Vähän vielä

Kun jaksan neljä päivää, saan olla viikon ajattelematta töitä, oli ensimmäinen järjellinen ajatukseni tänä aamuna. Senhän minä teen. Onneksi minulla ei ole työsuhdepuhelinta, onneksi minun ei tarvitse vastailla luuriini ensi viikolla, etenkin kun keksin, että voin laittaa päälle lomailmoituksen ja ohjata puhelut kollegalle. Sääli vain häntä. Meillä oli kolmestaan perjantaina lyhyt palaveri, jossa tutkiskelimme tämän viikon tilannetta, esihenkilöni ei todellakaan ymmärrä työtäni. Sen totesin jälleen kerran. Olisi kaksi päivää aikaa, ennen kuin kehityskeskustelumme pitäisi olla käyty, eipä muuten ole. En jaksa edes enää huomauttaa asiasta, ihan hullun hommaa koko työmaa.

Lauantai oli täynnä naurua. Aamupäivällä Hankalan kanssa ja ilta ystävän ja hänen lastensa kanssa. Ovat ne sitten kyllä viehättäviä tapauksia, jostain syystä pitävät minusta. Ystävä väittää sen johtuvan siitä, että en lässytä, vaan puhun kuin ihmisille. Nuorempi sai pienimuotoisen hepulin, kun peliaika loppui, tuli sitten itku silmässä pyytämään anteeksi minulta, kun oli niin pahasti sanonut. Minä silittelin pientä päätä, halasin ja lohdutin, tuntuipa oudolta. Mutta niin kai se on, että pienellä ihmisellä ovat pienet murheet ja surun koko kasvaa ihmisen kasvaessa.

Torstaina onneksi tulee ystävä kylään. Meillä on jo suunnitelma valmiina. Perjantaillekin on suunnitelma. Sen jälkeen vedän lonkkaa viikon. Enkä vedä, on minulla sinnekin muutamia suunnitelmia, mutta ei  mitään pakollista. Rahani olen kyllä aika tehokkaasti tuhlatatörsyttänyt, mutta eipä sillä väliä, ei minun viihtymiseni rahaa kaipaa, aikaa enemmänkin. Ja unta. Viime yönä nukuin.