tiistai 31. heinäkuuta 2012

Naurua minä tarvitsinkin

Kun samalle päivälle sattuu kaksi hauskaa juttua, joista toinen on asia ja toinen ihminen, niin meinaa se asia unohtua, vaikka se onkin kauan odottamani muovinen fuksian värinen kristallikruunu. Kallis se oli kuin fan, mutta kuulema nyt kun laaman partaalla kökötämme, on hyvä lisätä kulutusta. Se luo työpaikkoja - en vaan tiedä minne, Aasiaan ja lapsityövoimalle hyvin todennäköisesti. Joka tapauksessa Kellopeli Lifestyle Design Simonkadulla teki minut onnelliseksi. Muutenkin voisin ostaa koko kaupan tyhjäksi, tilpehööriä oli vaikka kenelle jakaa.

Se toinen oli sitten ihminen. Hauska lukea ja erinomaisen ihana ihan livenä. Siinä me nakotimme vastatusten kirkkaassa auringonpaisteessa, kun sattuivat askelmerkit lankulle eikä liikoja suunniteltu, vaan tehtiin ja toteutettiin. Lasipalatsin Laituri oli liekeissä nelisen tuntia, kun me haastelimme elämästä, bloggaamisesta, nauroimme, vähän vakavoiduimme, joimme muutaman virkistävän juoman, ihmettelimme, että miten sitä oppii toisen ihan kirjoitusten perusteella tuntemaan, mutta silti löytyy lisää. Ei jännittänyt eikä harmittanut, oli mukavaa, sellaista, miltä hyvien ystävien kanssa saattaa joskus tuntua. Pakotonta ja toivottavasti vain alku.

Hyvä päivä. Ostin pahalainen vielä äsmarketista grillibroilerin evääkseni, ennen kuin kotiin läksin. Nyt on vatsa täynnä ja kädessä lasi punkkua. Ei vaan malttanut olla ottamatta, vaikka aamulla tuleekin lukkoseppä kylään. Lisää onnen aiheita!

Maksettu mies korjasi tilanteen

Kävin kampaajalla. Edellinen kerta oli marraskuussa, kampaajani mukaan hiukseni olivat kasvaneet n. 15 cm, eli kasvuvauhti on reilusti enemmän kuin keskivertosentti kuukaudessa. Muutenkin hän kehui hiusteni kuntoa, sanoi, että jotain teen oikein, koska pää ei ollut mikään harakanpesä, vaikka edellisesta leikkelystä oli 8 kuukautta. Nyt katkottiin vaan huonot pois, sen lisäksi kevennettiin päälakea ja loivennettiin viistoutta V:stä U:hun (hänen sanojaan, en minä näitä kirjaimia keksi). Ensi kerralla sitten taas värjätään (jos olen töissä ja minulla on siihen varaa, nytkin humpsahti 50 eeroa tunnissa, puuhpuuh).

Hauskaa oli. Juttelimme taas niitä näitä, kun ei paikalla muita ollut, sain illan viimeisen ajan. Jupelsin vain siinä vaiheessa, kun hän taas siloitti hiukseni suoristusraudalla, mutta senkin hän sanoi vain tekevänsä siksi, että näkisi paremmin, onko varmasti leikannut suorat linjat sinne, missä ne ovat tarpeen. On se ihanaa, että on ainakin yksi luottamuksen arvoinen persoona ympäristössä, olkoonkin sitten maksullinen pienehkö homoseksuaali. Mutta kun hän on vielä kiva! Ja ilmeisesti sen verran hyvä, että vakioasiakkaita riittää.
Olenpas minä punainen. Taidan olla rapujen sukua ja huonetta, en mikään mereneitsi.

Tiesittekö muuten, että syväpuhdistavissa shampoissa ja Fairyssä on melkein samat INCI:t? Mikäli siis satutte reissussa tarvitsemaan hiusten syväpuhdistusta, voitte käyttää hätätilassa hellävaraista Fairyä. ;-D Koulussa olivat poijaalle kertonneet.

***
Minä ihan hurjaannuin, taas luin yhden kirjan. Tällä kertaa vuoroon pääsi Lisa Seen Pionin rakkaus. Ensin vähän arastelin, kun ajattelin, että se on vain jotain rakkausluritusta ja minulle tulee paha olo, mutta oikeastaan kirja olikin enemmän. Ensinnäkin valotti Kiinan historiaa hivenen, samoin vanhaa kulttuuria. Minut se sai miettimään, miten onnekas olen, kun olen syntynyt tähän aikaan ja tähän maahan. Maailma ei vieläkään ole valmis, mutta minun ei kuitenkaan tarvitse kärsiä helvetin tuskia näyttääkseni kauniilta, etenkin kun pienet jalat olivat ihaninta naisessa, mietin vain, millaiset kipeät miljoonaan kertaan murretut töpöt olisivat muotoutuneet 42 numeron kanooteista.. Tai syntyä oikeaan perheeseen, saada oikea kasvatus, kyetä tekemään lapsia, vaieta seurakunnassa, piilotella sermin takana, saamatta lukea, keskustella, liikkua kaupungilla, matkustaa...

Ja nyt kun mietin, niin toisaalta parempi saattaisi olla, jos vain piilottelisin sermin takana, teeseremoniaa harjoittelisin ja sitran soittoa, ja olisi se mies, joka elättäisi. Nyt ei olisi huolta työpaikan löytymisestä, minä vaan hoitaisin lapsenlapsia, tai olisin jo esi-isieni luona. Hmph. No, en ole tosissani. Kunhan taas jupellan. Hyvä kirja, tykkäsin, luen todennäköisesti vielä uudelleen.

maanantai 30. heinäkuuta 2012

Tekemätöntä elämää

Uinun. Uneksin. Näen unia, mutta en muista niitä kuin hetken herättyäni. Ihme kyllä, eron jälkeen olen nukkunut 7 - 8 h yössä. Se on kuulkaa paljon. Voisin jopa väittää olevani jonkun verran masentunut, kun noin unta riittää. Toisaalta koska ruoka  maistuu, enkä edes ahmi, en todennäköisesti ole. Mutta ei minusta mitään nälkään nääntyvää lemmensairastakaan tullut, eron jälkeen syömättömyyttä kesti kokonaista kaksi päivää.

Siinäpä ne tärkeimmät.

Oli tässä viikonlopussa krapulan lisäksi toinenkin mielenkiintoinen tapahtuma. Se tuli televisiosta ja ihan vahingossa. Olen varmaan joskus aikaisemminkin hehkuttanut japanilaisten piirrettyjen perään, Henkien kätkemä, Naapurini Totoro, Porco Rosso tai Tokyo Godfathers (tuli yksi jouluaatto telkkarista, aivan uskomaton elokuva!). Nyt tuli toinen aikuisten elokuva, Paprika. Harmi, jos missasitte, oli nimittäin jännä, mutta ei liian jännä minullekaan. Suosittelen lämpimästi, jos science fiction ja fantasia kiinnostavat.

Kai se on taas katsottava, millaisia avoimia paikkoja on tarjolla. Mitä tahansa, ettei tarvitse lähteä tuohon helteeseen. Tomaatit ja yrtit on kasteltava ennen kuin aurinko alkaa porottamaan kymmenellä. Onko pakko panna vaatteet päälle? Halatti on ihmisen paras kaveri tänään.

lauantai 28. heinäkuuta 2012

Amatööri leikkii baarikärvästä

Huhhuh, kun on huono olo. Ihan oikeasti ja ansaitusti. Kyllä sen eteen töitä tuli eilen tehtyäkin.

Kävimme moikkaamassa ystävää yhdesssä Kallion baareista. Mukava oli nähdä pitkästä aikaa, valitettavasti hän vaan työskenteli, joten pidemmät puheet jäivät vähiin. Sovimme kuitenkin treffit syksymmälle ajan kanssa. Oli hienoa nähdä hänet hymyilevänä ja onnellisen oloisena. Sinne hän jäi töihin, kun jatkoimme eteen päin.

Ensin pari drinksua Soul Kitchenissä, sinne muuten tahdon mennä jossain vaiheessa syömään, annokset näyttivät herkullisilta, kun niitä kurvasi ohitsemme. Seuraavaksi moikkaamaan toista tuttua Molotoviin, siellä riitti tungosta ja trendikästä nuorisoa. Tenkassa törmäsimme hupaisaan herraseurueeseen, jonka ryhmädynamiikkaa oli mielenkiintoista seurata. Ne tarjotut drinksut tosin aiheuttivat omnipotenttisen tuntemuksen, jonka johdosta päädyimme takshilla(!) ensin Cornerin terassille tapaamaan lisää ystäviä ja vielä parille Rocksiin. Tsiissus, että olin muuten katollani kun taksiin vihdoin venyin.

