maanantai 15. maaliskuuta 2010

Lepopäivän ratoksi

Kun olin ollut koko viikonlopun selvinpäin, energiaa tuntui piisaavan kuin pienessä kylässä. Siivosin, istutin yrttejä ja auringonkukkia, vaihdoin lakanat, pesin pyykkiä ja lankesin siiderin juontiin. Onneksi ymmärsin lopettaa viimeisen ohjelmanumeron humalaan päästyäni, kerkesin kokea vielä krapulankin ennen nukkumaan menoa.

Mutta kun se siideri maistui niin hyvältä. Joku tietysti voisi kysyä, että eikö nyt olisi ollut fiksumpaa nauttia juomat vaikka perjantaina tai lauantaina, vaan kun ei silloin maistunut. Luovutin nimittäin perjantaina verta, eikä sen päälle maistu mikään muu kuin vesi. Ei ainakaan minulle. Jano on hirveä, mutta ei kaipaa alkoholipitoista vahvistusta.

Viimeöinen uni oli sikeätä, mutta sanotaanko, että on minulla joku maanantaiaamu parempikin olo ollut.

sunnuntai 14. maaliskuuta 2010

Puuha-Pirkko

Huomaa, että kevät on tulossa. Teetättää kovasti touhua meikäläisellä.

Eilen kyllästyin katselemaan kukkasiani ikkunan karmilla. Kun sinne rautakauppaan kerta menin, niin tein väliaikaisratkaisuksi kukkalaudan. Voi olla, että se jää paikalleen vielä senkin jälkeen, kun saan veljeltäni hänen lupaamansa kukkapöydän, vaikkei siinä kyllä mitään painavia kasveja pidetä. Kukkalaudassa kannattimet ovat sellaiset Sarviksen kokoonruuvattavat ja lautana Sovellan teräshylly nurin päin. Sitten vielä varmistukseksi kiepautin ohutta rautalankaa kannattimen päästä toiseen, ettei hylly pääse keikahtamaan pois paikaltaan. Vasemmalla nurkassa on häpeävä itsemurhan yrittäjä, ei voi oikein hyvin edelleenkään, raasu-kultaköynnös.


Porailuja en ole vielä aikaansaanut, pelottaa keikkuminen pöydän päällä itsekseen, pitänee odottaa, että joku tulee kylään, niin voi ainakin soittaa apua, jos rojahdan poran päälle tai jotain muuta eksootillista. Sen sijaan sain rautakaupasta viemärirakeita, ph 14, luulisi paskan irtoavan putkista! Porailun ja putkiston avaamisen sijasta tein retroruokaa; lehtitaikinaan käärittyä kinkkusuikaletta, rucolaa ja juustoa. Syntisen hyviä! Piti panna loput pakkaseen, ettei tule syötyä kaikkea... (Myös kuvattu yksilö on ollut pakastimessa, unohdin ottaa kuvat tuoreena.)

Tänään ryhdyn kasvattamaan kevättä. Rautakaupasta löytyi myös harja parvekkeen pesuun, odottakoon kakkaseinä, kunhan ilma lämpenee, niin saa kyytiä!


Hyvät hyssykät, kännykän kamera on hyvä! Kuvista tulee todella hyviä! Outoa touhua, kehitys nimittäin.

lauantai 13. maaliskuuta 2010

Tilusten mittailua

Minulle sattui töissä kokouksessa pieni vesionnettomuus. Kaadoin kokouksen lopuksi kannettavan vieressä olleen vesilasin kumoon. Osa vedestä päätyi näppäimistön päälle. Toimin yllättävän nopeasti itse aiheutetuissa ongelmatilanteissa, mutta kaikkea en minäkään pysty ehjäkorjaamaan. Nyt kannettavan näppäimistössä nuoli alaspäin ja nuoli oikealle eivät pelitä. Toivottavasti saan ne toimimaan, muuten olen vielä kusi-nimisessä paikassa.

Kotiin läksin ajoissa, koska oli määrä käydä postissa. Sain tupaantuliaslahjan ilman vieraita, kaksi puuvillan ja pellavan sekoitusta olevaa laudeliinaa. Ihanat ja upeat! Kiitos sinne jonnekin pohjoisempaan Suomeen! Kiitos myös hauskoista viesteistä, joita löytyi useampiakin. Jopa mukana ollut kääpiön kuva oli aika söpö. Vaikka totuuden nimissä on myönnettävä, että mielestäni kaikki lapset ovat samannäköisiä kääpiövaiheessa, kunhan eivät ihan rutussa ole. Kyseinen yksilö ei ollut, kovin oli sileä. Etenkin minua nauratti virtahepo äiteensä kanssa –kortti, siinä oli sitä jotain! Pus!
Laudeliinat pestyina kuivumassa.

