tiistai 23. maaliskuuta 2010

Kevyempää

Eilinen oli aika vahva ja voimakas päivä töissä. Esihenkilön esihenkilön vierailut ovat rasittavia. Tänään vielä jatkoa seuraa, mutta iltapäivästä minä en ole enää vastuussa, joten pääsenkin näppärästi osallistumaan yhteen joutavanpäiväiseen viininjuontitilaisuuteen. Hah.

Sen lisäksi voinkin esitellä teille veljeni rakentaman mittatilauskukkapöydän, jonka tarvikkeet tulivat maksamaan alle 40 euroa. Todennäköisesti lopullinen hinta muodostuu suuremmaksi maksuna toivottujen palvelusten muodossa. Mutta kyllä on komea kukkapöytä! Näyttää ihan sellaiselta uusvanhalta kapistukselta. Saan sen kotiini joskus loppuviikosta, nyt voimme ihailla veljen ottamaa kuvaa.


Ohessa myös kuvat parista Aasiasta tilaamastani viuhkasta, olen siis rinkunut niitä tuliaisiksi Aasiassa työmatkalla käyvilta kollegoiltani. Ja miksikö? Siksi että olen keski-ikäinen nainen ja kesä on tulossa. Ette muuten arvaa, miten hyvä kapistus viuhka onkaan! Oikeasti käyttökelpoinen viilennin!
Kumma juttu, olen ottanut kuvat perätysten. Valaistus on sama, samoin tausta. Silti näistä tuli todella erilaiset kuvat. Tykkään itse enemmän tuosta alemmasta viuhkasta (Kiinasta), se on jotenkin tyylikkäämpi, mutta varmasti tulee tilaisuuksia, joihin pieni blingbling (Malesiasta) on aina paikallaan.


Luen parhaimmillaan Carl Hiaasenia uusiksi, menossa on Koirankuria. Kirjat ovat aivan ihania, humoristisia ja kantaaottavia. Ongelma lieneekin siinä, että minussakin herää melkoinen ekoterroristi, kun näen jonkun tiputtelevan roskia, tupakantumppeja ja ties mitä bashaa aivan vääriin paikkoihin. Minä ja Carl-setä olemme jotenkin kovin samaa mieltä ihmisen käyttäytymisestä, hän purkaa raivonsa kirjoittamiseen, minä pelkään, että vielä löydän itseni syöttämästä roskia roskaajalle... Suosittelen lämpimästi! Ja kannattaa se viimeksi mainitsemani Neil Gaimanin Hautausmaan poika lukaista, oli melkoisen upea satu.

maanantai 22. maaliskuuta 2010

Aina nälkä ja koko ajan jano

Ihanan energinen olo viikonlopun jäljiltä! Koulutus oli ihan ookoo, ihmiset kivoja, stereotypiatkin löytyivät, mutta onneksi ne pahimmat osasivat kouluttajat pitää aisoissa. Tapasin jopa sen ohjaajan, kenen alaisena tulen jossain vaiheessa työskentelemään. Mutta aloitukseni menee todennäköisesti päästäisen jälkeen.

Tämä taitaa olla juuri sitä, mitä kaipasin. Ensinnäkin tulen näkemään ihmisiä (luen myös nuoret ihmisiksi ;-DDD), voin olla avuksi (toivottavasti) ja itse saan mielekästä tekemistä. Win-win –tilanne. Ja kun vain muistan, että olen vapaaehtoinen, voin tehdä hommaa vähän toiselta pohjalta kuin palkkatyönä.

Palkkatyöstä tuli mieleen, tulossa on hektinen alkuviikko, joten suljenkin sanaisen arkkuni ja ryhdyn tekemään TÖITÄ. Saattaa vielä stressillä pukata, ennen kuin tämä viikko on ohi.

sunnuntai 21. maaliskuuta 2010

Maailmanparantajan puheenvuoro

Minulta, ihan oikeutetusti, kysyttiin, miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen soluttaudun nuorisotörmäilypuolella, kun olen kuitenkin oikeassa elämässä siirtynyt pahan palvelukseen, mammonan leipiin. Vastaus ei ole yksiselitteinen, jonkun verran raotin sitä joskus viime syksynä edellisessä suunaukomisosoitteessani. Ssyy, miksi aikoinaan valitsin nuoriso-ohjaajan ammatini, on, että minulla oli äärimmäisen ihana ja ymmärtäväinen ohjaaja, vanhempi, silloin kun ei omista vanhemmista mitään apua ollut. Ihminen, joka auttoi minut eteen päin, kun en tiennyt, miten päin olisi pitänyt olla ja minne suunnata.