Aamusella heräsin janoon. Onneksi sain unta uudelleen. Tai onneksi ja onneksi, olo vain huononi, kun heräsin seuraavan kerran. Onneksi pakastimessa oli pizzaa, jonka tuunasin täytteellisemmäksi. Onneksi on vettä, sänky, sohva ja nojatuoli. Onneksi on viileä suihku, oma koti, jääkaapissa vissyä ja kaapissa buranaa. Kyllä se tästä, mutta en ihan heti tällaista oloa itselleni tarvitse. Ei tarvitse KAIKKEA alkoholia yrittää nauttia samana iltana, senkin amatööri.

perjantai 27. heinäkuuta 2012

Kuuma juttu

Siihen nähden, miten vähän imurointi vie aikaa ja miten puhto olo siitä residenssiin tulee, kannattaisi ehkä suorittaa sitä useammin. Nyt oli melkein kuukauden tauko, kun ei vaan ole tullut mieleen, kun on ollut tätä muuta paskaa ja muita koottuja selityksiä, tiedättehän te ne, tavanomaiset epäillyt. Pikkuveli roudasi eilen illalla vihdoin puuttuvan suulakkeen imuriini, ei ollut enää sitäkään tekosyytä.

Mutta kuuma tuli imuroidessa. Nyt jo. Taitaa olla turhan lämmin päivä luvassa. Itse olen nauttinut kovinkin tämän kesän keleistä, 18 - 21 astetta on juuri parahultainen keli jääkarhujen sukulaiselle. Voi olla, että jälleen tänään vietän päivän turvallisesti varjossa ja lähden vasta iltasella liikkeelle. Sitten on tietysti ihan kiva vaikka jollain terassilla käydä hetki lipittämässä jotain hyvää herkkujuomaa.

Eilen kävin ostoshelvetistä zlotyja (matka lähenee), tilaamassa turvalukon ja ostamassa leipälaatikon. On se kumma, miten etokapistus toi heti tilaa laskutasolle. Kummaa on sekin, että edullisin ja kaunein kapistus löytyi Stockalta. En nimittäin olisi aivan heti ensimmäisenä ollut sinne suuntaamassa, jos ei olisi tullut hankittua sitä kanta-astujakorttia heidän synttäreidensä aikaan.

Kyllä se tästä. Alkaa vahvin terä surulta taittua, nyt olen lähinnä vain apea ja surumielinen. Tiedän kyllä, ettei tämä vielä ole ohi, mutta ei ainakaan koko ajan revi ja tykytä, niin kuin sydäntä vietäisiin rinnasta. Että vielä tämäkin piti vanhalla iällä kokea, onneton rakkaus... Miksi kukaan ei ole keksinut tunteiden katkaisinta? On valokatkaisijat ja virtakytkimet, mutta ei aivoihin mitään. Olisiko kemikaalisena? ;->

keskiviikko 25. heinäkuuta 2012

Kierrätystä

DVD-soittimeni ei jostain syystä toista enää levyjä. Ei silti, että minulla kovin monta elokuvaa jemmassa olisikaan, muutama hassu, mutta joskus tulee sellainen hetki, että voisi jopa katsellakin jotain. Viimeksi katselukokemus loppui kesken, kun kuva jumittui paikalleen ja vaikka tein minkälaisia temppuja, en nähnyt elokuvan loppua. Niinpä kun kuulin naapurin herroilla olevan parikin toimivaa soitinta, riemastuin pyytämään yhtä itselleni. Kierrätämme elektroniikkaromua, sitten vain minun on päästävä eroon omastani, mutta viimeistään ensi keväänä naapuriin pysähtyy Sortti-auto. Siihen saakka saa soitinraasu makoilla komerossa.

Ahdistus on niin suuri, etten mitään järkevää saa aikaan. Niinpä taas leivoin eilen. Tein pekoni-kantarellipiirakan. Taidan viedä muutaman palan maistiaisia mukanani naapurilähiöön, ikään kuin maksuksi soittimesta. Osan panin jo pakastimeen vierasvaraksi. Hämmästyttävintä, etten edelleenkään ahmi, mitä olen aikaisemmissa suru ja tuska-kohtauksissani tehnyt.
400 gn Sunnuntai-piirakkataikinasta riittää pohjaa pellilliseen piirakkaa. Silloin ei pohjasta tule liian paksu ja täytettä saa piirakkaan reilummin. Ovelaa...

On se vain luojan lykky, että on tämä blogi! Kukaan jaksaisi näitä ihmissuhde-lapsuus-paska elämä-juttujani kuunnella vuodesta toiseen. Nyt vastuu siirtyy lukijalle ja minä saan tilittää aina, kun tahdon, mistä tahdon. Ja mieli vähän edes helpottuu. Toisto on opintojen äiti, ehkä minä vielä opin itsestäni jotain erittäin oleellista. Niin kuin vaikka sen, että ei sillä mitään väliä, vaikka olisin miten paska tyyppi, saan minäkin elellä ja olla, jos en vaan kiusaa muita. Enkä sitä aio tehdä.

Nyt pesen pyykkiä. Puhdistuisipa mielikin siinä samalla!

tiistai 24. heinäkuuta 2012

Ihmissuhderampa

Lapsena aina haaveilin, että minulla olisi isä, johon voisi luottaa. Sellainen, jonka kanssa voisi joskus tehdä jotain tai joka olisi oikea vanhempi. Muistan minä yhden kerran, kun menimme rannalle, hänen piti opettaa minut uimaan. Tuloksena oli, että hän nakkasi minut käsistään paikassa, jossa jalkani eivät yltäneet maahan, se oli hänen käsityksensä opettamisesta. Minä opin pelkäämään vettä. Isäkseni sain omaa nuoruuttaan ja lapsuuttaan potevan epävarman ihmisen, jonka tapa kommunikoida ja kontrolloida oli alistaminen. Jos eivät akka tai kakarat toimineet niin kuin hän tahtoi, tuli remmiä, nyrkkiä tai muita väkivaltaisia elkeitä. Kun omassa kodissaan ei jaettu kuin kuritusta ja äksiisiä uskonnon varjolla, niin on vaikea olla hellä. Onneksi nuorin veljistäni ei sitä joutunut koskaan kokemaan ja vanhempikin vain osittain.

Minusta kasvoi aikuinen nopeasti. Hain isääni baareista, koska äitini ei uskaltanut. Suojelin äitiäni, kun isä vihdoin tuli baarista. Meillä ei koskaan ollut rahaa eikä turvallista hetkeä. Ruokaa kyllä riitti, kiitos kasvimaan, isovanhempen taloudelisen avun ja naapureiden. En voinut haluta asioita, joita jo silloin tuntui olevan muille tarjolla, sain paidan ja housut koulun alkaessa - taivas varjele, jos ne menivät rikki ennen aikojaan. Seuraava vaatekerta tuli joulun aikaan. Sain jopa jotain nöyryyttäviä vaatelappusia koulusta. Hyvää päivää, että se hävetti.

Minusta melkein kasvoi isäni. Päätin vain jo kovin nuorena, etten tee lapsia, koska tajusin, että se, mitä vihaan hänessä, on myös minussa. Liian muka-vahva, raivoisa, liian äkkipikainen, liian vailla hellyyttä. En osaa edelleenkään puhua, opettelen vasta koskettamaan, en osaa ilmaista itseäni kuin kirjoittamalla, ei sillä tavoin muita kasvateta. Puhumattakaan siitä taustalla piileksivästä hulluudesta, joka isäni valtasi sitten myöhemmin alkoholismin jälkeen (vai laukaisiko alkoholi sen?), niin kuin suvun kuvaan kuuluu (isän sisko, isän äiti, isän äidin isä...). Koko aikuisikäni odottelin, koska se minuun iskee, vannotin ystäviäni saattamaan minut hoitoon. Olin varma, että minustakin tulee isäni tytär. Tavallaan minusta on tullutkin, olen notkunut hypomaanisena sekä masentuneena, maniaan saakka en vielä koskaan ole joutunut. Mutta muuten minusta on kasvanut melkein ihminen. Lääkitystä en juuri nyt ainakaan kaipaa.

