Vaikka elämä järjestää välillä isojakin yllätyksiä, jotenkin olen onnistunut lipsahtelemaan karkuun kaikkein pahimmilta seuraamuksilta. Enimmäkseen aivan ilman omaa ansiotani, yleensä onnenkantamoisilla. Niin käy tänäänkin. Minun pitäisi alkuperäisen suunnitelman mukaan hypätä junaan kahden maissa. Kun nyt konduktöörit kuitenkin päättivät vähän lakkoilla, mietin jo hetken liftaamista. Sitten tajusin, että eihän se enää käy. Ensinnäkin minulla on liian paljon tavaraa, olen liian vanha ja Suomessa on siirrytty moottoriteihin. Mutta että onhan meillä Onnibus, ja vaikka heidän bussiensa jalkatila on tarkoitettu kääpiöille, hätä ei lue lakia. Niinpä matkustankin kotiin saatanan lähettiläiden kyydissä, halvemmalla ja tunnin pidempään.
Mukaan lähtee elämäni ensimmäinen omatekemä ahvenkukko. Sen lisäksi Pohjoisemman Suomen kaupungin Seppälästä löysin edustuskelpoiset tummat farkut (riittävän pitkät lahkeet) ja yhdestä pienenpienestä kaupasta persoonallisen kevätvillakangastakin. Suosin suomalaista käsityötä. Äitee taas kauhisteli törsöttämistäni, itse hän jätti taas monta vaatetta ostamatta, kun kuulemma ei enää kannata uusia ostaa, kun pian kuolee ja ne jäävät käyttämättä. Pyörittelin sisäisesti silmiäni, en kuitenkaan sanonut mitään. Ei kannata.
Vierailu on sujunut suhteellisen leppoisissa merkeissä. En ole edes saanut viinanjuontikohtausta eikä äiti ole pakkosyöttänyt minua juottoporsaaksi. Ehkä minä vielä opin - ehkä lehmät lentävät. Luojan kiitos, vanhempi veliseni tuntuu huolehtivan äidistä. Menee jopa lääkärille mukaan ja kysyy oikeat kysymykset. Mutsia tietysti pelottaa, mutta kun ei sille nyt vaan mitään voi. Kunhan saisi kuolla ilman kitumista, toivon minä.
Kesällä on taas tultava. Tiedän sen. Vähällähän mie tähän saakka olen päässyt. Karkuun lipsahtanut tästäkin lajista, kiittämätön tuhlaajatytär.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti