Sä et saa koko maailmaa. Etkä sä saa mua!

Töi-nimisessä kerrottiin juuri sen minun osastoni syys-joulukuun 20 % työaikalomautuksista. Minua melkein nauratti ja itketti yhtä aikaa, kun mietin, että tästäkö se taas tämä ura alkaa. Komeasti lyhennetyllä viikolla, palkasta puhumattakaan, etenkin kun on taas elänyt ilman raakaa budjettia. Toisin kävi, minusta on jossain häiriintyneessä maailmassa tehty hallinnollinen henkilö, mutta sekään ei takaa onnellista loppua, kuten kollega totesi. Voihan se vielä käydä niin, että meihinkin kirves koukkaa. Vaan eipä hätää, nyt kun tietää, mitä työttömyys on, niin ei paljon pelota lomautuskaan.

Minua ei oikeastaan pelota mikään. Paitsi kaikki, kyllähän te minut jo tunnette. Etenkin taloudelliset asiat, mullon niin suuret menot, kun olen suurellinen ihminen.

Pikkuretki lähikylään ystävän luokse koittaa jo huomenna. Siellä tuskin Taavitsaisia on luvassa, mutta sen sijaan pääsen osallistumaan musavisaan. Ottavatkohan ne joukkueeseen pisteenlaskijoita ja go-go-tyttöjä? Minun aivoni nimittäin ovat eilisen teeren aivot. Sitä minä taidan jo pikkuhiljaa olla muutenkin, mutta kivaa on ollut tähän saakka. Kiitos tästäkin vähästä. Paljosta!

Ja se kylä, se on niin kiva kylä! (Minä jo unohdin, miten se sydämen kuva tehdään.)

***

Otsikosta kiitos viime viikonlopun vieraspaikkaan! Toinen sydän! Toinen huomio: ammattiini nähden tiedän äärettömän vähän yhtään mistään. Ja teen helevetisti kihroitus- ja väärinkiroitusvireitä.