Vanhempani soittivat minulle perätysten. Ensiin äitini, jonka kanssa pystyin pitkästä aikaa keskustelemaan täysin normaalisti, ettei hän huomannut mitään olossani ja elossani. En sulkeutunut enkä käyttäytynyt naurettavasti. Hämmentävää! Toisaalta olen aina kriisitilanteissa parhaimmillani, osaan nousta tilanteen ulkopuolelle. Sama seurasi pari tuntia myöhemmin isäni kanssa. Keskustelin hänenkin kanssaan kuin emme koskaan olisi tavanneetkaan, eikä meillä olisi minkäänlaista henkistä lastia takanamme. Hän kertoi minulle, että hengitys alkaa olla vaikeata. Keppiä on kuulema pitänyt ryhtyä käyttämään. Sellaisen ylipainon ja tautilistan kanssa kun hän elää, olen ihmetellyt, miten hän on säilynyt hengissä näinkin pitkään. Nyt on kuulema annettu jotain lisälääkitystä  Se sama viiraa minuakin jo silloin tällöin, happi tahtoo loppua. Todennäköisesti myös kuolemme samalla tavoin, tukehtumalla. Olenhan minä isäni tytär, vaikken niin ylipainoinen vielä olekaan.

Hän jälleen kerran tarjosi rahaa. Minä jälleen kerran kieltäydyin. Eihän raha korvaa isää! Ei ihmistä, joka lohduttaisi minua ja kannustaisi elämässä. Ei sitä turvaa, mitä lapsi on vailla, vaikken enää lapsi olekaan.  Toivoin, että hän käyttäisi rahansa itseensä ja oman terveytensä ylläpitämiseen. Tai antaisi veljellemme, jolla kuitenkin on jälkikasvua. Minä en häntä voi pelastaa, tuskin koskaan siihen olisin pystynytkään. Hän taas olisi voinut ehkä pelastaa (= kasvattaa itsetuntoa) minut silloin, kun minä olin lapsi ja hän voimissaan, mutta koska elämä ei ollut meille suotuisa, jouduimme tilanteeseen, jossa minulla ei ole isää ja hänellä on joku joutavanpäiväinen tytär, josta ei iloa ole juurikaan liiennyt. Jossain määrin olen vain jäänyt lapsen tasolle, itkin vasta puhelun jälkeen. Onneksi veljistäni on jotain sellaistakin ollut saatavilla. Ovat paikalla, läsnä ja osallistuvat. Minä taas tahdon karata Uusi-Seelantiin.

Huono isä, surkea tytär. Vanhemmattomuuden kanssa olen oppinut elämään, mutta kun edelleen kuskaan samaa saatanan lastia perässäni, niin miten tästä muka mitään tulee. Minusta on tullut huono kestämään pettymyksiä. Voitte vain kuvitella, miten paljon niitä on tarjolla kun luonto on villieläimen. Olen ihmissuhderampa.

Keskityn kodinhoitoon

Olen viime päivinä tutustunut avainsäilöihin. Sellaiseen seinään pultattavaan laatikkoon, jonka saa numerokoodilla auki. Varmaan arvaattekin miksi, eivät minun aivoni tästä yhtään virkeämmäksi muutu, pahoin pelkään. Olemme naapurien kanssa hankkimassa moista yhdessä, paikka on varma ja suojainen. Nyt vain pitäisi päättää, mikä malli kestää Suomen talven, tuulen ja tuiskun. Onko kokemuksia?

Aion myös vihdoin hankkia turvalukon. Taloyhtiössämme ei tietääkseni ole sattunut mitään kummallisuuksia, mutta silti tahdon olla varma. Etenkin kun tässä on taas luvassa pieniä yöretkiä sinne tänne. Kenenkään ei tarvitse tunkea sisään viemään vähiä "rikkauksiani" - useamman vuoden vanhaa tietokonetta, televisiota tai viinakaappini sisältöä. Siinäpä ne arvokkaimmat, kun juveleitakaan ei varsinaisesti ole.

Sain juuri väärennettyä Ottoveljen nimikirjoituksen valtakirjaan, kun hän alkoi perua toiveitaan. Hän tahtoi minun lopettavan Suomen kännyliittymänsä, mutta nyt taitaa tilanne ollakin sellainen, että hän saapuu vielä ennen talven tuloa vierailulle Suomeen. Hieno asia, onkin ollut jo ikävä häntä. (Kaksi päivää saman katon alla ja riitelemme kuin pahaiset kakarat, mutta se kai on sisarusten etuoikeus. Mineen vaan riitele biologisten veljieni kanssa, heillä riittää itsesuojeluvaistoa olla suututtamatta minua. Ottoveli on taas huimapää.)

PS. Ahdistaa. Ahdistaa. Ahdistaa. Ajattelin laittaa OH.lle viestin naamakirjan kautta yhdestä jutusta ja tajusin, että hän on bannannut minut kokonaan. Voi häve. Mitähän minä olen niin kamalaa tehnyt, ettei minusta merkkiäkään voi näkyä missään? Tuli äärettömän surkea ja nolo olo, surun pala kurkussa. Nyt saan karmalta takaisin kaikki ne itse nuorempana tekemäni virhelaukaukset ja typeryydet. Mitään ei pääse karkuun.

maanantai 23. heinäkuuta 2012

Alavireinen matalapaineessa

Jääkaapin ovessa on kortti "My body is not a temple, it´s an amusement park." Tällä hetkellä huvipuistoni läpi puhaltaa sellainen pohjoistuuli, ettei siellä pyöri kuin risupallerot. Mieli on apea. Ihan normaaliahan tällainen olo on suhteen loppumisen jälkeen, tunnistan sen entuudestaan, mutta ei se silti tee mieltäni mitenkään kevyemmäksi. Kurkussa on pallero ja sydämessä kivi. Silmistä on kadonnut loiste ja tukkakin roikkuu silkasta myötätunnosta.

Lauantaina grillailimme tuoreen pikkuvaimon luona. Saimme kehuja onnistuneen lahjan valinnasta. Oli mukava keksiä jotain luksusta, koska pariskunta on jo elänyt ja asustellut yhdessä niin kauan, ettei millekään tarpeelliselle ollut tilaa. Toinen vaihtoehto olisi ollut laatikollinen oikeata sampanjaa, mutta entäs sitten kun pullot olisi juotu? Olisivathan siitä varmaan muistot jääneet - ja toisaalta, kuka nyt tavaraa tahtookaan haalia, jos muistoja on tarjolla!

Pitihän meidän roolipelatakin, mutta teimme pahan virheen koko sakki; liian paljon ja liian nopeasti hyvää herkkuruokaa grillistä. Sitten kun vielä innostuimme testaamaan toista häälahjaa, nimittäin vohvelirautaa, oli katastrofi valmiina. Me KAIKKI voihkimme vatsamme ympärillä nuokkuen, kietoutuneina torkkupeittoihin ja maaten ympäri asuntoa. Mutta tulipahan katseltua hääkuvia, kun ei muuhun meistä ollut. Ja juteltua leppoisia. Kiva ilta, mutta taas kotiin päästyä surutti.

Olen niin kärsimätön tyyppi, että tämä jatkuva alavire käy ärsyttämään. Mitään ei voi tehdä, kun tulee mieleen rakkausasioita. Oikein kiukustuttaa välillä, kun tajuaa, että jos olisi edes jotain huonoa sattunut, niin helpompi olisi inhota toista ja sitä kautta siirtyä eteen päin. Vaan kun ei ole. Tai jos olisi sellainen "uutta putkeen" tyyppi, niin keskittäisi energiansa uuden hakemiseen, mutta kun tuokin oli jo niin ainutkertainan juttu, että tuskin enää sellainen tuuri käy ikinä. Enkä minä tahdo etsiä mitään. En tahdo löytääkään, tahdon vain kipeän pois sydämestä. Se taas ei tapahdu hetkessä. Helkkari.

lauantai 21. heinäkuuta 2012

Meripäivä - let´s face the music and dance!

Ystävän kanssa haaveilimme ex tempore pikamatkasta Tallinnaan, mutta valitettavasti kaikki edulliset retket olivat loppuunmyytyjä, niinpä vaihdoimme suunnitelman piknik-retkeksi Suomenlinnaan. Ihana iltapäivä! Vaelsimme kunnon turistien lailla saaren halki, Kustaanmiekan lähistölle. Sinne teimme pienen leirimme, maailma ryhtyi paranemaan eväiden ja juomien voimin. Tuuli niin, että tukka oli päästä lähteä, mutta toisaalta auringonpaiste kompensoi viileyttä.

Olin tehnyt meille evääksi jauhelihapihvejä, perunasalaattia ja kaalisalaattia. Kaupasta nappasimme vielä mukaan patongin, tapaksia andalusialaiseen tapaan sekä pensasmustikoita. Tein muuten perunasalaatin taas "omasta päästäni", hyvää tuli. Pitää kirjata ohje muistiin, että voin tehdä sitä toistekin. Ja kaalia pitäisi aina muistaa suikaloida sipseiksi pöytään kotonakin. On se vain niin hyvää!