Siksi minusta tuli nuorisotörmäiljä. Syy taas siihen, miksi vaihdoin pois niistä hommista, on niinkin proosallinen kuin raha. Kutsukaa sitten vaikka ahneeksi paskiaiseksi, mutta nyt yritän maksaa ahneuttani takaisin. Kun palkka tulee ja jotain jää käteenkin, voin antaa aikaani ilmaiseksi. Minä maksan velkaani ihmiskunnalle. Kun en kerta lapsia tehnyt, kasvatetaan sitten muiden lapsia. Tai jos nyt ei ihan kasvateta, niin kaitsetaan ja ohjataan. Katsotaan vähän perään.
En ollut, enkä ole, mikään luontainen ihmisen paras ystävä; minulla on kuitenkin halu tehdä hyvää, jakaa sitä mitä itse olen saanut. Sen lisäksi pitää opettaa niin kuin elää. Minun mielestäni monilla – itse asiassa – kaikilla ihmisillä on jokin erityinen kyky, jolla he voivat auttaa ihmiskuntaa eteen päin. Jotkut lisääntyvät ja täyttävät maan, toiset tekevät elämää suurempia keksintöjä. Minun erityinen kykyni on olla minä. Olla läsnä, kuunnella ja avustaa. Sen paremmin en sitä osaa määritellä. Haluaisin kyllä, minustahan tulisi guruna miljunääri.

Sosiaalisuutta? Jossan määrin, mutta ehkä enemmän omien kykyjensä viemistä sinne, minne ne tahtovat minut viedä. En minä mikään supliikin kuningatar ollut hommat aloittaessani, 20-vuotias kakara, mutta mielestäni kuka tahansa voi sen oppia. Antaa vain tilanteen viedä. Ja tilanne – se kuulkaa vie niin, että sitten loppujen lopuksi siitä saatu adrenaliiniryöppy vastaa urheilusuoritusta, rakastumista, huimausaineiden huippua, ekstaasia, ylimaallista riemua.

Älkääkä edes epäilkö, kyllä mie muistan ne huonot päivät, ärsyttävät ihmiset, tilanteet, joissa epäonnistuin, ihmiset, jotka lipsahtivat käsistäni, yksinolon tunteen. Mutta kun kaikessa ei voi onnistua, vaikka miten tahtoisi. Voi olla, että luikin vielä häntä koipien välissä kotiin, mutta minun on PAKKO kokeilla. Ihan vaan siksi, että tahdon tehdä jotain tämän pallon eteen muutakin kuin vaan olla hunningolla ja töissä. Minä tarvitsen ihmisiä ja maailmassa saattaa olla ihmisiä, jotka vähän tarvitsevat jotain minunlaistani. En ole ainoa, mutta olen ainutlaatuinen. Siihen minä oman juttuni perustan.

Jottas tiedätte. Kokeilkaa tekin. Jotain muuta, jos ei vapaaehtoistyö luonnistu. Sanoo hullu kummitus ja lähtee takaisin kouluttautumaan. (No, en nyt ihan vielä, mutta muutaman tunnin päästä, nyt juon kahvia ja otan uusiounet, jos saan.)

lauantai 20. maaliskuuta 2010

Varhainen lintu piipittää

On se kumma; sitten kun saisi nukkua, ei nukuta. Osan voi kyllä panna pienoisen jännityksen piikkiinkin. Muutaman tunnin päästä asia selviää, mihin olen päätäni punkemassa, kiviseinään vai höyhentyynyyn.

Tilasin pohjoisemman kaupungin sairaalan arkistosta potilaskertomukseni. Oikeastaan sen lukeminen tulee olemaan mielenkiintoista. En nimittäin muista, mitä lääkärit sanoivat lopulliseksi syyksi sille, että verkkokalvo irtoili itsekseen. Kummallista, kun muistan lapsuudestani todella paljon, jopa asioita, jotka ovat tapahtuneet ollessani alle kaksivuotias, mutta niin siinä vain tuntuu käyvän, että minunkin muistikapasiteettini on rajallinen.

Muistinmenetystä tosin toivoisin muutaman vuoden takaisille tapahtumille ennen kuin lapsuudelleni, vaikkei se lapsuuskaan mitään auvoista aikaa ollut. Minä muuten ikinä en ole ymmärtänyt sanontaa, jonka mukaan koskaan ei ole liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus. Mitä helkkaria se oikein tarkoittaa? Jos lapsuus on ollut onneton ja surkea, ei asian hyväksyminen ja ns. anteeksianto siitä yhtään sen kauniimpaa tee. Jos se taas tarkoittaa sitä, ettei siihen saa jäädä vellomaan ja antaa sen vaikuttaa loputtomiin saakka, niin siihen kyllä melkein tarvitsisi jonkun itseään viisaamman apua, joka osaisi opettaa pois lapsena opituista toimintatavoista.

Itse olen kirjoittelun kautta päässyt edes joistain kommervenkeistä eroon, mutta kovin usein taannun takaisin lapsuustraumaan, jossa pitää huolehtia, vahtia, olla varuillaan, olla luottamatta, tai sitten ottaa riski ja luottaa kaikkiin. Tuo viimeksi mainittu kai minut suurimpiin ongelmiiini on vienyt.

