan mukaan, kyllä kotibaarin tarjoomukset näyttävät ravintoloiden herkut voittavan mennen tullen.

Seinänaapurin eroahdistunut koira karkoitti Nukkumatin. Mietin juuri, että pitäisikö jotain koirapsykologien nimiä ja numeroita printata vinkkinä hänelle. Todennäköisesti kun niitä olisin liimaamassa naapurin oveen, koira kuolisi sydäriin. Auuuuu, aaaauuuu, auuuuuuuhhhhhhhh! Korkealta ja kovaa, typerä spanieli. Juu, en ole koiraihminen, en ainakaan tiistaiaamuyöstä.

lauantai 5. lokakuuta 2013

Kävelyretkellä bongattua

Yksityiskohta suuremmasta graffitista on ihan viralliselta piirtelyseinältä napattu kuva.

Tämä taas epäviralliselta.
Kai se on pakko myöntää, alan olla koukussa kävelyyn. Tällä viikolla on kävelykaveri ollut sairaana ja vasta tänään sain itsestäni sen verran irti, että läksin itsekseni. Nyt tässä uushuumassani oikein sylettää, kun mietin, että hyvät reitit pian peitetään typerillä hiihtoladuilla. - Ja juu, tiedän, ettei se aivan heti tapahdu, mutta silti kiukustuttaa. Pitää siirtyä kävelemään meluisille kaduille.

Mutta ne kävelytikut pitäisi hankkia, dementiahiihtoa varten, kuulemma lisää tehoa kummasti.

perjantai 4. lokakuuta 2013

Yksin kotona - tänään kotona

Olin varaillut tovin tätä iltaa yhtä musiikkinautintoa varten, mutta kävikin ilmi, että tapahtuman ajankohta oli siirretty. Uusi ajankohta taas ei sopimut minulle. Niinpä yllättäen minulle tuli perjantai-ilta, jonne en ole sopinut mitään kenenkään kanssa. Tämä on aika mukavaa. Huomenaamulla ei ole kiire minnekään, illalla on taas seuraa ja seikkailuja luvassa. Tänään olen notkunut netissä, tehnyt suolaisen piirakan huomista varten ja kohta menen sänkyyn varhaista unihetkeä varten. Olen aika poikki.

Työpaikalla meno muuttuu vain hurjemmaksi. Olen saanut selville monia mielenkiintoisia asioita, joista en tietenkään voi hiiskahtaa mitään. Rva johtava ammatinharjoittaja ei välttämättä olisi tyytyväinen, jos tietäisi minun tietävän. Muutenkaan en  ole aivan tyytyväinen hänen tapaansa delegoida minulle asioita, joista hän ei tiedä, miten ne hoidetaan. Ottaisi selvää! Niinhän sitä pitää minunkin. Noh, se siitä puuskaisusta, pitää ottaa asia kokemuksena ja uuden oppimisena. Tuolla niitä on riittänyt kyllä joka päivälle muutama, välillä suorastaan stressiksi saakka. Sitten kirmaan hetkeksi alakertaan ja hengitän pari kertaa syvään. Siellä ei kukaan näe, kun nauraa hihittelen asioiden koomisille piirteille. Tai ihmisten. Ja väistelen jättiläiskokoisiksi kasvaneita esihistoriallisia hirviöitä.

Onneksi löysin pari sellaista paikkaa, joita minäkin voisin hakea. Ainakin yhtä. Mutta täytyy sanoa, että tyhjästä on huono nyhjäistä. Ja kuten tiedättekin, muina hakijoina alansa huippuja, hyviä, nuoria, tehokkaita ja ammattitaitoisia ihmisiä. Siinä tilanteessa minä kauhistun, enkä osaa myydä itseäni, mutta pakkohan se on yrittää. Muuten jumitun tuonne ja joudun pelkäämään tulevaisuuteni puolesta hamaan eläkeikään.