Varhaisperunasalaatti

litra varhaisperunoita keitettynä ja silputtuna
pari varhaissipulia varsineen silppuna
1 rkl kapriksia silppuna
Kastike:
1,5 dl turkkilaista jogurttia
50 g sinihomejuustoa
mustapippuria
Auran mustaa sinappia loraus

Sotke kastikeainekset, katso, ettei juusto jää turhan suuriksi kokkareiksi. Sekoita perunat, sipuli ja kaprikset keskenään, kaada kastike päälle. Anna maustua jääkaapissa. Varoitus, voi viedä kielen mennessään.

Tuollaisia hassuja pilvinauhoja taivaalla roikkui pitkin päivää.

Vielä istuskelimme Panimon terassilla ja kuuntelimme ukkosen jyrinää. Ainoa sade kuitenkin olivat ne muutamat pisarat, jotka saimme niskaamme lämpöisessä auringonpaisteessa, ei harmittanut, viilensi vain mukavasti. Terassilla saimme jopa herraseuraakin, haastelimme reilun tunnin kepoisesti, ennen kuin siirryimme takaisin mantereelle. Mukava oli jaaritella ilman mitään flirttiä, etenkin kun tiesi, ettei ollut mikään edustavuuden perikuva, naama ja käsivarret palaneina ja tukka kuin voikukkahahtuvapallo vailla puhaltamista. Hupaisa ilmestys, nauroin itselleni vessassa.

Kallioonkin eksyimme. Parin baarin jälkeen olin aivan kypsä kotiin. Etenkin kun viimeisimmässä oli niin outoa populaa, etten edes humalassa jaksanut heitä seurata. Alkoi vain ahdistamaan. Kotona sitten ahdistikin oikein kunnolla, piti itkeä ropsauttaa ennen unille käymistä. Suru tulee aaltoina. Toiveissani on, että aaltojen väli harvenee.

Biisi on soinut päässäni pitkin viikkoa. Varmaan johtuu siitä englantilaisesta olympiasatiirista, jossa laulu on tunnusmusiikkina. Tarttuva tsibale, ja sanoituskin sopiva minulle, vaikken tanssia jaksakaan.

perjantai 20. heinäkuuta 2012

Krantuhko meikkidaideilija

Minun silmilleni sopii vain yksi ripsiväri, Sensai 38. Kaikenlaista olen kokeillut, muut rapsahtelevat alta aikayksikön pois ripsistä tai sitten saavat aikaan jumalattoman kutinan. Onhan se silmistäkin kiinni, minulla kun näköttiminä on pari sian silmiä, syvällä päässä, lyhyet ja suorat ei minkään väriset ripsuttimet, toisessa silmässä vielä lapsuuden aikaisen onnettomuuden takia puoliksi hautautuneet kulmapoimuun. Hirveän paljon ei siis voi vaatia, mutta mielelläni ulos lähtiessäni jonkin valtakunnan värjäyksen niille tekisin, että edes vähän erottuisivat silmät lasien takaa (joiden linssit tietysti nekin pienentävät silmäraasujani). Sen sijaan kulmakarvoja kyllä riittää; ne voisi vaikka vetää ranskalaisille leteille, jos oikein näppäräsorminen olisin. Ja tummatkin ne ovat. Ei käy tasan onnen lahjat siinäkään mielessä.

Sensai on tietysti kallis tarjouksessakin. Kun koostumukseen parisen vuotta tehtiin muutos, ryhtyi ripsiväri myös kuivumaan nopeammin kuin vanha koostumus. Nyt reilun puoli vuotta vanha ripisivari on jo auttamatta vanha ja vaikka sitä olisi jäljellä, ei sitä saa putkilosta pois kuin senttisinä kokkareina. Ilmiselvästi kesti ihmisillä liian pitkään hyvänä ja markkinamies/nainen huononsi koostumusta. Tietysti. Juuttaan ripsiväri yrittää myös säilyttää jonkinlaisen paremmuusvaikutelman, eikä sitä myydä marketissa. Niinpä kun sattui tulemaan Sokoksen verkkokaupan mainos, jossa luvattiin toimitus ilmaiseksi postiin ja ripsiväri oli vielä äs-korttihalvennuksessa, niin kaupat tuli tehtyä.

Olen kovin ihastunut verkkokauppojen tekemiseen. Inhoan kaupoissa juoksentelua. Netissä voi tehdä tuote- ja hintavertailua ennen kuin roposensa johonkin sijoittaa. Ja kai siinä tulee tuettua vähän postiakin samalla, kun paketti yleensä sen kautta kulkee. Ainoa ällöttävä asia on asiamiespostin sijainti, R-kioski naapurilähiössä. Ei se matkakaan sinänsä, kävelen sinne nopeasti (ja säästin bussimatkan hinnan keskustaan tai itään), mutta kun tuntuu, että siellä on aina täyttä ja aina etuilijoita ja aina pirihirviöitä notkumassa torilla, menit mihin vuorokauden aikaan tahansa. Positiivista toki, että aukioloaika on kattava, mutta jotenkin kiukustuttaa, että jos sitten itse tahdot lähettää jotain, niin pakko mennä oikeaan postiin. Pah. Ja mikä helevetti se Itella oikein on? Mitä vikaa on posti-nimessä?

Nyt on sitten ripsiväriä ensi vuoden alkuun saakka. Toivon niin. Jospa minulla ehkä olisi silloin jo töitä, niin ei harmittaisi vähiä rahojaan tunkea etotuotteeseen. Tai sitten on kokeiltava jotain korviketta. Sen verran kuuklasin taas aihetta, että voisin jopa halvempiakin vaihtoehtoja testata. Tai sitten jätän koko homman, silloin on kuitenkin talvi ja pimeätä ja silmät valuvat kuin niagaran lähteet. Jotta toinneko tuota?

torstai 19. heinäkuuta 2012

Metsä parantaa sielun

Tuli taas eilen todistettua, että meikämandoliino on sen verran metsäläisten sukua ja huonetta, että metsä parantaa sielua. Kun kolmisen tuntia rymyää pää mättäissä, ojanpohjia ja risukoita koluten, niin katso; viime yönä nukuin 9 tuntia ja vatsakin toimii! Ei yhtään huonompi diili, ei edes harmittanut se, että saman tien kun paukautin ulko-oveni kiinni, tajusin, että kappas, ne avaimet ovat taas sisällä ja minä ulkona. (-35 euroa, kun kotiin saavuin. Olisihan sillä rahalla muutakin käyttöä ollut, etenkin kun en tiedä, koska seuraavan kerran rahaa on mistään tulossa.)

Orakkaat ja kantarellit kannattaa kiehautella pannulla, neste pois, ennen kuin ne pakastaa. Etualan pannulla aletaan olla jo valmiita pussiin. Takana nestettä vielä piisaa.
Kantarellejahan me haikailimme saavamme, mutta itse asiassa saimme hurjan kasan vaaleita orakkaita sekä jonkun verran kantarelleja. Itse asiassa en koskaan eläissäni ole nähnyt moista orakas-esiintymää! Kyllä kuulkaas hykerrystä riitti sydämenalassa. Sokerina pohjalla löytyi peräti kesän ensimmäinen männynpunikkitatti sekä muutamia hämääviä sappitatteja. Mutta sanokaa minun sanoneen, se maasto on juuri sellaista, että sieltä löytyy parin viikon päästä vaikka mitä! Ja syksymmällä suppilovahveroita! Sitä paitsi vaikkei sieltä löytäisi sienen sientä, metsässä on kaunista taapertaa ja syödä eväitä. Nyt kun meillä vielä oli hyttystakit, niin ei tarvinnut edes pörriäisiä juosta karkuun. Siellä olisi niitä kyllä ollut riesaksi saakka, jos ilman takkia olisi käynyt metsikköön.

Ihanaa oli myös pienesti avautua viime aikaisista tapahtumista. Metsässä se tapahtuu niin luonnostaan ja rauhallisesti. Ei itkettänyt eikä sydän tykytellyt omiaan, vaan pystyi aika kiihkottomasti kertomaan tuntemuksistaan. Siitä kiitos sieniseuralaiselle! Kyllä minä paranen, pakkohan se on!