Se siitä. Antaa lapsuuden mennä takaisin lapsuuteen. Mie ryhdyn tekemään aamupalaa, että jaksan kuutisen tuntia kuunnella ja osallistua. En mie hiljaa osaa olla kuitenkaan. Piip.

perjantai 19. maaliskuuta 2010

Ai mää vai?

Päässä ei pyöri mikään muu kuin viikonlopun vapaaehtoiskoulutus. Että osaanko minä, mokaanko itseni totaalisesti, tahdonko edes olla nuorten kanssa enää tekemisissä tai onko se mielekästä touhua? Lohdutan itseäni sillä, että jos osallistun koulutukseen, se ei vielä tarkoita, että sitoudun mihinkään. Ja jos johonkin lähden, ei se tarkoita, että pakko on loppuikäänsä paarustaa. Ja että nuoret ovat ihan kivoja ja minulle tekee tosi hyvää olla ihmisten kanssa tekemisissä.

Mut ku... Pelottaa. On vähän samanlainen olo kuin joskus hakiessäni Suomen Nuoriso-opistoon ”oikeaan” nuoriso-ohjaajakoulutukseen. Ei ainakaan enää se glaukooman miettiminen ole ainoa asia päässäni. Hyvä niin. Itsekkyydestä on parempi päästä eroon nopeasti, ennen kuin se tarttuu lahkeeseen pysyväisvieraaksi. Minä en samoja asioita tahdo märehtiä päivästä toiseen, mieluummin uusia.

keskiviikko 17. maaliskuuta 2010

Mitäs läksit?

Olihan taas sellainen päivä eilinen. Ähkin ja puuskutin töissä aina selkälihaksen osuessa väärään asentoon, mutta sain kuin sainkin hommelit tehtyä ja itseni junaan niin, että kerkesin silmälääkäriin ensimmäisen kerran 25 vuoteen.

Hyvä oli, että menin, vaikkei monitehoja ollut luvassa vieläkään, ihme kyllä. Vahvuudet ovat muuttuneet aika ravakasti, itse asiassa paremman silmäni näkö on nykyään -4, kun se aikaisemmin on ollut -5. Siitä huonommasta nyt ei kannata puhua mitään, silmänpohjan nähdessään lääkäri oikein innostui. Minulla kun kakarana meinasi verkkokalvo irrota, niin ihan ensimmäisillä laserjutskilla se liimattiin takaisin kiinni. Lääkärin sanojen mukaan aikaan saatu jälki on samantyyppistä kun jos olisi hyttynen ammuttu norsupyssyllä.

Joko perintötekijät tai molempien silmien vauriot (jepjep, vasemmastakin löytyi jotain samantyyppistä jälkeä, joka on luojankiitos parantunut itsekseen...) ovat saaneet silmänpaineen nousemaan 23een, kun se saisi olla 20. Setä kirjoitti lähetteen sellaiseen päivän pituiseen silmänpaineen seurantaan ja sitten saankin poiketa kylään vielä tämän vuoden puolella. Jos paine on kohollansa, ensin on luvassa lääkehoitoa ja sitten ehkä leikkaushoitoa. Ja ehkä jotain sokeutta jossain vaiheessa elämääni – jos nyt sitten niin pitkään elän.

Diagnoosin lisäksi herra puhdisti vasemman silmäni kyynelkanavan. Minulla kun tuppaa silmä valumaan ulos mennessäni niin, etten tahdo nähdä mitään. Puhdistus tarkoitti sellaisen pitkän kapean taipuvan neulan työntämistä kyynelkanavaan (tuntui, mutta ei sattunut) ja sitten suolaveden ruiskaisemista kanavaan niin, että se tuli suuontelosta pois. Tuli. Sattui vähän, mutta ei ollut kuolemaksi, voin suostua uhriksi toisenkin kerran, jos pitää.

Harmikiukustus. Ei tästä ihan aikuisten oikeasti tule mitään, vanhenema ja paloissa kuoleminen. En kuitenkaan ainakaan vielä käyttäytynyt lapsellisesti ja vetänyt perseitä olalle. Kikkelis kokkelis, jokohan tänään? Vai säästänkö rahat valkoiseen keppiin ja pistekirjoituskurssiin? Voihan Braille!

tiistai 16. maaliskuuta 2010

Jumi

Selässä on lapaluiden välissä joku maailman inhottavin lihas jumissa. Hengitys sattuu. Ja tietysti työterveyshoitaja koulutuksessa, en viitsi alkaa selitellä tätä tuntemattomille, luulevat vielä työhaluttomaksi.

Kun olisi relaksantteja kotona, niin kyllä illalla ottaisin. Voisin tietysti ottaa jotain vahvempaa. Tai sitten vetäistä rentouttavan hiprakan. Prkl. Vituttaa mennä kokoukseen, kun jo aamupäivällä meinasi tulla tuskanhiki otsalle...