Tänään jatkan seurustelua Denisen kanssa. Eilen lopetin Päätöksen uudelleenlukemisen ja aloitin Petojen kaupungin. Aion mennä sänkyyn naisen kanssa.

keskiviikko 2. lokakuuta 2013

Kassi täynnä paperia

Työhöntulotarkastuksen viimeinen osa on vihdoin takana. Eikä hetkeäkään liian aikaisin, sain paljon hyviä rohtoja. Itse asiassa sain toisen verenpainelääkkeen, noston kolestrolilääkkeen määrään, migreenilääkkeitä, kuitulisää ja allergialääkkeitä. Ja tietysti lausunnon, jonka mukaan olen sopiva työhöni. Oli sitten käsilaukku täynnä paperia, kun takaisin töihin pääsin.

Olipa kummallista, kun kerrankin aikaa oli varattu tunti ja lääkäri oikeasti kyseli koko kropan ja pään kunnon läpi. Ainoa varsinainen natina tuli painosta, tietenkin. Ja siitä kohonneesta verensokerista, ne taas ovat jotenkin yhteydessä toisiinsa, en minä nyt tyhmä ole, vaikka hullu saatan ollakin. Sen verran sitä hänen natinaansa säikähdin, etten enää tohtinut pyytää närästyslääkereseptiä. Se nyt näin jälkikäteen harmittaa, menevät taas aamuyöt heräilyksi, kun alkavat hapot nousta suuhun. Hän  kirjoitti minulle kontrollilähetteen verikokeisiin, pitää vaan ensin natustella vanhat lääkkeet loppuun, sitten aloittaa uudet, hankkia se verenpainemittari ja sitten käydä kokeissa. Tähän vaan pitää taas suhtautua, minä en voi mitään vanhenemiselleni ja olen liian laiska laihduttamaan. Se kai minut sitten lopulta tappaa, siltä tämä vahvasti vaikuttaa.

Harmi, kun firma ei suostu kustantamaan luomien poistoa. Nyt pitää sitten yrittää terveyskeskukseen luomenpoisto-operaatiota varten. Ärsyttää, kun tietää, että sinne pitää ensin saada aika tutkittavaksi ja sitten vasta - ehkä - saa operaatioajan. Tulee taas pitkä prosessi, mene tiedä, onnistunko siinä edes. Yksi tyypeistä on epäilyttävä ja kaksi hankaavaa, nekin kuulemma kannattaisi poistaa. Jaa. Mutta entäs jos vaan unohtaisin niiden olemassaolon?

Sitten toiseen asiaan - yksi hullu äitiyslomalainen haastoi minut kysymysrumbaan. (Ei se oikeasti hullu ole, vihmerä ja noheva ihminen. Ja hyvä äiteekin siitä tulee.)

1. Jokaisen pitää kertoa 11 asiaa itsestään.
2. Pitää vastata haastajan 11 kysymykseen.
3. Täytyy keksiä 11 uutta kysymystä.
4. Täytyy valita 11 bloggaajaa, jolla on alle 200 lukijaa.
5. Täytyy kertoa kenet on haastanut.
6. Ei takaisin haastamista.

Moneskohan kerta tämä on, kun kerron asioita itsestäni.

1. Numeroina olen 42, 46, 48, 49, 95 ja 178. Mikään niistä ei muistaakseni ole ääoo-numero eikä paino. Eikä puhelinnumero.
2. En jaksa laihduttaa, ei voi vähempää kiinnostaa nälkäännääntymisdieetti.
3. Voisin ehkä lopettaa noms-pussilla käymisen viikolla. Ehkä. En lupaa mitään.
4. Olen alkanut miettiä, että vanheneminen ärhäköittää ihmistä. Sitä tajuaa, että aikaa on aina vain vähemmän, eikä sitä kannata heittää paskaan. Tai hukkaan. Tai hukata paskoihin ihmisiin.
5. Minulla EI ole pinkkejä tavaroita tai vaatteita, vaan fuksian tai marjapuuronpunaisia. Perkana! (Me ihmiset kun näemme värit eri tavalla, niin pari ystävääni väittää, että minulla on paljon pinkkiä. Ei ole, vain makuuhuoneen lamppu on pinkki. Niin kerta!)
6. En tiedä, tahdonko kuitenkaan enää eläimiä, vaikka välillä hinkuan kissoja aivan kuollakseni. Minusta on tullut laiska ja unet ovat minulle aika tärkeät, silloin kun niitä sattuu saamaan.
7. En myöskään tahdo asua enää kenenkään kanssa, aivan samasta syystä.
8. Tahdon silti poikaystävän. Vai miesystäväksikö niitä pitäisi sanoa? En vaan tiedä, mistä sellaisia saadaan, joten tuo on aika hypoteettinen toive.
9. En ole ruma, mutta persoonallinen. Taitaa olla melkein sama asia.
10. Tukka sen kun tuuhenee. Outoa.
11. Vaihdevuodet ovat p*rseestä, vaikka minulla ei edes ole vaikeat viihdevuodet. Ja minkä helkkarin takia kaikkien verenpainelääkkeiden sivuvaikutuksissa mainitaan punainen naama? Kohta eivät enää nämä nykyiset naiselliset valkaisuaineet riitä, eikä vahvempia ole.