Äsken hain taas yhtä paikkaa ja katselin, että kappas, sinne moraaliltaan epäilyttävään firmaan ei vieläkään ole saatu työntekijää. Eikä saada, jos on minusta kiinni, siis minä en ainakaan hae. Hakekoon ahneemmat.

keskiviikko 18. heinäkuuta 2012

Takaisin luontoon

Maanantai meni baarissa. Ystäväni järjestää oman kesälomansa aloittajaiset yhdessä Kallion baareista. Sinne meitä taas maanantaiaamuna heti yhdeksän jälkeen alkoi kerääntyä riemuisa joukko. Ensin vähän kuplajuomaa ja mansikoita. Sitten kahvia ja jallua, sen jälkeen pysyttelin tiiviisti siiderissä ja vedessä aina kun käteeni ei lyöty jännittävää Monster drinkkiä (ilmeisesti vodkaa, johon oli liuotettu salmiakki- ja hedelmäaakkosia). Naurunkätkätystä, huimia tarinoita, vitsejä, sekopäisiä selityksiä. Hurjan kivaa! Ystäväterapiaa.

Vain yhdessä vaiheessa iltapäivällä jouduin karkailemaan ympäri baaria, kun joku paikallisista "daideellisista" sieluista koitti kalastella minua muusakseen. Että musiikkia ja kuvataidetta, joopa joo. Onneksi tässä maailmassa on jo jotain oppinut, ei niitä voi pelastaa eikä auttaa, jos eivät itse tahdo itselleen sitä tehdä. Minä tahdon pelastaa vain itseni. Sitä paitsi setä näytti vanhalta ja ruttuiselta, olen tottunut liian hyvälle. Onneksi kotiin pääsin lähtemään jo ennen kahdeksaa, ajelin jopa julkisilla kotiin, ei tarvinnut taksilla nujuta. Viime vuonna meni pidempään, mutta silloin pystyimme olemaan ulkona, nyt satoi turhan paljon, emme istuskelleen terassilla kuin reilun tunnin, ennen kuin sade ajoi meidät jälleen takaisin sisälle. Pah.

Tiistain makasin sängyllä, sohvassa ja nojatuolissa. Kuuntelin sadetta. Televisio, lehdet ja kirjat auttoivat kovin. Natustin niiden muutaman paastopäiväni edestäkin. En ole mikään heikko kamelianainen, riudu rakkauden takia keuhkotautiiseksi. Ennemminkin kahelianainen, joka syö itsensä eläimeksi. Oink oink.

Tänään matkustan pääkaupunkiseudun ulkopuolelle. Menemme sienimetsästämään. Toivon todella, että retki olisi onnistunut. Tahdon kävellä pitkin mäkiä ja mantuja, loikkia mättähältä mättähälle, seurata koirien kirmailua, ihastella perhosia, kuunnella lintuja, haistella tuulta ja sitten jos niitä kantarellejakin löytäisimme, niin olisipa kivaa. Mutta kuten aina, ensisijaisesti nautimme ulkoilusta ja syömme eväitä, toissijaisesti voisimme jopa löytää jotain antimiakin. Ja niitä kirottuja hirvikärpäisiä varten meillä on jopa verkkotakit! Hah!

Olen kovin surullinen, mutta koitan olla miettimättä asioita. Kunhan vain en pysähdy, onnistun enimmäkseen. Enhän minä tilanteelle mitään voi, vaikka vaikeata niin on ajatella. Jotenkin en tahdo ymmärtää edes mitä tapahtui, puhumattakaan miksi (vaikka tiedänhän minä). Elämäni aikana olen huomannut, että onni ei nyt varsinaisesti karttele minua, mutta on melkoisen pihi. Saan ripauksia ja maistipaloja siitä, mitä muut pitävät itsestäänselvyytenä, mutta sitten kohtapuoliin palaset kerätään pois. Ei makeata mahan täydeltä. Toisaalta sitten kun jotain saa, niin sitä osaa arvostaa. Etenkin kulunutta vuotta!

Onneksi olen pinnallinen ihminen, eikä edes suru tee sydämeeni pitkäaikaista pesää. Nuorempana pettymykset tuntuivat vielä surkeammilta, nyt sitä jo osaa odottaa. Takaiskua. Pitää vain antaa ajan kulua, että märkä valuu pois sydämen haavasta. Tahdon terveeksi jälleen. Tahdon surun pois silmistäni.

Ps. Menetitte muuten kokemuksen, jos ette sattuneet tiistaisin seuraamaan YLE ykkösellä Taivaan pilarit -sarjaa. Hieno juttu! Jännä ja vaikuttava, oli rakkautta, juonitteluja, muunneltua historiaa, ajankuvaa, noituutta ja hengentekoja (sekä kirkollisia että pakanallisia). Tykkäsin tosi paljon, jopa niin paljon, että mietin edelleen sitä kirjastoon menoa. Olen minä joskus lukijakin ollut.

Sain muuten luettua loppuun Kjell Westön Missä kuljimme kerran. Oli kiva seurata Helsingin kasvua, mutta kyllä Laten Moreeni on vaikuttavampi kuvaus sisällissodastamme. Molemmilla varmaan on toki paikkansa. Eilen jaoin aikaani Mauri Korhosen Tunnista sieni -kirjan ja Nick Hornbyn Skeittarin kesken. Mauri muuten tekee parhaat sienikirjat, elekää luottako muihin. ;-D

sunnuntai 15. heinäkuuta 2012

Kiitosveisu – melkein korkea

Ahdistaa, sydämessä on reikä. Tuli ryppy rakkauteen Omahoitajalla ja minulla – älkää vain minulta kysykö, minä mitään olisi tehnyt toisin, enkä edelleen tiedä, mitä hänen päässään tapahtui. Mitään outoa ei ole tapahtunut tätä ennen, joten tietysti olin suuren ihmetyksen vallassa. Viime viikonloppuna kaikki vielä oli hyvin. Vielä keskiviikkona sain puspus-rakastan, rakastan -viestejä, joita meillä on tapana ollut toisillemme lähetellä. Perjantai-iltana  hän lyhesti kertoi menevänsä  nukkumaan, kun oli valvonut yli yön; että häntä ahdistaa. Sen jälkeen puhelin oli suljettuna, enkä saanut vastauksia tekstareihin tai naamakirjan viesteihin. Kunnes sitten lauantaiaamuna tuli viesti, että meidän pitää puhua... Tiedän omasta nuoruudestani, että ihastus voi loppua noin vaan, jos alkaa tilanne ahdistaa. Siitä tiedän kaiken, enkä ole siitä kovinkaan ylpeä. Niinpä aloin valmistautua lopulliseen keskusteluun. Sen verran järkeä minullakin on.

Keräsin hänen tavaransa, viestitin, että josko hän ihan henkilökohtaisesti kuitenkin palauttaisi avaimeni. Tahdoin nähdä vielä kerran. Sitten ryhdyin tupakoimaan. Minähän en aamusella tupakoi, kun en juuri tupakoi enää muutenkaan, mutta yllättäen sekään ei tuntunut missään. Siivosin asuntoa ja poltin tupakkaa. Join paljon vettä. Pari tuntia ennen tapaamistamme vaihdoin veden alkoholiin. Otin yhden betasalpaajan. Lääkitystä ei voinut muuten lisätä, koska tarkoitus oli päihtyä myöhemmin enkä minä usko lääkkeiden ja alkoholin allianssiin.

Nyt on vaan valmistauduttava viettämään suruaika, koska hieno ihmissuhde loppui tähän. Pahkeinen. Kyllähän jo aloittaessani tiesin, että näin saattaa käydä, mutta kun se oli niin kivaa ja mukavaa, niin läksin mukaan leikkiin. Toisaalta onhan siinä hyvä puolensa, että tajuaa olevansa kykenevä virittelemään muitakin ihmissuhteita sitten joskus, kun taas kykenen. Jos uskallan. Toisaalta jos ei uskalla, ei mitään saakaan. Onneksi en ole elänyt pelkästään Omahoitajaa ja suhdetta varten, muutakin elämää on, ystäviä ja pieni ulkomaan retkikin vielä odotettavissa. Onneksi hän ei kuitenkaan kuollut ole, sitäkin jo jossain vaiheessa pelkäsin. En minä sitä tahdo, en ikinä!

Siinä me sitten sopotimme toisillemme omituisia lauseita ja itkimme toistemme käsivarsilla. Siihen tulvaan olisi voinut hukkua, enkä edelleenkään tiedä syytä. Sen hän on minulle kuitenkin luvannut kertoa.

