Surkeiden sattumusten sarjaan

Kun ystävä keräsi avaimen takaisin taskuunsa, hän totesi, että jos tämä alkaa käydä tavaksi, minun on ehkä tutkitutettava aivoni. Jälleen kerran nimittäin onnistuin painamaan kotioven kiinni vain tajutakseni samalla siunaamalla, että avaimet olivat sisällä. Onneksi siitä edellisestä reilun vuoden takaisesta episodista oppineena olin toimittanut vara-avaimet ystävien luokse. Nyt vaan en voinut lähteä hakemaan avaimia itse, koska minulla oli kesäläpökkäät ja hihaton paita. Niinpä paikalle saapui koirapartio.

Houkuttelimme samalla nuoren koiraherran kokeilemaan portaiden nousemista, se vielä sujui. Näköjään harvinainen herkku nimeltä kummitus kutsumassa koirapoikaa sai aikaan jotain vinkeätä, koiruus käveli sekä ylös että alas kerrosvälin, kahdet portaat, eikä edes kauheasti tarvinnut asian kanssa painia. Kyllä se vielä oppii, mutta siihen menee aikaa.

Onneksi naapurini avasi minulle oven pyykkitupaan, joten reilu puolituntinen vilahti nopsaan. Käytävässä kun on vielä kirjankierrätyspiste, niin kerkesin lukaista muutaman kirjan takakannenkin. Samoin asukaskokouksen pöytäkirjan, seiniä maalataan ja pesukoneet uusitaan. Hyvä niin. Kymmenesosaomistuksestamme huolehditaan.

Äitee soitti. Hänen vanhimman, jo vuosia sitten kuolleen veljensä vaimo oli kuollut. Kesällä näin hänet isän hautajaisissa, ei hän kieltämättä enää kunnossa ollut. Näkö oli mennyt, kuulo menossa ja liikkuminen huonoa. Hänelläkään ei onneksi sairaalahoidossa mennyt paria viikkoa pidempään. Armeliasta. Mutsin omat kuulumisetkaan eivät mitenkään riemastuttavia olleet, pillerihoito ei ollut tehonnut, kasvain ei ole kasvanut, mutta kehittänyt pieniä palleroita rinnalleen. Seuraavaksi kokeillaan pistoshoitoa.

Kun hän mietti, että mitä tekisi, ettei ajatus pyörisi koko ajan surkeissa asioissa, ehdotin vapaaehtoistyötä. Hän kertoi sitä itsekin miettineensä, mutta oli ajatellut aloittaa sitten kun on terve. Siihen totesin hänen olevan terve ja hyvävointinen, että miksi hän ei voisi tehdä tuntia paria viikossa, sen minkä jaksaa. Saisi muuta ajateltavaa. Mielessäni mietin, että kohta on myöhäistä. Hänelle saattaa tulla pitkäkin loppuhoito, toivottavasti vaan ei käy kivuliaaksi.

Eihän tämä kivaa ole. Hänestä etenkään. Mutta edelleenkään en osaa ryhtyä dramaatillisesti nyyhkimään, teen sitä sitten vaikka hautajaisissa. Siihen saakka koitan pitää reippaudesta kiinni, tiedän nimittäin äitini luonnon, hän on kova täti murehtimaan asioita etukäteen. Niin olen minäkin, mutta ei anneta sen näkyä.