Maailman pienin ja ihanin sauna.

Illan käytin pyykkäämiseen ja tilusten mittailuun. En vieläkään ymmärrä, että asunto on kotini. On sellainen tunne, kun olisi vasta muuttanut pois jostain kimppakämpästä tai vanhempieni luota. Siinä sitten ihmettelee, että mitä tällä kaikella tilalla tekeekään. Vaikka toisaalta tiedän kyllä, että tilaa on aika rajallisesti. Etenkin parveketta laskeskelen taajaan. Minulla on ihan soiva parvekepöytä ja kokoelma tuoleja, joita ei parhaimmalla tahdollakaan voi sanoa mukaviksi. Tahtoisin uppoutua istuskeluun, mutta tahtoisin uppoutua niin, että pääsen myös pois tuolista tarvittaessa. Tarvitsen siis ainakin yhden tuolin. Todennäköisesti toisenkin vierasvaraksi. Tai sitten ulkona viihtyvän sohvan, sellaisen, jossa voisi jopa nukkua kesällä. Ja sitten jonkun Inno-tyypin tekemään kaiken ilmaiseksi... Mielipiteitä minulla kyllä riittää oman pilttuuni suhteen.

Tänään aion yrittää porailua. Veljeni jättivät minulle kaksi erilaista poraa, teriä, niitä tulppia (mitä ne nyt ovat? alzheimer, alzheimer, alan pikkuhiljaa ymmärtämään ätiiäni, joka ei muista suurinpiirtein mitään) ja muuta asiaan kuuluvaa tilpehööriä. Ajattelin raahata keittiönpöydän parvekkeelle, että pääsen käsiksi kattoon. Veikkaisin tarvitsevani verhoille neljä koloa ja viidennen kynttelikköä varten. Sille on vain laskettava fiksu paikka. En edelleenkään ymmärrä, miksi kaikkea ei voi saada heti ja saman tien. Ja miksi minun pitää ahkeroida näin paljon?

Päivän off topic on eilen loppunut Kamomillapiha Teemalta. Mary Wesleyn kirjan olen joko lukenut tai sitten olen nähnyt viisiosaisen sarjan joskus 90-luvulla. Mene tiedä, huudan edelleen dementiaa. Monta perjantaita meni sukkelaan ja riemuisasti sitä seuratessa, tosin viime perstai jäi väliin, mutta olen ollut ymmärtävinäni, etten saa katsoa Areenalta uusintoja kun minulla ei ole tv-lupaa. Korjatkaa, jos olen väärässä. Perhetarinat nyt ovat vain niin ihania, kun ei oikein itsellään perhettä ole. Ei ainakaan sellaista kiinteätä mallia. On se ihana, että ovat edes veljet ja ystävät! Pus toisen kerran!

Nyt rautakauppaan!

perjantai 12. maaliskuuta 2010

Unta ja unelmaa

Ennen kuin heräsin, näin unta, että olin saattohoidossa. Olin vanha, tukkakin oli varmaan sädehoidon tai muun takia osittain lähtenyt. Lyhkäisessä pätkässä tuli käytyä monenlaisia tunteita läpi, mutta oikeastaan oleellisin oli helpotus. Että nyt se on sitten ohi ja turha rypistellä enää. Mutta niin kuin unilla on tapana, sekin muuttui kun siirryin yhdestä ovesta toiseen tilaan. Pöh. Kai se kuoleminen on sitten niin suuri juttu, ettei sitä tällaiselle tavalliselle taapertajalle mielikuvituskaan uskalla näyttää.

Luulen, että akkain lehdestä lukemani juttu sellaisesta parikymppisestä tytöstä, jonka veli oli kuvannut hänen kuolemansa. Onni (jos nyt sellaisessa jutussa onnea on) oli, että hän oli saanut kuolla kotonaan ja ilmeisen rauhallisesti kuitenkin. Jotenkin surkeata, kun lukee nuoren ihmisen kuolemasta, minua tietysti heti alkoi itkettämään. Se varmaan jäi nukkumaan mennessä viimeiseksi tunnelmaksi ja vaikutti univalikoimaankin.

