sunnuntai 15. heinäkuuta 2012

Kiitosveisu – melkein korkea

Ahdistaa, sydämessä on reikä. Tuli ryppy rakkauteen Omahoitajalla ja minulla – älkää vain minulta kysykö, minä mitään olisi tehnyt toisin, enkä edelleen tiedä, mitä hänen päässään tapahtui. Mitään outoa ei ole tapahtunut tätä ennen, joten tietysti olin suuren ihmetyksen vallassa. Viime viikonloppuna kaikki vielä oli hyvin. Vielä keskiviikkona sain puspus-rakastan, rakastan -viestejä, joita meillä on tapana ollut toisillemme lähetellä. Perjantai-iltana  hän lyhesti kertoi menevänsä  nukkumaan, kun oli valvonut yli yön; että häntä ahdistaa. Sen jälkeen puhelin oli suljettuna, enkä saanut vastauksia tekstareihin tai naamakirjan viesteihin. Kunnes sitten lauantaiaamuna tuli viesti, että meidän pitää puhua... Tiedän omasta nuoruudestani, että ihastus voi loppua noin vaan, jos alkaa tilanne ahdistaa. Siitä tiedän kaiken, enkä ole siitä kovinkaan ylpeä. Niinpä aloin valmistautua lopulliseen keskusteluun. Sen verran järkeä minullakin on.

Keräsin hänen tavaransa, viestitin, että josko hän ihan henkilökohtaisesti kuitenkin palauttaisi avaimeni. Tahdoin nähdä vielä kerran. Sitten ryhdyin tupakoimaan. Minähän en aamusella tupakoi, kun en juuri tupakoi enää muutenkaan, mutta yllättäen sekään ei tuntunut missään. Siivosin asuntoa ja poltin tupakkaa. Join paljon vettä. Pari tuntia ennen tapaamistamme vaihdoin veden alkoholiin. Otin yhden betasalpaajan. Lääkitystä ei voinut muuten lisätä, koska tarkoitus oli päihtyä myöhemmin enkä minä usko lääkkeiden ja alkoholin allianssiin.

Nyt on vaan valmistauduttava viettämään suruaika, koska hieno ihmissuhde loppui tähän. Pahkeinen. Kyllähän jo aloittaessani tiesin, että näin saattaa käydä, mutta kun se oli niin kivaa ja mukavaa, niin läksin mukaan leikkiin. Toisaalta onhan siinä hyvä puolensa, että tajuaa olevansa kykenevä virittelemään muitakin ihmissuhteita sitten joskus, kun taas kykenen. Jos uskallan. Toisaalta jos ei uskalla, ei mitään saakaan. Onneksi en ole elänyt pelkästään Omahoitajaa ja suhdetta varten, muutakin elämää on, ystäviä ja pieni ulkomaan retkikin vielä odotettavissa. Onneksi hän ei kuitenkaan kuollut ole, sitäkin jo jossain vaiheessa pelkäsin. En minä sitä tahdo, en ikinä!

Siinä me sitten sopotimme toisillemme omituisia lauseita ja itkimme toistemme käsivarsilla. Siihen tulvaan olisi voinut hukkua, enkä edelleenkään tiedä syytä. Sen hän on minulle kuitenkin luvannut kertoa.

Miten paljon sain:
- rakkautta,  hellyyttä, naurua, riemastuttavaa seksiä (ou jees, mama, jesh!)
- parannuksen avioliiton aikaisista traumoista (suuren suuri, maailmaa suurempi plus! koska ilman häntä olisin viettänyt elämäni sooloseksin parissa, yksinäisenä ja suruisana)
- ystävän (sitten vähän myöhemmin, ei nyt heti tietenkään, mutta sinne me päädymme vielä)
- ammattitaitoista hoitoa (Omahoitaja on ihan oikeasti hoitaja, mutta se siittä)
- myötätuntoa, hyväksymistä
- upeita retkiä, nautinnollista vaeltamista
- minut korjaamaan oman ulkonäköni, olin aika räjähtänyt tapaus useamman vuoden
- musiikkiseuraa (miten ihanaa on puhua musiikista, kun toinen ymmärtää, mistä puhut!)
- hyvää ruokaa, ruuantekoseuraa ja kaikkea siihen liittyvää
- uskon ihmiseen, mieheen etenkin <3