Tässä Ambran virittämät kysymykset:

- Oletko onnellinen? Miksi, miksi et? - Olen tyytyväinen. Tai melkein tyytyväinen, välillä toki surettaa, mutta enimmäkseen yritän olla ajattelematta.
- Lempiherkkusi? (Mulla tällä hetkellä: suolakeksit ja brie-juusto, aah..!) - Salmiakki, sipsit ja juusto. Ei yhtä aikaa, mutta vaikka saman päivän iltana. Sipsit helevetin harvoin, koska niillä tulee köyhän naisen facelift.
- Suosikkitv-sarjasi? - Englantilaiset tietenkin - Heartbeat, Downton Abbey ja viimeisimpänä Naisten Paratiisi. Ei suomalaista nykypäivää, kiitos, minä elän siinä jo.
- Turhin julkkis? Miksi? - En tunne julkkiksia. Tai kai minä jotain nimiä tunnistaisin, sen verran nettilehtiä luen, mutta kun en seuraa heidän elämäänsä, niin en mene arvioimaan. Kai ne siitä jotain saavat, ei se sitten voi ihan turhaa olla.
- Kalju vai irokeesi? - Jos olisin hoikempi, voisin kokeilla molempia. Ehkä sellainen leveä irokeesi, jos pakko olisi, että vaan korvalliset olisivat paljaana. Kaljuun vaaditaan kaunis kallo, en tiedä, onko minulla sellaista.
- Tylsin kotityö? Entäs lemppari? - Silittäminen on saatanasta! Siksi en silitä kuin suihkupullolla. Samoin pyykinpesu ärsyttää, kun pitää varata vuoro. Tiskaaminen taas on kivaa, meditatiivista ja rauhoittavaa.
- Mikä on seksikästä? Äly. Ja silmät ja kädet.
- Uskotko kuolemanjälkeiseen elämään? - En usko sellaisena kuin se kuvataan, ei mitään helvetti-taivas-virityksiä. Energiahan ei katoa, mutta minne se menee? Aivoenergia siis.
- Miten asuisit, jos raha ei olisi este? - Jossain ullakkoasunnossa Helsingissä, ja osan vuodesta hotelleissa ympäri maailman. Tai vuokra-asunnoissa.
- Suosikkisi alkoholijuomista? - Ei voi valita vain yhtä! Yksi sopii yhteen tilaisuuteen, toinen toiseen. Enimmäkseen nautin kuivaa siideriä, kuplajuomia ja punkkua.
- Onko rakkautta ensi silmäyksellä? - Ei minun mielestäni. Ihastumista kyllä. Rakkaus kasvaa vähitellen.

Ja minunko pitäisi keksiä vastattavaksi muka 11 lisää? Mieluummin kuuntelen ihmisten kertomuksia itsestään kuin kyselen. Minusta ihmisestä kertoo paljon jo sekin, mitä se jättää kertomatta.