Unelmaosiossa tänään toivon saavani yrittimyrttiset multiin. Sekä muutkin parvekekukkaset. Parvekkeen pesusta ei varmaan vielä kannata haaveilla. Ne seinät vaan ovat niin rumat. Ja ritilälattia kanssa. Yök yök. Veljeni lupasi rakentaa minulle vielä kevään aikana kukkapöydän, niin ei tarvitse miettiä kukkalaudan rakentelua. Sen sijaan olen kyllä miettinyt, että rautakaupasta saattaisi löytyä sellaisia kukkalaatikonripustuskoukkuja, joilla saisin kukkia lisää ikkunalle, kun niiden poikki kulkee sellainen koristeputki/kaide, joka on kuitenkin tukevasti kiinni karmissa. Siinä pysyisi laatikko tukien avulla. Olisiko lauantaina hyvä rautakauppapäivä?

torstai 11. maaliskuuta 2010

Kehitys sen kun kehittyy

Viime viikonloppuna kun tulin nautiskelleeksi hyvästä seurasta hotellipiknik-olosuhteissa, törmäsin moneen uuteen keskioluen vahvuiseen siideriin, joita ei vielä noin puolisen vuotta sitten kaupasta löytänyt. Enkä sano, että pienimmistä kaupoista vieläkään löytyisi, mutta isommissa ostoshevleteissä valikoima on taas kummasti laajentunut. Kaikki kuivan siiderin ystävät olemme jo aikaa sitten löytäneet Magnersin (nam) sekä Strongbown (pistävää, yök, menee hätätilassa), mutta nyt oli tarjolla jotain aivan uutta. Tai uutta meille uusköyhille.

Thatchersilla on paljonkin vaihtoehtoja Alkossa, mutta kauppakauppaan on tuotu puolikuiva Old Rascal. Herkku, vaikkei kuiva herkku olekaan, ihan soiva peli. Sitten vielä paremmaksi panee belgialainen Celtic, Cider by Douglas. Kuivan ripakka, mutta hedelmäinen. Kaikkein hedelmäisin kuiva palkinto menee jälleen Ranskaan; 2,5 dl annos Löic Raison, Cidre Breton merkinnällä löytyvä siideri on KUIVAA ja hedelmiä niin tulvillaan, että kukkaset kasvavat suusta saman tien, kun sitä hörppäisee. Joudun ehkä vielä hankkimaan toisenkin pullollisen, että varmasti vakuutun herkusta. Mutta ensi vaikutelma oli erinomaisen mieleen jäävä. Joudun ehkä addiktoitumaan.

Surullista on, etteivät suomalaiset siiderinkuvatukset ruleta. Baashaa. Kirpeätä, aspartaamia, viimeistelemätöntä, ahdistavaa, nautitaan päihtymistarkoituksessa ilman suurempaa riemua. Baarissahan niihin joutuu ryhtymään, koska kovin harvasta ravintolasta edes Ecussonia saa nykyäänkään. Mikä ihme siinä on, että siideri on typerästi saanut teinijuomamaineen, eikä tahdo siitä eroon päästä? Lähellä on sekin kokemus, kun baarista kysyin kuivaa siideria ja minulla ostatettiin mansikka-raparperilitku, joka oli käymismenetelmällä alkoholistettu noin keskioluen vahvuiseksi ja makeutettu aspartamilla. PAHAAAAAAAAA! Hyi yäk.

Tiedän olevani perso alkoholille, mutta jos maailmassa olisi tarjolla vain kaliaa, pahaa makeata alkoholia tai pontikkaa, olisivat minun juomiseni juotu ikuisiksi ajoiksi. Varmaan sitten pitäisi ryhtyä käyttämään huimausaineita rentoutumistarkoituksessa. Toisaalta, noin 25 vee sitten en pitänyt kuin lonkerosta, ginistä ja viskistä. Olen mie nyt jonkun verran kehittynyt niistä ajoista kuitenkin. Samoin kuin todennäköisesti maksani, joka tulee sukuni tuntien kehittymään rasvaisaksi, ennen kuin tämä elämäksi kutsuttu juttu on ohi.

