Takamus edellä kohti korkeita kasvustoja - p*rse edellä puuhun

Passi meni vanhaksi kuukauden alussa. En minä kesällä mihinkään passikuvaan kerennyt, enkä hakemaan uutta passia kello hyvissä ajoin, vaikka kovasti uhkailin. Ongelmaksi muodostui lähtemisen vaikeus, meidän lähiössä kun ei valokuvaamoa ole. Aina kun olin valokuvaamon lähellä, vilkaisin itseäni näyteikkunasta ja henkisesti puistelin päätäni. Kunnes tajusin, ettei se mitään auta, enkä minä miksikään enää muutu.

Niinpä kun eilen oli muutenkin tiedossa juoksenteluiltama, otin itseäni niskasta kiinni. Poikkesin lähiössä, jonne muutin aikoinaan 18 vuotta sitten. Pois sieltä pääsin vasta kymmenen vuotta sitten, enkä sen jälkeen ole vieraillut. Suomen ensimmäinen ostari näytti olevan paikallaan, sen sijaan tien ali oli kaivettu alikulkukäytävä. Hyvä niin, sekin tosin tapahtui vasta, kun yksi kääpiö heitti henkensä koulumatkallaan.

Kuvien ottaminen oli projekti sinänsä, ensimmäisellä kerralla sain pitää lasit päässäni, mutta kun kuvat kehitettiin, niissä näkyi fläkki, heijastus. Minä jo arvasin, mutta kun setä tahtoi kokeilla, annoin tilaisuuden. Niinpä strippasin uudelleen ulkovaatteet narikkaan, seuraava kuva otettiin ilman laseja. Se kelpasi. Sain vähän alennusta ja maailman rumimmat valokuvat. Hyi helkkari, että sitä voi olla hirveän näköinen. Tai pöllön. Oikeastaan kummituksen, tosi ruman kummituksen näköinen. Walking dead?

Sitten kävin kotona evästämässä valkosipulia. Oli siinä jotain ruokaakin, mutta valkosipuli jäi päällimmäiseksi leijumaan, vai pitäisikö sanoa, että pilvenä? Kotilähiön kampaaja tosin väitti, ettei hän mitään haista. Sain tahtomani kohtelun, raitoja, leikkauksen ja jonkun Kerastasen rakennehoidon. Päällimmäiset hiukset ovat ryhtyneet hiutumaan. Mutta perkana, kun se kaveri ei osaa pitää näppejään erossa suoristusraudasta! Nytkin hän totesi, että vaikka tietää, etten pidä, kun hiukseni suoristetaan, niin hän suoristaa silti, koska niitä on niin kiva käsitellä. Jaa. Mutta kun ne hänen suunnitelmansa eivät sovi naamaan ja kroppaan, vaan kuuluisivat noin kaksi kertaa minua nuoremmalle ja kapeammalle ihmisenlapselle. Tämä päivä meni BHD-osastolla.

Eilisillan kruunasi Downton Abbey. Juu, koukussa olen, viehe on niin syvällä, että tuskin saa leikkaamatta pois. Minä ja englanninenglanti. Rakkautta ensi kuulemalla, kun aikanaan lukion englanninkielen opettajani eron selvitti. Hänet kuulemma tapaa vieläkin kävelemässä jossain päin Helsinkiä komeasti harmaantuneena ja kävelykeppi kourassa, joku tiesi luokkakokouksessa kertoa. Jumalainen tarinankertoja, jota taisimme kiusata koko myöhäisteini-ikäisyytemme vimmalla. Oli niin ihanaa, kun sai aikuisen punastumaan, mutta hän oli myös ihana siksi, ettei silloinkaan lopettanut juttujen kertomista. Lovee!

Tätä hullua pidän jännityksessä parvekkeella, ettei kukkisi ennen aikojaan.

Kunnostauduin varaamalla jopa poliisilaitokselle ajan. Saan vietyä hakemuksen ensi viikolla. Kun saan passin kätösiini, voin ryhtyä miettimään ex tempore retkiä lahden eteläiselle puolelle. Jouluruokaostoksille ainakin olisi hinku. Menisi nyt vaan se kuusi viikkoa pikaiseen, että tietäisi, koska sitä palkatonta lomaa on tiedossa ja miten paljon. Marraskuun puolivälissä vasta lisätään tietoa ja tuskaa, pahimmassa tapauksessa minut jätetään vastailemaan vuodenvaihteessa puhelimeen ihan yksin. Se vasta kivaa onkin... Not.

Joku kun näkisi minut nykyään kirjoittamassa nenä kiinni tietokoneessa. Voi olla, että tässä on vähän samanlainen ilmiö käynnissä kuin kääpiönä. Silloin kuitenkin äiti oli viemässä minua silmälääkäriin, kun löysi minut metrin päästä televisiosta. Onneksi kukaan ei ole katsomassa minua ja näitä kolmeakymmentä senttiä.