IM:n ystävä soitti juhannuksen jälkeen, että on se elossa. Sen lisäksi se olisi tulossa hakemaan kitaraansa, kun maalle on menossa. Aikataulustaan myöhässä tosin, mutta kuitenkin. Minä olin jo ihan varma, että päädyn kitarakauppiaaksi ja poliisitutkintaan, kun paljastuu joku epämääräinen kuolemantapaus. Mutta on se sittenkin hengissä. En tiedä, oliko hyvä vai huono asia, kun sydämessä läikähti. Kuten arvata saattaa, hetki siinä meni, ennen kuin seuraavan kerran alkoi tapahtua. Sitä ennen tuli viestejä kavereiden kautta. Nähty siellä ja täällä, tekee sitä ja tätä, ei mitään varmaa eikä pysyvää kuitenkaan.
Osa minusta toivoi niin tolkuttomasti, että se ihminen olisi tullut sellaisena kuin hänet ensimmäisen kerran tapasin. Että se olisi minua rakastanut ja kaikki olisi niin kuin oli tarkoitus olla. Tiedättehän te, kavala rakkauden tunne vaatii aikaa kadotakseen täydellisesti ihmisen elimistöstä. Etenkin kun olen vältellyt korjaavia liikkeitä enkä ole keksinyt ketään muuta kiusattavaa.
Niinpä jotenkin päädyimme jälleen yhteen. Katuva mies hellytti naisen. Annoin mahdollisuuden korjata elämänsä. Puhuime viikon verran puhelimessa, sovimme rajoja. Aion kokeilla vielä kerran, koska jotain siinä ihmisessä on. Nyt olen jossain jumalan selän takana. Katsotaan, miten täällä menee nelisen päivää. Sitten jätän hänet sinne viimeistelemään hermolepoaan. Huolestuttaa, kun ihminen on sotkenut asiansa kovin perusteellisesti, miten hän selviää tässä elämässä. Mutta jos nyt edes selviäisi minun kanssani.
Outo on ihmisen elämänkaari.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti