Mitä? Täh? Mitäh?

Kuuntelin nuorisomusiikkia bussissa naapurin kuulokkeiden läpi. Oli aika lujalla. Mietin vain, että toivottavasti ymmärtää yhteiskunta ryhtyä kouluttamaan korvalääkäreitä ja viittomakielen ammattilaisia taajempaan, luvassa on meidän jälkeemme kuuro sukupolvi. Silloin kun isä lampun osti ja kummitus oli nuorisoikäinen, meillä ei ollut kuin korvalappustereot eikä niitä onneksi saanut niin lujalle äänen särkymättä, että olisi viitsinyt kovin lujaa luukuttaa. (Välillä se harmitti, mutta ei kerrota kenellekään, kun minun on nyt tarkoitus saarnata omahyväisesti vanhemmuuttani...)

Olen minäkin vahinkoa sittemmin jollain keikalla korviini aiheuttanut, myönnän. Se on tuo rokki- ja hevimusiikki saatanasta, ainakin vei oikeasta korvastani puhetaajuudelta palasen. Puhelimeen voin puhua vain vasenkorvaisesti, oikea ei kuule. Etenkään jos on yhtään taustahälyä. Arvatkaas, mitä työni sisältää paljonkin, tietysti puhelimeen puhumista. Niinpä olen oppinut jo viitisentoista vuotta sitten aina kovien äänten iskiessä tunkemaan tulpat korviini. Tulpat ovat hyvästä! Suosittelen lämpimästi! Nuorisolle suosittelisin volyymin laskua niissä soittovehkeissä, mutta eipä ole mummojen puheet aikaisemminkaan nuorisoa hätkäyttäneet.

Aamuinen musiikki muuten oli ihan paskaa. Jotain suomihiphopräppiä, josta en ole Notkean Rotan jälkeen ymmärtänyt yhtään mitään. Kai se tarkoittaa vanhenemista sekin, kun ei enää nuorisomusiikki kelpaa. Voi kyllä johtua siitäkin, että uni loppui vähän jälkeen neljän. Ei lisää mitenkään suvaitsevaisuutta tai mielenkiintoa uusiin asioihin se.

Mikä oma aika?

Iltasanomissa pohdiskellaan, miten miesraasut nääntyvät oman ajan puutteeseen, kun naiset tahtovat olla mukana kaiken aikaa. Siinä väitetään, että miehet eivät koskaan tahdo mukaan naisten menoihin. Voi jumalauta ja perkele!

Eivät ole kirjoittajareppana tai kyselyyn vastaajat tainneet koskaan törmätä minun ex-puolisooni. Se perkele kun ajoi minut ainakin valehtelemaan, että menot ovat työmenoja, joihin ei saanut puolisoa mukaan ottaa. Jos olisin ottanut, olisi tapahtuma minun osaltani ollut piloilla. Häntä olisin joutunut paapomaan, etsimään kaljakioskia, tupakkapaikkaa ja siloittelemaan sanomisia. Puhuakaan ei saanut, ellei hän ollut kärryillä ja mukana. Ja omatkaan kaverit eivät enää kelvanneet, jos en minä ollut mukana, liekö ollut mustasukkaisuutta vai omistamisenhinkua?

Minä näännyin viimeistään siihen. Oli avioeroon tosin muitakin syitä, painavampia, mutta oman ajan puute kyllä rassasi. Rassasi niin paljon, että olen päättänyt, että jos ei seuraava poikaystäväehdokas ymmärrä käydä kavereiden kanssa kaljalla, typerissä penkkiurheilutapahtumissa ja vielä päälle harrastaa jotain idioottimaista juttua, niin ei ole minun vällyjeni väliin asiaa. Tämä nyt tietysti on erittäin hypoteettinen lausunto, koska en koskaan enää tapaa ketään ja kasvan uusioneitseellisesti umpeen.

Olenkohan mie epäillyt tätä aikaisemminkin? Suo siellä, vetelä täällä...

Turhan työn tekijä?

Aika usein pidän itseäni turhan työn tekijänä. Kun luin jostain talousnettilehdestä artikkelin ammateista, joita etenkin pidetään turhina, olin ihmeissäni, kun ammattiryhmääni ei mainittu. Nämä ns. tukityöt kun ovat usein sellaisia, että ne kyllä jokainen täyspäinen osaisi itsekin hoitaa, mutta vievät usein aikaa siltä varsinaiselta työltä. Ei siis varsinaisesti turhaa, mutta ei tarpeellisimmasta päästä, imagonrakennustoimia kun en pidä mitenkään elintärkeänä.

Sen lisäksi yt-neuvottelujen aikaan olen saanut firman juhlissa etenkin kuulla, miten turha tyyppi olen, ja miksi minua ei ole mäkeen laitettu, kun taas hyviä kavereita olisi pitänyt pitää talossa. OIKEAN työn tekijöitä. Joo. Ensin itketti, sitten vitutti, sitten lakkasin välittämästä, ei nimittäin edelleenkään ole minun asiani päättää kuka lähtee ja kuka jää.

