Olenkos muuten koskaan kertonut, että ensimmäiset kolme elinvuottani leikkikenttänäni olivat pommikuopat ja junaradan reunavalli? Jotenkin vasta viime aikoina olen alkanut miettiä, että toisen maailmansodan loppumisesta oli minun syntyessäni 19 vuotta. Pohjoiskarjalalalainen kylä sijaitsi pohjoiseen johtavan radan varressa, tietysti sitä vihulainen paukutti kovasti ja pyrki katkaisemaan saksalaisten tien Lappiin. Sitten kun Saksasta tuli vihollinen, he tekivät perääntyessään aivan samaa havokkia.
Molemmat mummolani ovat saman radan varressa, toinen vielä hivenen pohjoisemmassa. Muistan vieläkin kovin elävästi, miten minulle tolkutettiin, että jos niissä kuopissa kaivelee, niin ei kannata rumuta rautaisten esineiden kanssa, vaan sitten pitää tulla kotiin kertomaan asiasta. Ja minähän nimittäin kaivelin. Pohjoiskarjalalainen harjumaisema kun on täynnä ihanaa sileätä hiekkaa siellä missä ei kallioon törmätä. Sinne olen haudannut erinäisiä aarteita lapsuudessani - huvittavinta on, että varmaan vieläkin löytäisin kätköni. Suutareita sieltä ei taida enää löytyä ja pommikuopatkin ovat jo metsittyneet.
Eilinen meni pohjoisen pojan kanssa. On minulla kyllä hyvä tuuri, juuri kun Hankala päätti lähteä kesän ensimmäiselle moporetkelleen, laskeutuu toinen ihmelapsi kylille. Minä pidän vaihtelusta, olen tullut siihen tulokseen. Tänään vaan jäi Pihlajamäki goes blues-tapahtuma väliin, koska siellä taas oli Hankalan ystäviä, enkä jaksa selittää asioita. H. on tietoinen elämäntavastani, muille se ei kuulu. Pohjoisen poika taas ei ole kysellyt enkä minä koe tarvetta kertoa.
Mutta tänään ovat taas kuviot toiset. Katsotaan, mitä seuraavaksi tapahtuu.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti