Minulta hävisi yksi päivä. Olin aivan varma, että tänään on 22. päivä, mutta kappas, nyt onkin jo 23. heinäkuuta. Aika lentää, kun on kivaa. Vaikka tämä viikko on kieltämättä ollut sellainen suuri kitumisen ja odottelun ja pölypalleroiden tukahduttama. Mutta tänään se on ohi, pääsen kolmeksi viikoksi ajattelemaan jotain muuta kuin ansiotyötä.
Eilen iltapäivällä pomoani hyvästellessäni tuli mieleen, että olen hänen ulkoinen kovalevynsä, ulkoistettu muisti, minne on hyvä sulloa ne vähemmän tärkeät asiat. Ei siinä mitään, mielellänihän minä sellainen olen. Minulla kun on se vamma, että tykkään työstäni. Hän taas on rauhoittunut parin vuoden takaisesta, jolloin ryhdyin aktiivisesti etsimään toista kovalevyn paikkaa. Ei sitten tarvinnutkaan – ja näinköhän 12 vuoden yhteisen askaroinnin jälkeen osaisin muualla ollakaan.
Välillä ajankulku kauhistuttaa. Vastahan minä valmistuin! Ajattelin muutaman vuoden hioa kynsiäni ja sitten siirtyä eteen päin, vaan mitenkäs kävi? Samassa yrityksessä olen yhä, enkä oikeastaan edes kadu. Tuotteet ovat sellaisia, että voin hyväksyä ne. Ainoa ongelmaa tuottava asia on amerikkalaisomistus, mutta sen kanssa on vain opittava elämään. Aika monet yritykset ovat amerikkalaisia. Ja ajattelepas, jos olisin japanilaisessa yrityksessä töissä, se vasta jännää olisikin, ovat ihmiset kertoneet.
Saa nähdä, monastiko puhelin pärähtää lomalla. Toivottavasti ei kovin monta kertaa. Viime kesänä vaelsin Lapissa ja silloinkin yksi onneton päätti minua tavoitella. Minua vain nauratti. Todennäköisesti naurattaa myös tänä vuonna, jos niin käy.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti