Monitehokas

Töiden jälkeen hain ne, elämäni ensimmäiset moniteholasit.

Kun pistin lasit päähäni ensimmäisen kerran, ilahduin suunnattomasti, koska näin lähelle. Minä nimittäin aina olen nähnyt lähelle, siitä kauas näkemisestä niin ole väliäkään. Seuraavaksi huomasin näkökentän vaihtelun. Ihan kuin katselisi maailmaa kuperan pullonpohjan läpi. Ja kun päätä kääntää nopeasti, päässä vippaa. Halpa humala luvassa vähän aikaa, sanoi nuori optikko. Tähän kuulemma tottuu. Sen lisäksi hän oli kovin iloinen, että ensimmäinen reaktioni oli ilo, on tottunut muunlaisiin reaktiohin. Minä kun en koskaan ole nähnyt hyvin, niin totun todennäköisesti nopeasti näkökenttäni sameisiin alueisiin.

Lauantaina pitää varmaan mennä vielä kiristyttämään korvantauksia ja nenätyynyjä. Mitäs on niin onneton nenänselkä, ettei sen päällä mitään pysy. Tai sitten minä vaan taas totun siihen, että nostelen lasejani säännöllisesti, niin olen tehnyt muidenkin lasien kanssa, liike on automaatio. Kehysten väri on kiva, tumma matta, joka tietyssä valossa näyttää tummalta lilalta.

Töissä on ihan hullua. Mutta niinhän siellä on ollut koko ajan. Välillä mietin, miten hulluksi se vielä voi mennäkään ja miten pitkään koko firma yleensä ottaen pysyy pystyssä. Mutta en jaksa välittää, paria paikkaa olen vasta hakenut, kiire ei ole, koska turha vaihtaa p*skaa toiseen samanmoiseen. Tahdon jotain uutta skeidaa elämääni, sillä sitähän löytyy joka paikasta, ihmisistäkin. Enkä tässä asiassa anna armoa itsellenikään, kyllä minä tiedän, millainen tyyppi olen.

Torstaina pääsin harjoittamaan töissä ensiapua. Kollega tuli töihin kättään pidellen, oli kaatunut kätensä päälle. Ajanut vielä hullu töihin, matkalla oli alkanut koskea niin, että lääkäriähän siinä alettiin soittelemaan samalla, kun minä toteutin kolme kovaa koota; kylmä, koho ja kompressio. Sanonpahan vaan, että tein tukevan sidonnan. Muutaman tunnin päästä kollega soitti tulokset, onneksi ei murtumaa, vain peukalosta revähtäneet nivelsiteet. Kipeät, mutta paranevat todennäköisesti nopeammin kuin murtuma, niistähän minulla on kokemusta. (Kopkopkop, koputan puuta.) Ei ole kuulkaas hukkaan mennyt ensiapukoulutus, saa nähdä saako nykyisessä firmassa kertausta ikinä, koskaan vai ei milloinkaan.

Tekisi mieli baariulkoilla tänä viikonloppuna. Katsotaan nyt sitten. Nyt ajattelin katsoa tämän viikkosen Downton Abbey jakson, koska se jäi tiistaina väliin. Väsytti niin, että leuat olivat ratketa. Minua muutenkin väsyttää ihan koko ajan. Mielenkiintoisinta toki on, että nykyään myös saan unta, tätä on jatkunut jo pari kuukautta (paitsi viime yönä, mutta eipä hätää, voin kokeilla päikkäreitä). Vetelen neljänä yönä seitsemästä ainakin seitsemän, parhaina jopa kahdeksan tai yhdeksän (!) tuntia unta. Minä! Entinen uneton! Nyt vain osa-aikauneton. Onko tämä merkki hautaan laskeutumisen alkamisesta?

***
Bubbling under: arvatkaas, mikä on mielenkiintoisin paikka, jonka näen moneen vuoteen ensi kertaa kunnolla? Varpaan kynnet. Olipa mukava leikata ne, kun näki mitä oli tekemässä. :-DDD (Varpaat ovat edelleen rumat, niitä ei hirveästi tee mieli katsella.)