Välillä olen niin kiukuissani noille isommille voimille. Me sovimme yhteen kuin hansikas ja käsi, lusikka ja sen kaveri toinen lusikka, paita ja perse, silikoni ja putket, peruna ja voi, viini ja laulu, vaniljakastike ja mustikat. Täydensimme välillä toistemme lauseita niin kuin kukaan elämässäni ei ole tehnyt. Olen niin uskomattoman onnellinen, että ikinä tapasin hänet. Jo aivan alussa naureskelimme, että kaikki maailman päättävät voimat olivat tarkoituksellisesti tehneet asiat meille vaikeiksi, kun ikäeroa oli yli 20 vuotta. Vielä muutama vuosi väliin, emmekä koskaan olisi päässeet sinne, minne nyt pääsimme. Mutta saimme jotain, saimme edes vajaan vuoden. Mutta nuorison kuuluukin pelätä, tehdä virheitä ja sitten katua niitä. Sillä tavoin heistä tulee vanhoja ja viisaista, siihen saakka minä vaan en vielä ole päässyt. Hullu kun olen, mutta viehättävä hullu.

Tekisi mieli riipoa vaatteensa kappaleiksi, viskoa tuhkaa päälleen, paiskata itsensä lokaan. Ja juuri oikeista syistä. Sain jotain erinomaisen ihanaa, sellaista, mistä monet haaveilevat, mutta harvat uskaltavat toteuttaa. Sain, nautin ja nyt suren. Tietysti. Mutta silti olen onnellinen, että tein, mitä tein ja odotan tulevaa ja seuraavaa elämää, koska tiedän,  että tässä ja ehkä tulevassakin maailmassa on jotain, minkä takia kannattaa elää. Mikä mies, mikä vuosi! Kyllä tämän takia kannattaa nyt suruisa ollakin!


17 kommenttia:

Nti Nokkela kirjoitti...

Kylläpä kirjoitat kauniisti ja viisaasti. Oon tosi surullinen sinun ja teidän puolesta, mutta ennen kaikkea ihailen sinun asennetta. Toivon hyvää surutyötä ja sitä ystävyyttä, sitten kun sen aika on. Ja sitä ettei yhtenä aamun vain ole enää ikävä.

-kummitus- kirjoitti...

Voi ystävä hyvä, miten sekaisin sie olet, kun tätä viisana pidät? ;-D Sitten vanhempana, jos sinulle näin käy, pidät suusi kiinni ja olet kiitollinen, että yleensä jotain tällaista tapahtui. Koska nyt tämäkin kaunis ja uskomaton asia saattaa itsensä muistojen hautausmaalle. Sellaiseen mutakuoppaan, jossa hyvistä muistoista saattaa tulla surullisen huonoja.

Mutta jumantähden mitään en voi katua! Olen äärionneton ja vähän onnellinen yhtä aikaa. Hyvin onneton. En tahdo kestää tätä.

Tiina kirjoitti...

Voi itku. Tulipa se yllättäin.
Olisin tosissaan halunnut tuon teidän juttunne kestävän, vaikka itse olitkin ajoittain pessimistinen asian suhteen.
Olen Ambran kanssa samaa mieltä, kauniita ja viisaita ajatuksia. Helpompi surra, kun ei ole vihaa eikä katkeruutta.
Muista olla itsellesi kiltti!

-kummitus- kirjoitti...

Kiitos, Tiina. Kovin kauniisti laitoit sanasi. Mie vaan olen niin rikki, etten edes oikein ymmärrä, miten sain tuon kirjoitettua.

Hän on jotain erikoista, jota toivoisin jokaisen ihmisen elämään.

Neo kirjoitti...

Oi. Olen pahoillani, että sen piti tapahtua nyt. En ole halunnut uskoa edes sen mahdollisuuteen, kun olen postauksiasi lukenut. Ja iloinen siitä, että sait kokea tämän vajaan vuoden. Kirjoituksestasi päätellen se on ollut mahtava vuosi.

-kummitus- kirjoitti...