***
Alkoholipitoisen katsauksen lisäksi voisin mainita eilisen olleen aika raskas päivä, kierrätin ympäri taloa uusia kollegoita koko päivän. Amerikkalainen osakkeenomistaja söi taas yhden suomaisen yrityksen ja aikaansai kolme uutta miljonääriä. Jepjep. Minä ja Ameriikka, ikuiset ystävät! Yritän ainakin tehdä heidän tiensä vähän helpommaksi kuin mitä se itselläni on ollut.

keskiviikko 10. maaliskuuta 2010

Tottua saan steppailemaan

Toinen urheiluhetki takana. Steppilaudan kanssa todennäköisesti jaksan liikkua jatkossakin, mutta venyttelyä ei saa unohtaa! Nyt jo olivat vähän pohkeet kipeinä. Mie mitään penikkatautia kuitenkaan tahdo, vaan paremman kiipeilykunnon kesäksi. Laihtumisestakin viis, alan olla aika tyytyväinen tähän muotooni, olen sitten tällainen. Mutta hapenottokyky on saatava paremmaksi, tahdon vaeltamaan! Siispä laulelen kuin K. Röyhkä nuorempana, että ”mulle punkit näyttää keskisormeaan, mutta minä tyttö steppailen vaan...”

Sain luettua kirjan, Linnunradan käsikirja liftareille jatko-osan, Vielä yksi juttu, jonka on kirjoittanut Eoin Colfer. Minulla olivat todennäköisesti odotukset niin korkealla, että myös tipuin aika korkealta. Jotenkin se mikä Adamsin kirjoissa oli hauskaa, oli nyt tylsää, ne selitykset, niitä oli liikaa eivätkä ne naurattaneet. Sen sijaan tarina itsessään oli aivan Adamsin tasoa, ellei jopa parempi. Jatkoin kirjallisia ponnistelujani, otin lukuun Neil Gaimanin Hautausmaan poika-kirjan. Se osoittautui jo alkumetreillä niin ihanaksi, että pakko oli panna kirja pois, että jäisi iltalukemista useamammaksi illaksi. Kuvituskin on äärikaunista, tummaa ja synkkää.

Aamulla pääsin aasialaisperäisen laulavan bussikuskin kyydissä rautatien varteen. Hupaisaksi tilanteen teki se, että hänen autossaan soi aasialainen iskelmämusiikki, sellainen yli-imelä länsimaistettu aasialaisuikutus ja kertosäkeissä kuskimme liittyi kuoroon mukaan. Ensin nauratti, sitten sattui korviin. Mieluummin Kaukoa mulle, kiitos.

tiistai 9. maaliskuuta 2010

Vaikeita voimia

Olen saanut kyllikseni ihmisistä, joilla ei ole mitään muuta tekemistä kuin valittaa kakista mahdollisista ja mahdottomista asioista. Etenkin töissä.

Jos sanon, että ihanaa kun aurinko paistaa, yksi kollegoistani toteaa, että se sattuu silmiin tai että kyllä se kohta taas pimenee, kun siirretään kelloja. Hyvä kun ei saman tien totea, että kohta se syksy kuitenkin saapuu. Juu juu, saapuuhan se, lankeaa kuin Manulle illallinen, mutta minkä ihmeen takia ei voisi edes hetken nauttia siitä, että ei ole pimeätä ja että aurinko näyttäytyy pitkähkön tauon jälkeen vähän taajempaan?

Samainen ihmisraasu saa kaiken muunkin kuulostamaan jotenkin pilalliselta ja huonolta. Minua ei kiinnosta kuunnella, niinpä pyrin välttelemään häntä, poistun tilasta, hymyilen nätisti kauempaa, huikkaan äkkiä huomenet ja heiheit, mutta en ryhdy juttusille kuin työasioista. Niidenkin kanssa on jo riittävän vaikeata kestää häntä, kun mikään ei onnistu, aikataulu kusee, materiaali on peeseestä ja yhteistyökumppanit epäkelpoja. Kafeteriassa tarjotaan aina väärää ruokaa, tarjoiluhenkilökunta ei osaa hommaansa, muut tienkäyttäjät tukkivat tien, siivooja ei ole tehtäviensä tasalla.

Tiedän, että meillä kaikilla on huonot päivämme, mutta jos huono päivä jatkuu läpi elämän, kannattaa miettiä, tahtooko olla muiden ihmisten kanssa enää laisinkaan tekemisissä. Se nimittäin leviää, negatiivisuus niminen rutto. Ja minä ainakin olen osani saanut sitä lajia, nyt tahdon nauttia elämästäni ja nähdä välillä hyvääkin.

Kyllä nyt ystävien normaaliongelmat vielä ymmärtää. Sitä kuitenkin tahtoo auttaa ihmisiä, mutta ihan oikeasti töissä ei enää ole pakko. Etenkään kun en toimi mielenterveydellisellä alalla, enkä tunne keinoja ihmismielen parantamiseksi.