Miten paljon sain:
- rakkautta,  hellyyttä, naurua, riemastuttavaa seksiä (ou jees, mama, jesh!)
- parannuksen avioliiton aikaisista traumoista (suuren suuri, maailmaa suurempi plus! koska ilman häntä olisin viettänyt elämäni sooloseksin parissa, yksinäisenä ja suruisana)
- ystävän (sitten vähän myöhemmin, ei nyt heti tietenkään, mutta sinne me päädymme vielä)
- ammattitaitoista hoitoa (Omahoitaja on ihan oikeasti hoitaja, mutta se siittä)
- myötätuntoa, hyväksymistä
- upeita retkiä, nautinnollista vaeltamista
- minut korjaamaan oman ulkonäköni, olin aika räjähtänyt tapaus useamman vuoden
- musiikkiseuraa (miten ihanaa on puhua musiikista, kun toinen ymmärtää, mistä puhut!)
- hyvää ruokaa, ruuantekoseuraa ja kaikkea siihen liittyvää
- uskon ihmiseen, mieheen etenkin <3

Välillä olen niin kiukuissani noille isommille voimille. Me sovimme yhteen kuin hansikas ja käsi, lusikka ja sen kaveri toinen lusikka, paita ja perse, silikoni ja putket, peruna ja voi, viini ja laulu, vaniljakastike ja mustikat. Täydensimme välillä toistemme lauseita niin kuin kukaan elämässäni ei ole tehnyt. Olen niin uskomattoman onnellinen, että ikinä tapasin hänet. Jo aivan alussa naureskelimme, että kaikki maailman päättävät voimat olivat tarkoituksellisesti tehneet asiat meille vaikeiksi, kun ikäeroa oli yli 20 vuotta. Vielä muutama vuosi väliin, emmekä koskaan olisi päässeet sinne, minne nyt pääsimme. Mutta saimme jotain, saimme edes vajaan vuoden. Mutta nuorison kuuluukin pelätä, tehdä virheitä ja sitten katua niitä. Sillä tavoin heistä tulee vanhoja ja viisaista, siihen saakka minä vaan en vielä ole päässyt. Hullu kun olen, mutta viehättävä hullu.

Tekisi mieli riipoa vaatteensa kappaleiksi, viskoa tuhkaa päälleen, paiskata itsensä lokaan. Ja juuri oikeista syistä. Sain jotain erinomaisen ihanaa, sellaista, mistä monet haaveilevat, mutta harvat uskaltavat toteuttaa. Sain, nautin ja nyt suren. Tietysti. Mutta silti olen onnellinen, että tein, mitä tein ja odotan tulevaa ja seuraavaa elämää, koska tiedän,  että tässä ja ehkä tulevassakin maailmassa on jotain, minkä takia kannattaa elää. Mikä mies, mikä vuosi! Kyllä tämän takia kannattaa nyt suruisa ollakin!


lauantai 14. heinäkuuta 2012

Kuka sammutti valot?

Mutta valoilla on onneksi tapana tulla takaisin. Sitten kun ne itse sytyttää.

perjantai 13. heinäkuuta 2012

Keskitysleirin ruokavalio

...tupakkia ja vettä. Ruoka ei maistu eikä alkoholia uskalla ottaa. Nyt on ahdistusta koko rahan edestä. Enkä vielä voi edes kertoa mitään, koska ei ole mitään kerrottavaa.

Rytmihäiriö. Lisää tupakkaa ja vettä. Palaan linjoille myöhemmin.

torstai 12. heinäkuuta 2012

Kyllä se tästä

...pakkohan se on. Onneksi tuli ystävä kylään. Siinä se taas maailma parani aina seuraavaan aamuun saakka saunan, ruuan ja juomien avulla. Unta vain ei tullut, niinpä viime yön unitarjontaa paransin kemikaalisesti. Nukuin 9 tuntia! Jippii! Nyt on parempi mieli.
Ystävä toi tuliaisia.
Pitää ajatella muuta. Vaikka kesää. Kesä on kiva, vaikkei aurinko paistakaan. Tai minun mielestäni lähes parhaimmillaan, kun ei tarvitse varjossa kyyhöttää, vaan jaksan jotain tehdäkin. Huomiseksi tosin toivon vähän enemmän aurinkoa, että voisin viedä Omahoitajan ulkoilemaan. Häntä vähän ahdistavat yövuorot, minua taas töiden puute.
Onpas likainen ikkuna. Oikeasti se on mäntysuopaliuosta.
Ei ole kovin kummoinen tomaattisato tulossa, mutta ne muutamat alkavat vihdoin osoittaa punastelun merkkejä. Sitä paitsi komea tomaattikasvustoni käy lähes viherkasvista. Basilika-raasu on ongelmissa, joku jauhiainen on ottanut sen uhrikseen. Ei edes mantysuopavesi auta, eikä väkevämpää torjunta-ainetta toinne syötävään kasviin laittaa. Olkoon. Eivät nuo nyt niin paljon tuhoa saa aikaan.

tiistai 10. heinäkuuta 2012

Älä hätiköi

Kun saan jotain päähäni, teen ratkaisuja kovin nopeasti. Liian nopeasti, sen olen todistanut itselleni jo monta kertaa. Etenkin jos yksikään ratkaisuvaihtoehdoista on minulle epäedullinen, valitsen sen, koska alitajuntani tolkuttaa minulle, että miksi jäädä odottelemaan putoavaa kirvestä, kun sen voi tipauttaa aivan itsekin omaan päähänsä. Olen siis itsetuhoinen luonne. Näin vanhemmiten olen koittanut tiedostaa tätä kovin viehättävää luonteenpiirrettäni ja jopa nukkua yön yli, ennen kuin teen tuhoisimpia temppujani.

Minua masentaa. Ja koska itsetuhoinen minä koittaa tolkuttaa minulle, että tästä ei ole nouseminen, että eikö olisi parempi antaa mennä, kun on alamäki vaan. Kesällä EI tapahdu mitään. Minun PITÄISI kyetä odottamaan edes pari kuukautta. Jos sitten ei ole töitä tarjolla, niin voin murehtia. Jos en saa edes opiskelun ajaksi palkatonta työtä, voin masentua oikein kunnolla. Jos rahat loppuvat, varmasti masennun ja jään kotiin kyyhöttämään. Niinpä nyt kannattaisi elellä, koska jonain päivänä herätys tulee olemaan karmiva, yksinäinen ja kylmä. Sitähän minulle ystävätkin tavallaan tolkuttavat: "Nauti nyt, kun on aikaa." Kun ei perkele voi nauttia, koska ei tiedä, milloin tämä loppuu. Jos tietäisin, alkaisin heti nauttia.

Hyvätkin muistot tuntuvat hukkuvan surkeiden ja huonojen alle. Muistan kovin tarkkaan epäonnistumiseni sekä hetket, jolloin olen tehnyt itseni naurettavaksi. Ja niitä riittää, sekä töissä että henkilökohtaisessa elämässä. Etenkin kun minua on siunattu erinomaisella muistilla jo lapsuudesta alkaen, voin velloa erittäin kaukaisissa ja kovin tuskaisissa tunnelmissa. Naurettava ja idioottimainen käyttäytymiseni on sitä paitsi vain lisääntynyt vanhetessani. Ihme on, että minulla on yhtään ainutta ystävää, onnettomalla luuserilla ja takertujalla.

Vähän mukavampia asioita: luin kirjan. Tykkäsin monisäikeisyydestä ja yllätyksellisyydestä. Pidin kun asioita jätettiin sanomatta ja lukijan itsensä annettiin ymmärtää. En pitänyt, kun olisi pitänyt ehkä ymmärtää enemmän. Olen pitänyt muistakin lukemistani William Kennedyn kirjoista, hän antaa hahmoilleen tilaa erehtyä. Nyt luen toista kirjaa ja mietin, että onko sen tarkoitus olla uusimaalainen vastine Tampereen poijjaan suurteokselle. Enpä tiedä, onko siitä siihen. Aika suuret ovat saappaat. Muutenhan hra Westö kirjoittaa kovin sujuvasti ja intensiteetillä, mutta kaikki se tappaminen nyt vaan on kamalaa minusta, etenkin sisällissodassa.

Olen paikallistanut ainakin kolme lukematonta kirjaa residenssistäni. Minun ei vieläkään tarvitse lähteä kirjastoon. Ehkä sitten, kun minulla ei enää ole varaa tehdä mitään muuta, pääsen jälleen tutustumaan kirjastojen ihmeelliseen ja ilmaiseen maailmaan. Ehkä minun kannattaisi miettiä, olenko oikeasti masentumassa vai onko tämä vain taas yksi sellainen kausi, joka menee ohi. Alavire vai alamäki?