Se oli! Päivääkään en antaisi pois, paitsi eilisen ja ylieilisen. Mutta niille en mitään voi.

Vielä minä tästä nousen, mutta nyt vähän sureksin.

Maria kirjoitti...

Surut pitää surra, muuten ne alkavat kummitella. Minustakin kirjoitit kauniita ja viisaita. Alan ymmärtää, miksi et ole koskaan katkeroitunut ihmissuhteiden vuoksi (traumatisoituminen avioliittohommelin takia on eri asia).

Olen jotenkin ymmälläni ja suruinen puolestasi tai kanssasi, ihan miten vain, jos se yhtään taakkaa helpottaa. Mutta iloinen siitä, että uskalsit ja koit kaiken tuon, moni ei koe murto-osaakaan.

Pidä itsestäsi hyvää huolta ja anna aikaa niin paljon kuin tarvitsee.

-kummitus- kirjoitti...

Mae West on sanunut sen parhaiten: to err is human - but it feels divine. Olen niin hedonistinen luonne, etten malta olla kokeilematta, vaikka vaarana onkin suru.

Mutta toisaalta ei kerkeä katkeroitua, kun kohta on taas jotain muuta mielessä. Kyllä minä itseni tunnen. Surut surraan ja sitten taas kannat kattoon! (Äkillinen rempseyskohtaus, menee kyllä ohi vielä...)

AnneVee kirjoitti...

No voi ei, nyt tuli vähä ittelläki suru puseroon.:( Mut toisaalta ihanaa, että osaat tässä hetkessä miettiä kaikkea sitä hyvää, mitä olet saanut. Olisinpa itsekin yhtä viisas ja kiitollinen.

Anonyymi kirjoitti...

Oi voi :-(. Nostahan hattua itsellesi; olit rohkea etkä jättänyt elämättä ja tuntematta. Siksi pääsit kokemaan hienoja hetkiä.

Olisin niin vain suonut, että Omahoitaja olisi pysynyt vierelläsi ainakin siihen asti, kun saat uuden työn. Työttömyys ja sydänsuru yhtä aikaa on ihmiselle vähän liikaa kerralla :-(.

Voimia, sinä olet kyllä niin sissi (sotilas, ei se prinsessa), että selviät tästäkin. Valoisampaa tulevaa!
t. sanna

-kummitus- kirjoitti...

AnneVee, olen aina ajatellut, että vinkumalla vanhojen perään ei paljon itseään kehitä, eikä se silti tarkoita, etteikö surisi menettämäänsä. Minä vaan tiedostan, mitä menetin.

Sanna, sitä yhdelle ystävälle naureskelin, että katsos vaan, kohta sitten tulee töitä, kun ei kerta rakkautta saanut pitää, Mene tiedä pidemmän päälle, ehkä se työ kuitenkin on oleellisempi. Sen verran realistikin olen.

Kaikille kiitos myötäelämisestä, oletta te ihania! <3

Lazur kirjoitti...

Voi per*e. Mitä tähän muuta voi sanoa. Olen niin pahoillani, että siinä sitten kuitenkin kävi näin.

Kiona kirjoitti...

Voi surku! Ei noin olisi pitänyt käydä.

stansta kirjoitti...

Olen puolestasi pahoillani!
Tsemppiä!!!

-kummitus- kirjoitti...

Lazur, Kiona ja Stansta, kiitos. Kyllä se tästä vielä lähtee, ei minua ole nujerrettu ikuisiksi ajoiksi. Minä kyllä TIESIN miten siinä tulee käymään, mutta otin riskin, koska oli niin hauskaa.

Celia kirjoitti...

Olen pahoillani puolestasi, että näin kävi. Kirjoitat kauniisti teistä. Riskin ottaminen kannattaa silloin, kun se on hauskaa. Sydänsuru kuitenkin sattuu, aika näyttää, kuinka kauan.

-kummitus- kirjoitti...

Minä kun tiesin, miten tässä tulee käymään, mutta silti se ei helpota tunnetta nyt. Se menee ohi. En kertaakaan ole vielä eläessäni ryhtynyt roomeoksi ja juuliaksi. Ne ajatukset lähtevät aivan toisaalta.

Kiitos, Celia.