Väärentäjien sukua ja huonetta

Jossain iltapäiväläpyskässä oli kysely teineille, kuinka he huijaavat vanhempiaan. Mietin hetken omaa nuoruuttani ja jouduin toteamaan, että ainoa, missä silloin huijasin, olivat allekirjoitukset. Mielestäni ei vanhemmilleni kuulunut, millaisen numeron sain todistuksesta (hyvän tai kiitettävän) tai milloin olin poissa koulusta. Niinpä kategorisesti allekirjoitin sellaiset dokumentit aivan itse. Jopa niin hyvin, etteivät he olisi erottaneet minun tekelettäni omasta alkuperäisesta allekirjoituksestaan. Muissa asioissa ei tarvinnut huijata, minä vain ilmoitin, mitä aion tehdä (liftaaminen, festarit, tupakointi ja kotibileet) enkä kuunnellut vastaanväitteitä. Kyllä minä tiesin pitää huolen itsestäni.

Samaa tein töissä. Väärentelin tarpeen tullen esi-ihmeen ja parin muun huollettavan allekirjoitukset tarvittaviin dokumentteihin. He tietysti tiesivät asiasta ja välillä jopa jälkikäteen ihailivat töitteni jälkiä.

Ottoveljen allekirjoitus on hankala, sellainen epämääräinen sotku. Hankala väärennettävä, koska siinä kuitenkin on omat erityispiirteensä, vaikka hän kivenkovaa väittää allekirjoituksensa joka kerta olevan erilainen. Hah, sanon minä, vaikea, mutta ei ylitsepääsemätön ja tein sopivan valtakirjan, hänen luvallaan tietenkin, kun ei se avoin asianajovaltakirja yhteen paikkaan kelvannut. Jos olisi ollut viitseliäisyyttä, asian olisi tietysti voinut viedä vaikka Kuluttaja-asiamiehelle, kyllä avoimen pitäisi joka paikkaan kelvata.

Hain niin jännittävään työllistämiskoulutukseen, etten varmasti pääse, koska minulla ei ole alasta minkäänlaista kokemusta. Mutta eikös sitä koulutukseen haeta juuri oppimaan? Vai onko se niin kuin parissa aikaisemmassa opiskelussani on tapahtunut, että valmis olin jo mennessäni, mutta paperi piti saada? Siinä tapauksessa minulla tuskin toivoa on, mutta olenpahan kokeillut. Hulluhan ei ole se, joka pyytää.

Sitten paimenen piiraan tekoon. Tai oikeastaan mökkipiirakan. Lapsi tulee taas tänään ja tuo tyttöystävän mukanaan. Söpöä.