Bubbling under: viimeisessä unessa leikin kahden kesyn oravan kanssa. Pidin niitä kätösissäni ja kaikkea söpöä. Läksin hakemaan kotoa ruokaa, mietin tarjoaisinko pähkinöitä vai leipää, kun naapuri siinä vaiheessa alkoi höpöttää jotain joutavaa ostoksistaan, oravat kirmasivat perässäni käytävään. Ohjasin ne ulko-ovelle, josta ne kiltisti kipittivätkin ulos - ja muuttuivat kissoiksi. Naaraskissa alkoi kakoa jotain suustaan, se jonkin oli toinen kissa, joka jäi makoilemaan asvaltille vähän pöllämystyneenä, mutta ilmiselvästi hengissä. On tämä maailma mennyt kummalliseksi. Unet ainakin. Muuten unta tuli aivan liian vähän, mutta kissaakaan se ei kiinnosta, joten antaa olla. Olen väsynyt.

maanantai 9. heinäkuuta 2012

Kotini on linnani

Meinasin tikahtua aamusella koti-rakkauteen. Olen asustellut samassa osoitteessa melkein kaksi ja puoli vuotta, asiat alkavat vihdoin löytää lopulliset paikkansa. Vaikka edelleen on joitain puutteita ja muutamia paremman puutteessa haalittuja sisustusratkaisuja, voin hyvin kuvitella itseni asustelemassa kodissani hamaan loppuun saakka. Edellinen vanha rouva on lakannut kummittelemasta residenssissäni, hänkin joutui luovuttamaan, kun huomasi, etten ole poistumassa minnekään.

Koti on minulle äärettömän tärkeä paikka. Se on turvasatamani, piiloni, jossa voin nuolla haavani, itkeä itkuni, mutta myös jakaa sen rakkaitteni kanssa. En ole maailman siistein ihminen, siivoaminen on toiminto, joka vaatii tietynlaisen mielialan, mutta pidän tavarat paikoillaan enkä rakentele kovin suuria epämääräisiä kasoja. Kaaos saattaa löytyä kaapin sisältä, mutta sen päällä ei romua kovin pitkään maleksi. Pölyä sen sijaan kyllä kertyy.

Olen mukavuudenhaluinen ihminen. Tahdon elää ilman suurempaa vaivaa. Nykyinen kotini täyttää kriteerit; pyykinpesu onnistuu, sauna lämpenee, sänky on raikas, ystäviä voin kutsua kylään, parvekkeella leikkiä puutarhuria, baarikaapissa on täytettä, pakastimen sisällöllä elän pari kuukautta. Ja mikä ihaninta, kukaan ei riko eikä sotke kodissani mitään. Kukaan ei tee epämääräisiä väliaikafiksauksia, jotka jäisivät pysyviksi paskakasoiksi. Kukaan ei huuda, eikä räyhää, ei riko seiniä, ovia, kaappeja, ikkunoita eikä huonekaluja, minusta puhumattakaan. Tai korkeintaan se joku olen minä, tapahtuma vahinko ja vahingot korjataan.

Minusta ei ole maailmanmatkaajaksi. Pidän kyllä pienistä retkistä mukavuusalueeni ulkopuolelle, mutta koen suorastaan fyysistä kipua, jos joudun olemaan kotoani poissa kovin kauan. Muistan, kun nuorempana haaveilin matkoista ympäri maailman, nyt ihmettelen, miten sellainen edes on tullut minulle mieleen. Vai onko niin, että elämänkokemukset muokkasivat minusta kotikissan? Entä jos olisinkin ollut suuri seikkailija, mikäli olot olisivat olleet vakaammat ja tapahtumat johtaneet ulospäin?

Onneksi viihdyn kodissani. Etenkin viime aikoina se on ollut tärkeätä, kun ei sitä elämän kolmanneksi tärkeintä asiaa, eli työtä ole ollut tarjolla. Toiseksi tärkein ovat minun jälkeeni ystävät ja ihmissuhteet. Tästä havainnosta riemastuneena taidan vaihtaa lakanat. Koti. <3 Ihana sana!

sunnuntai 8. heinäkuuta 2012

Miss Märkähousu

Häät ovat ihania juhlia! Etenkin toisten. Mutta Suomen suvi on arvamaaton ja eilen se näytti surkean puolensa. Lähes koko illan satoi vettä. Onneksi takapiha oli katettu varjoilla ja katoksilla, onneksi juhlakansa oli hyvällä tuulella ja onneksi ruokaa sekä juomaa riitti. Muuten käsillä olisivat olleet katastrofin ainekset. Mutta voin vain kuvitella, minkä näköinen takapiha on nyt, ruoho nimittäin rupesi pikkuhiljaa pettämään paikka paikoin, muuttumaan mutavelliksi. On kuulkaas hyvin ilmattu takapihan nurmikkö heillä nyt.

Morsian oli kaunis ja sulhanen komea. Morsiamen puku oli hänelle häälahjaksi tehty harmaanvihreä empirelinjainen vaate, jonka alin osa lähti irti ja muutti pitkän mekon hippamekoksi. Kaunis! Muutenkin oli säteilevän viehättävä morsian, samalla juhlimme hänen 50-vuotispäiväänsä. Ohjelmaakin oli hivenen, mutta ei liikaa ja vain yksi perinteinen hääleikki, senkin morsiamen veli ja sisko järjestivät siskolleen kurillaan, kun heitä oli ehdottomasti kielletty sellaista tekemästä. Muuten juhla oli vapaamuotoinen seurustelutapahtuma, ihmiset tulivat yllättävän hyvin toimeen keskenään, kertoo varmaan paljon pariskunnastakin. Mukavilla ihmisillä on mukavia kavereita.

Itse poistuin paikalta puolen yön maissa. Pahimman sateen aikana satuin istumaan juuri katoksen reunamilla ja sieltä holahti pari litraa vettä suoraan housunkauluksesta sisään. Onpahan ensimakua saatu, miltä se märissä housuissa kulkeminen tuntuu sitten mummona vanhainkodissa. Paleli ja joka kerta kun kävin vessassa, vitutti kun piti vetää märät housut takaisin jalkaan. Ei paljon hampaita naurattanut. En ollut ainoa vedestä osansa saanut, mutta taatusti takamukseni oli märin. Housut olivat polvitaipeisiin saakka liiskamärät. Ällöä.

Pukeutumisongelmia ei ollut. Valkoisten farkkujen kumppaniksi sopivat hyvin uudet kenkäni sekä kenkiin mätsäävä kynsilakka. Onneksi sain korjattua vanhan mustan pitsiponchoni, se palvelee hyvin tilanteessa kuin tilanteessa. On näyttävä ja peittää kropan vääriin kohtiin muodostuneita palleroita.
Enpä edes muista, koska viimeksi olen lakannut kynsiäni...
Omahoitaja-raasu makoili kotosalla. Hän sai ravakan migreenikohtauksen, jonka aiheuttivat todennäköisesti edellisen illan hippaaminen kavereiden kanssa sekä ukkoskeli. Kyllä on kuulkaas sääli katsoa, kun raavas mieshenkilö muuttuu kelmeäksi. Raukka. Onneksi minulla on itselläni melkoisen hyvä pillerivarasto, sain ennen lähtöäni doupattua hänet uneen. Migreenissähän ei muu juuri auta, ei sen jälkioloissakaan.
Illan pimetessa pöytiin kannettin lyhtyjä. Sade lakkasi ja tunnelma oli kuin eteläeurooppalaisella plazalla.

perjantai 6. heinäkuuta 2012

Hienoa Einon syntymäpäivää!

Tänään tungen tofupihvit marinadiin ja etsin runon onnittelukorttiin. Huomenna menemme ystävän syntymäpäiville ja häihin. Toivottavasti ei ole ihan näin kuuma päivä, mutta toivottavasti ei myöskään sada vettä, koska juhlat järjestetään pariskunnan takapihalla.

Keskiviikkona ulkoilin ystävä-rakkaan kanssa. Olihan se melkoista villiintymistä. Yhdeksi illaksi palasimme takaisin nuoruusvuosiin. Ensin edullista kuplajuomaa, sitten vähän karaokea ja sitten raskasta musiikkia. Olen minä kuitenkin sen verran oppinut, että jo kolmelta ymmärsin lähteä kotiini. Eilen sitten puhallutti ja viime yönä hikoilutti. Nyt on jälleen normaaliolo.

