Tilanne töissä on muuttunut niin kummalliseksi, etteivät sanat enää riitä kertomaan. Keväällä minulla vielä oli esimies, sitten minusta tehtiin sellainen väliaikainen. Asemani on lyöty näköjään betoniin, sitä ei käy muuttaminen, sen sijaan minulla ei enää ole ketään, keneltä kysyä neuvoa tai kenen kanssa sparrata tekosiaan. On vain syytöksiä esittävä kollega, joka kyseenalaistaa kaikki mahdolliset toimintatavat, mutta ei anna yhtään apua korjaaviin toimenpiteisiin.
Eilen löysin itseni pidättelemästä henkeä ja kyyneleitä vessassa. Onpa ihanaa mennä töihin. Olen törmännyt työkulttuuriin, jossa kun puhutaan, että meidän pitää tehdä asialle jotain, se tarkoittaakin, että minun pitää tehdä asialle jotain - nopeasti. Edelliset hommatkin ovat tekemättä ja uuden toimenkuvan mukaisia pukkaa ovista ja ikkunoista. En tahdo edes ajatella! Silmät pyörivät päässä kuin rulettipallot, huumorintajuni karkasi toiseen hiippakuntaan jo aikaa sitten.
Olen niin poikki, etten edes jaksa etsiä toista työtä. Ei nyt sillä, että niitä enää olisikaan tarjolla. Niinpä toivon kuolemaa ja pikaista. Tai kesälomaa. Viikonloppukin kelpaa. En pidä siitä, mitä teen.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
5 kommenttia:
Pentele! Ota leposaikkua. Siinähän näkevät, mitä se on sitten ilman sua. Eiköhän ala arvostus nousta.
Jaksua. <3
Peesaan Nollavaimoa, olisiko sairasloman paikka? Itse venyin aikoinaan liian kauan ja vasta loppuvuosina työelämässä osasin ja rohkenin kuunnella itseäni. Voimia ja rohkeutta! t. Eevis
No ei jumalantähe nyt pois töistä voi jäädä sen takia, että kollegat ovat hulluja ja systeemi myös, se vaan kostautuisi kolmanteen polveen palattuani sinne. Jotain muuta on keksittävä, lopullinen ratkaisu.
Niin ja kiitos jaksusta, sitä tarvitsen!
Kiitos myös sinulle, Eevis! Katsotaan nyt, kyllä minä itseänikin kuuntelen, jos tilanne siihen menee, mutta toistaiseksi en osaa valittaa lääkärille.
Lähetä kommentti