Koristeeksi minusta ei ole, sillä perusteella en ole paikkaani saanut. Mutta tehokkuus on hyvinkin saattanut auttaa minua pitämään paikkani, samoin tietty ystävällisyys, vaikka täällä usein mieltäni purankin. Juuri nyt tosin olen sitä mieltä, että yksi niin sanottu kollegani suuremmalla palkalla ja vähän toisenlaisella tehtävänkuvalla on aika turha tapaus, olen nimittäin tällä viikolla saanut myös hänen sisäiset asiakkaat kimppuuni, kun he eivät enää uskalla lähestyä työn varsinaista tekijää. Ja kiire olisi omissakin hommeleissa, perkele.

Jatkan turhistelua, koska sitä tuntuu riittävän. Yön aikana oli tullut taas lisää.

Vanha neiti shoppailee

Sunnuntai on erinomainen kauppapäivä työtätekevälle ihmiselle. Kaupoissa saa liikkua ilman ruuhkaa ja parhaassa tapauksessa tarvitessaan apua saa jopa myyjän huomion kiinnitettyä. Ei nyt sillä, että mitään suurta olisin eilen mukaani haalinut. Kunhan kävin valmistautumassa jo jonkin verran lauantaisiin juhliini. Minä kun nyt olen päässyt juhlien järjestämisen makuun, niin en ymmärrä lopettaa. Aina pitää jotain kissanristiäisiä olla mielessä. Lauantaisille vieraille ajattelin tarjota ainakin käristystä, niinpä kävin hankkimassa jo lihat pakastimeen.

Kauppareissulla kävin myös apteekissa. Päätin kokeilla talven ajan natustaa perinteisen magnesiumin lisäksi myös d-vitamiiinia. Jospa hyvinkin pysyisin pirpsakammassa kunnossa, enkä olisi kuin nukkuneen rukous. Nykyään ruokavalioni on monipuolisempii kuin varmaan ikinä eläessäni, syön marjoja ja vihanneksia ja hiilihydraatit ovat melkoisen vähissä (paitsi viikonloppuisin, jos iskee sipsi- tai pastakohtaus), mutta viime talvena meinasin välillä tipahtaa jaloiltani. Tuntui, etten työpäivän jälkeen jaksanut mitään, en edes pitää silmiä auki.

Apteekista tarttui mukaan myös Vichy-sarjan päivävoide. Vanha kun on loppumassa ja törmäsin vielä tarjoukseen. Kumma, miten olen psykologisesti vietävissä, kun tuotteen hinta on laskettu alle 30 euron, niin se tuntuu edukkaalta. Perustelen tyyriiden naamarasvojen ostamisen sillä, että ne kestävät minulla melkoisen kauan. Edelliseni hankin joskus loppukeväästä. Ostan siis max 3 purnukkaa vuodessa. Ja naama kiittää, ei pintakuivu talvellakaan niin pahasti.

Toinen ongelmani on kuivuva päänahka, mutta eiliseltä kauppareissulta taisin siihenkin löytää ratkaisun. Ainakin nyt tuntuu pitkästä aikaa pesun jälkeen siltä, että päänahka ei kutise, hilseile eikä kiristä. Ja ihan kuulkaas hankin H&S kuiva päänahka-shampoon. Katsotaan nyt, olisihan tuo kiva, jos ei koko talvea taas tarvitsisi etutukan kolmiosta rapsutella näkyviä ihonlämpäreitä pois.

Pinkeätä aamua

Perjantaina saapui ystävä kylään kuuden maissa, kävin hakemassa hänet bussipysäkiltä, kun sinne saakka oli saanut itsensä ohjeideni avulla keinoteltua. Emme enää uskaltaneet ottaa eksymisriskiä niin lähellä.

Ruuaksi tarjosin täysjyvänuudeleiden lisäksi sieni-kiinankaalisatayta sekä kanakookos-currya. Jälkiruuaksi tein vihdoinkin itse ensimmäisen kerran pullavanukasta. Siitä tuli melkein yhtä hyvää kuin meillä töissä, viikunahillo vain ei ollut välttämättä paras mahdollinen makeuttaja. Mansikkahillo olisi saattanut olla värillisestikin jo näyttävämpi.

Pullavanukas

n. 300 g kuivahtanutta pullaa
hilloa
3 kananmunaa
0,5 l maitoa
kanelia
murustettua piparkakkua paistoksen päälle

Öljyä uunivuoka. Leikkaa pulla viipaleiksi ja lado vuokaan hillon kanssa vuorotusten siten, että päällimmäiseksi jää pullakerros. Tee munamaito, mausta se kanelilla. Kaada pullien päälle vuokaan. Laita vuoka 175 - 200 asteiseen uuniin, pidä n 30 - 40 minuuttia uunin tehoista riippuen. Anna jäähtyä hetki, ennen kuin tarjoat vaniljakastikkeen tai jäätelön kanssa. Meillä oli kastiketta.