1. Oletko pettänyt ketään? Onko tehnyt mieli?
2. Mitä sarjakuvakirjaa tai kirjaa suosittelisit? Miksi?
3. Selviäisitkö ilman modernia yhteiskuntaa? Kuinka pitkään?
4. Puuttuuko elämästäsi jotain vai koetko sen täydelliseksi juuri sellaisena kuin se on?
5. Mitä et suostuisi tekemään ikinä?
6. Tykkäätkö musiikista? Millaisesta? Miksi et tykkää? Vai jaksatko edes kuunnella enää?
7. Tahtoisitko osata jotain kieltä? Mitä? Vai riittääkö nykyiset?
8. Koita keksiä jotain hyvää sanottavaa syksystä. (Minä kyllä tiedän montakin hyvää puolta, mutta koitan vaan saada teidätkin hokasemaan, ettei se paha asia ole.)
9. Onko siulla kumpparit ja sadetakki?
10. Joko on joululahjojen hankkiminen aloitettu?
11. Mitä tahtoisit kysyä -kummitukselta-?

Saa ottaa kuka tahtoo. Ei täällä kyllä ketään enää taida käydä, mutta eipä haittaa. Saa vastata vaikka kommenttilaatikkoon, jos siltä tuntuu. Ei ole pakko tuntua. Ei tämä taida mitään kiinnostavaa olla.

maanantai 30. syyskuuta 2013

Sukulaisvierailu

Perjantaina rakentelin evästä, katsoin telkkaria ja tyhjensin yhden pullollisen kuohuviiniä. Onneksi ymmärsin omaa parastani, menin unille jo puolen yön aikaan. Niinpä lauantaiaamuna kun lenkkikaveri soitti, että joko mennään, olin valmis kuin lukkari sotaan. Aurinko paistoi ja mieli oli kevyt.

Lintueläinten kokoontumisajot
Ensimmäistä kertaa tulimme muuttaneeksi reittiä, kun tahdoin nähdä uusia puolia Helsingistä. Se olikin hyvä ratkaisu. Maisemat olivat kauniita, eikä tuulikaan vaivannut, vaikka meren- ja joenrantaa tallustelimmekin, ennen kuin käännyimme tuttuun ja turvalliseen metsään.
Loppumatkasta tuli vähän kiire, kun vatsa alkoin toimia. Kuuluvat kurahdukset enteilivät suurta alkuräjähdystä, joten jouduin lopettamaan kävelyretken kesken ja kirmaamaan bussilla kotiin. Sanotaanko niin, että ajoitus oli kohdallaan. Hetkeäkään en enää olisi viihtynyt housuissani. Kerkesin kuitenkin tupakoivan Iineksen kuvata, olen sitä ihaillut joskus bussin ikkunasta.

Iltapäivällä sain lähes kaiken valmiiksi, ennen kuin veli, vaimonsa ja veljentytär avopuolisoineen saapuivat kylään. Ruokaa olin luvannut ja sitä tarjosin, sopivat ruokajuomat mukaanlukien. Haiskaa oli, me emme mitään maanhiljaisia ole, vaikka niin kuin veljeni sanoi, se ei meille luontaista lapsuudesta olekaan. Veljeni sanoin vanhempamme eivät koskaan nauraneet yhdessä tai yhtä aikaa. Siinä voi olla totuuden hiven, ja sieltähän se minunkin ylimääräinen vakavuuteni tulee.

Mutta lauantai-iltana vakavuudesta ei ollut tietokaan, kun vielä baarikierrokselle läksimme. Muutaman juottolan jälkeen saatoimme veljen vaimoineen hotellille. Nuoret lähtivät vielä omille teilleen (kyseessä tosin oli jo toinen nuorisojoukko, kälyni veljentytär ystävänsä kanssa, heki olivat liittyneet seurueeseen jossain välissä) ja minä taas omille retkilleni ja retkiltä kotiin.

Sunnuntaina väsytti. Ei sille mitään voi. En vaan jaksa. Oikeastaan väsyttää vieläkin, onneksi edes tänään pääsin pyykkitupaan. Alkoi puhtaiden aluvaatteiden kasa oudosti pienentyä. (Henkisellä puolella on joku outo apeus menossa, mutta mene tiedä, siihen ei kannata takertua, tekee vielä pesän.)