Ansaittu lepotauko

Että voi ihminen nauttia, kun töistä tullessaan kaatuu nojatuoliin ja tietää, ettei tarvitse tehdä mitään. Ei mitään. Ja sitä minä tein 1,5 vuorokautta erittäin tehokkaasti ja määrätietoisesti. Vastailin ei kaikenlaisiin kutsuihin ja houkutuksiin, en edes laskenut ystävää kylään. Kuuntelin, kun Votsappi lauloi seireenin lauluaan naapurista, mutta en heltynyt. En lähtenyt yläkylille pöllyytettäväksi enkä kavunnut alas Kallion koloihin.

Olen nukkunut hyvin, syönyt liikaa, juonut paljon vettä, katsonut Downton Abbeyn päätösjakson kahdesti ja jäänyt ehkä vähän koukkuun Yle ykkösen viimeisimpään iltapäiväsarjaan. Siellä seikkailee australialainen sairaanhoitaja pikkukylillä ja aiheuttaa pahennusta 50-luvun patriarkaalisessa, vai pitäisikö sanoa tässä tapauksessa suvun muorin johtamassa yhteisössä? Minä pidän vahvoista naishahmoista, koska itse en sellainen ole. Minä en ole mikään hahmo, lähinnä lienen karikatyyri.

Nyt on hyvä viettää pari päivää töissä. Tänään pitää pakata kassi valmiiksi, koska kuitenkaan en pääse perjantaina ajoissa töistä. Uskallan varmaan kuitenkin jättää kassin kotiin odottamaan, se on pakko keretä hakea kotoa. Sähköposteja onkin näköjään odottamassa ihan reippaasti jo yli 60. Hullu menin pilaamaan aamuni senkin vilkaisemalla. Mutta kostan kaiken maanantaina pitämällä vapaapäivän, siitäpähän saavat, mokomat.

Sitten vetämään useampia vaatekerroksia niskaan. Tää on nyt niin tätä. Pakkasta. (Mutta olettekos huomanneet iltapäivän sarastuksen? terveisin yltiöoptimisti)