Kosken rannalla

Tietysti juna oli myöhässä arvioidusta lähtöajastaan reilun puoli tuntia. Olin kuitenkin ihan ajoissa Pasilassa, sielläkin tunnelma käynnistyi verkkaisesti. Taisimme kaikki olla hivenen epäuskoisia, että pääsemmekö junaan ja matkaan. Sieltä se kuitenkin puksutteli ja keräsi meidät kyytiin, oli varmaan viimeistä paikkaa myöten myyty. Ja kuten arvelinkin melkoisen humalaista porukkaa palaamassa kotiseuduilleen mieltään ilmaisemasta. Muutakin oli nautittu kuin kansalaisluottamusta.

Minulla lounasajasta oli jo sen verren pitkä aika, että matkaevääksi ottamani voileipä teki kauppansa junaravintolasta hakemani kahvin kanssa. Pääsin todistamaan humalaisen pariskunnan tragediaa, olivat viinipullot hajonneet pitkin junan laittioita. Sitä epätoivon määrää oli suorastaan surkuhupaisaa seurata, minullakaan ei ollut heille edes muovikassia antaa ehjänä säilyneiden tavaroiden kuljettamiseen.

Matka sujui nopeasti, vain nelisenkymmentä minuuttia myöhässä saavuin määränpäähän, kaupunkiin, jossa olen käynyt viimeksi lapsena sukuloimassa. Ystävä oli jo vastassa minua, oli saapunut hyvissä ajoin, kun eivät sielläkään bussit kulkeneet. Siinä sitten arvoimme hetken, että lähdemmekö baareihin vai menemmekö heille kotiin, kun molempiin on yhtä pitkä matka ja taksilla pitää ajella kuitenkin. Onneksi järki voitti ja matkasimme heille.

Siellä suoritimme alustavan päivityksen, vaikka olemme kirjoitelleet kaiken aikaa, oli edellisestä näkemisestämme seitsemisen vuotta. Ei kyllä tuntunut siltä, sen verran helppoa oli ja saman tien löysimme vanhat jäljet. Purin tuliaiset kassista, sillä välin emäntä laittoi iltapalan. Kummasti kaikesta virkistyneenä läksimme kylille, taas taksilla tietenkin.

Baari-ilta oli mukava, loikimme tiiviissä keskustassa baarista toiseen. Toisaalta oli kiva liikkua, kun kukaan ei tuntenut, mutta toisaalta tajusin paikkakunnan olenvan sen verran pieni, että jos asuisin siellä, pian saisin erittäin omituisen leiman otsaani. Liian vanha, liian näkyvä, liian perso alkoholille ja miehille. Voi minua, parempi pysytellä pääkaupunkiseudulla, missä uppoan massaan. Pelastin vielä joutessani yhden nuoren miehen itsetunnon, ennen kuin ajelimme neljän jälkeen taksilla kotiin.

Lauantai meni nauraessa. Kävimme toistamiseen kaupungilla, tällä kertaa bussilla, tuli nähtyä maisemiakin. Aurinko paistoi, keli oli mahtava. Ihmisiä oli liikkeellä paikallisen tapahtuman tiimoilla, elävää musiikkiakin oli tarjolla, me emme kyllä siihen osallistuneet, tärkeintä tuntui olevan liike, ei päämäärä. Iltasella palasimme kotiin lähikaupan kautta, ystäväni puoliso oli tehnyt meille valmiiksi jumalaista kanapataa ennen pakenemistaan mökille. Ruokapöydässä tuli istuttua hartaasti, sitten vielä sohvalla ennen kuin venymme ansaituille unille.

Eilen palasin kotiin. Mietin mielessäni, että kolmen tunnin junamatka tuntui suorastaan siedettävältä siihen nähden mitä kidustusta ovat Pohjoisemman Suomen retket. Sinnekin olen taas lupautunut lokakuussa. Mutta hyvä uutinen oli, ettei selkään enää satu. Viikko sitä meni potiessa, ei tule vanhuus yksin, pitää sanoa. Nyt on sitten taas kiireinen työviikko edessä, mitäs olin perjantain poissa, paha ihminen.