Onneksi Omahoitaja tuli kylään. Hänen kanssaan retkeilin Pirsmaan ja ostin itselleni Epsonin. Hah. Loppuu se ikuinen väninä kopioista, printeistä sekä pdffistä. Kone tekee kaiken. Omahoitaja kantoi sen kotiin ja asenteli alustavasti, mutta koska paketista puuttui yksi usb-piuha, loppuasennus tapahtuu huomenna. Alan olla omavarainen. Sillä välin minä tein meille purjo-herkkusieni-katkarapupastan. Jälkiruuaksi nautimme mansikoita ja vaniljakastiketta, ei yhtään paskempi päivä.

Hienoa runon ja suven päivää! Einon runoja löytyy malliksi vaikkapa täältä.

keskiviikko 4. heinäkuuta 2012

Lisätään vääntöä

Koska en jälleen viime yönä nukkunut, päätin palkita itseni aamusella työhakemusten tekemisellä. Löysin kolme haettavaa paikkaa. Yksi niistä saattaisi sopia myös työttömyyskoulutuksen piiriin. Tahdon töihin tavalla tai toisella, koska muuten menevät kohta loputkin unet ja niitä ei enää ole paljon mentäväksi. Paitsi että viime yönä sain kuitenkin kuusi tuntia. Se on parempi kuin neljä tai viisi.

Nykyään ranteitani ei särje pelkästään kelin vaihtuessa, vaan ihan koska vain. Niin kuin viime yönä, piti oikein hakea Ottoveljen matkoiltaan Aasiasta tuomaa tiikeri-käärmessalvaa, nyt sitten menivät lakanat vaihtoon, koska haisuli (mentoli). En suosittele murtamaan ranteitaan useampaan otteeseen, se alkaa vanhemmiten kolottaa. Samoin kolottaa polveakin, sen olen rymynnyt sienimetsissä, mutta nivelet taisivat olla jo alunperin löysää tekoa. Eikä kuulema kannata mennä valittamaan lääkäriin, koska olen ylipainoinen. Käsiin on tullut maksaläiskiä. Kuulema käsien kauneuskirurgointi on nyt uusinta hottia vanhojen akkojen keskuudessa. En kyllä viitsi, voi johtua myös taloudellisen tilanteen epävarmuudesta. Jos jotain saisin remontoida, niin kaksoisleuan tahtoisin pois. Kyllä minä muuten nämä läskinikin kannan ihan suosiolla.

No rest for the wicked. Pää saattaa kyllä hajota ihan kohta.

Bubbling under: luin taas (!?) kirjan. Olen vähän viehättynyt elämänkertoihin. Toisaalta löysin kirjahyllystäni pari lukematonta kaunokirjallista teosta. Tällä naurettavalla lukuvauhdilla ei vieläkään tarvitse kirjastoon kiirehtiä.

tiistai 3. heinäkuuta 2012

Pirun painajainen

Tulen pelkäämään avioliittoa loppuikäni. Viime yönä se taas todistettiin, kun näin tolkutonta painajaista entisestä aviomiehestäni, miten en päässyt hänestä ja hänen ystävistään eroon ja minulta vietiin tai rikottiin kaikki merkittävä. Alitajunnan laukaisemiseen tarvittiin neljä asiaa:

- Perjantaina Kalliohovissa piti hoviaan piripäiden klaani, jotka itseasiassa saivat meidät poistumaan sieltä aggressivisella käytöksellään, koska istuimme "heidän pöydässään". Naurettavinta oli, ettei idiooteilla ollut rahaa laisinkaan, mutta silti poke ei saanut heitä ulostettua, vaan valitsi sovittelevan linjan, vaikka yksi tyypeistä oli suurinpiirtein liotettu kusessa. Onneksi Kalliossa riittää mukavampiakin baareja.
- Katsoin eilen Subilta elokuvan, josta muistin omat avioliittoni loppuajat. Ahdisti ja itketti.
- Mieleni sopukoille jäi ehkö kuitenkin lauantaisesta sanojen vaihdosta pieni melankolian poikanen, joka sanoo, että ei tästä minun ja Omahoitajan jutusta mitään tule, ja hulluhan mie olen ollut edes antaessani jatkua tämän näin pitkään. Että eikö kannattaisi lopettaa mieluummin nyt kuin sitten itkun kanssa. Tosin itku sitä tulisi nytkin. Epävarmuutta liikkeellä, vaikka olenkin häneen kovin luottanut.
- Lauantaina on ystävän häät. Häät tuovat mieleeni omat hääni, jotka kyllä olivat hauskat ja iloiset, mutta johtivat surulliseen elämään.

Pitää varmaan parantaa itsensä. Tarvitsen terapiasession, pullollisen alkoholia ja pari paketillista nenäliinoja. Kyllä se sillä lähtee. Eihän tästä nimittäin kannata kenellekään puhua, hulluna pitäisivät, kun vieläkin asiaa haudon, vaikka erostakin on jo 5,5 vuotta. Minä vaan taisin traumatisoitua aika vahvasti. Olen edelleen sitä mieltä, että minulla on niin huono tuuri miesten suhteen, ettei kannattaisi ottaa enää minkäänlaista riskiä, eli edes kuvitella ryhtyvänsä johonkin "suhteeseen". Ja nythän minä olen rikkonut omaa periaatettani vastaan, tässä ei hyvin käy, sanokaa minun sanoneen.

Ps. Poistin juuri jonkun Taunon kommentin, jonka tarkoituksena taisi olla vain ohjata liikennettä hänen blogiinsa. Ei toimi täällä, olen pahoillani.

maanantai 2. heinäkuuta 2012

Aurinkoa, ihmisiä ja metallimusiikkia

Kylläpä taas ajatukset surraavat päässä reiluilla kierteillä. Hieno viikonloppu takana, nyt pitäisi jotenkin päästä takaisin arkeen. Tai helppoahan se on, kun ei suuria ole tapahtumassa, mutta pääraasu saattaa asettaa odotuksia toisella tapaa.

Tuska festarit sujuivat leppoisasti ja mukavasti. Tuli nähtyä kaikenlaisia akteja, niistä voisin jauhaa vaikka kuinka paljon, mutta tiivistän. Olen nähnyt metallimusiikin tulevaisuuden, Battle Beast on uusin suosikkini. Metsatöll samoin kannatti mennä katsomaan lauantain ensimmäisenä esiintyjänä, olisivat ansainneet myöhäisemmän esiintymisajankohdan. Apocalyptica ja Finntroll heittivät tasokkaat keikat, vaikkeivat nyt mitään uutta sinänsä antaneetkaan. Musamaailma-lavalla näimme paljon omaehtoisia terapia-sessioita. Välillä joutui lähtemään nauraen pois, kun en osannut ottaa musiikkia vakavasti. Mutta reaktioita ainakin riitti. Sen osaan sanoa, ettei minusta örinämusiikin ystäväksi ole, mutta kaikkia keikkoja oli kiva seurata. Vaihtelua eloon.

Onneksi mitään ylenpalttista lutrausta ei tullut harrastettua, eikä kyllä niillä hinnoilla olisi kannattanutkaan. Hyvää päivää, oikeasti; 7,5 eeroa siideristä! Huhhuh! Käsittämätöntä lypsämistä! Niinpä perjantaina tulikin sitten kierreltyä muutama Kallion baari, mutta muuten menin vesilinjalla. Hyvää kylmää vettä riitti! Ruokakojuja oli kiitettävästi, kaikille varmasti löytyi jotain, me emme tosin syöneet alueella kuin sunnuntaina (neulamuikkuja, nam!), muuten nautimme ruuan kotona. Jotain hyötyä lähellä asuskelemisesta kuitenkin. Kaipaamaan jäin istuimia. En minä jumalauta enää tämän ikäisenä jaksa kolmea päivää seisoskella ja jos joka kerta rojahdan maahan, niin en pian pääse sieltä ylös. Myös jalkapohjat kuolivat hyvästä kenkä-strategiastani huolimatta. Mutta EN PALANUT. Rukseja seinään! Ymmärsin suojata itseni joka tilanteessa, vaikka minulle kettuiltiinkin, että burkhani näyttää aivan Kreikan lipulta. Muutenkin pukeutumiseni oli yltiövärikästä, kun ei mustaa ollut päällä lain, vaan farkut ja ei-mustia paitoja.

Minua tutkiskeltiin pitkään ja hartaasti, joku Omahoitajan entinen tyttöystävä vaaniskeli taustalla hassun usein, mutta enpä minä siitä välittänyt. Saahan sitä katsoa, kunhan ei koske. Omahoitajalle suutuin ensimmäisen kerran yhdestä asiasta, mutta se ei liity naispuolisiin ihmisiin. Onneksi minun suuttumiseni on aika marginaalista, hetken kiivastelen ja sitten lopetan asian jauhamisen. Päällimmäisenä tuntemuksena on edelleen onnellisuus.