Ilta sujui suuren maailmanparannuksen merkeissä. Kyllähän te tiedätte, kun kälätetään kirjoista, ystävistä, matkustelusta, maailmasta... Itse asiassa tapastyyppisen yöpalan tarjosin vasta kolmen jälkeen. Eipä siinä vaiheessa ollut enää muuta tehtävissä kuin vääntää vieraalle peti, eihän ketään siihen aikaan taipaleelle laiteta. Itse itseni tuntien tukin korvani tulpilla nukkumaan käydessä, herään edelleen pienimpäänkin ripsaukseen ilman niitä.

Unet olivat hyvät, mutta jotain pilaantunutta ruuassa edellisenä päivänä oli ollut, koska ystäväiseni joutui akuutille norjankielen kurssille, jota kesti surkeasti, mutta urheasti aina viiteen saakka iltapäivällä. Vierailusta tuli vähän pidempi kuin kumpikaan meistä aavisti etukäteen, mutta olen ollut aistivinani, että sohvani vetovoima on aika vahva. Itse naureskelin, että olen aina tiennyt meidän tulevan toimeen, mutta että suhteemme etenemisvauhti oli suorastaan hämmästyttävää. Pitänee tästä lähtien varoittaa ruokakylään tulevia, että ottavat hampiharjan ja lääkkeet mukaan, yöpaidan ja pyyhkeen saa paikan päältä.

Nyt vietän pinkeätä aamua, kun saatoin vieraani bussipysäkille, koukkasin kaupan kautta ja hain säkillisen sipsejä mukaani. Sitten tuijottelin epäjumalalaatikkoa, mm. David Ogilvystä (yksi mainonnan isistä) kertovan dokumentin, ja natustin sipsejä. Valitettavasti aamu paljastaa kasvojen pikkujuonteiden kadonneen nestekeräytymisen johdosta. Illan kruunasi Aamiainen Tiffannylla, lopussa kun kissa oli hukassa, kun tuhma Holly työnsi sen ulos taksista, minulta taas pääsi itku. Mie en vaan kestä kissojen katoamista...

Voi mua väsynyttä rellestäjää

Olen ollut aika väsynyt viime aikoina, sen huomaa teksteistä, ajatus ei lennä eikä kanna. Ajattelin kuitenkin välillä kirjoittaa edes jotain mielessäni ollutta, nimittäin maahanmuutosta. Olen vahvasti puolesta! Suomalaiselle geeniperimälle tekee hyvää saada uutta verta.

Minusta on aivan ihanaa, että vaikka minun ja kääpiöiden (lue lasten) suhde ei mitenkään lämmin eikä hedelmällinen olekaan, taloyhtiössämme asustaa kasapäin lapsiperheitä. Vielä enemmän lämmittää se, että taloyhtiössä asustaa monisävyisiä ja monta kansallisuutta edustavia lapsiperheitä. Vaikka välillä säälinkin maahanmuuttajaperheiden tyttäriä, jotka kulkevat jo alle 10-vuotiaina rätti päässä, silti en voi kuin riemuita, että siellä ne ovat sulassa sovussa kaikki minua häiritsemässä melskaamisellaan, sekä koto- että muumaailma-peräiset lapsukaiset.

Mukavinta minusta on se, että pennut pyörivät laumana. Vielä mukavampaa on, kun he puhuvat keskenään samaa kieltä, vaikka se kieli nyt jotain paskasuomea onkin. Ehkä tällä tavalla kakaroista tulee monikulttuurillisempia ja suvaitsevaisempia kuin meistä täpötylsistä vanhemmista, jotka vain emme tunnu toisiamme puolin ja toisin ymmärtävän.

En minäkään ymmärrä, miksi joku tahtoo rukoilla kuntosalilla, mutta toisaalta minun on kovin vaikea ymmärtää, miksi kukaan yleensä ottaen tahtoo mennä kuntosalille. En myöskään ymmärrä rumia puheita toisesta sukupuolesta tai rodusta, mutta välillä kyllä ärräpäitä päästelen sekä miesten toimia että joidenkin kansallisuuksien omituisuuksia seuratessani (mukaan lukien tämä omat kaukaasialainen herrarotumme, joka se vasta typerä onkin).

Olisi vaan viisaampaa, että puhuisimme ihmisestä. Ihmisissä on kovin monenlaisia tyyppejä, hyviä, surkeita, onnettomia, onnellisia, hirviöitä, melkein enkeleitä ja ties vielä mitä lajia! Mitä noita luettelemaan, kyllä te tiedätte. Minulla on ollut äärettömän hyvä tuuri elämässäni, kun olen 80-prosenttisesti törmännyt hyvään sakkiin. Kusipäitä on sattunut mukaan, mutta ei niin pahoja, etteikö niistä tähän saakka olisi eroon päässyt.

**

Ja mitäs muuta? Eilen sain postikortin ystävärakkaalta! Olipa se hieno ihana yllätys! Kunpa itsekin oppisin yllättämään ihmiset! Samoin sain yhdestä lahjontatilaisuudesta mukaani jumalattoman kokoisen panettonen, joka kuulema säilyy 6 kuukautta. Rusinoita, yäkyäkyäk! Kuivahedelmiä! Pullaa! Tahtooko joku italialaisen kuivan hedelmäkakun? Sitä kuulema makean viinin kanssa joulun/ uudenvuoden aikaan vetelevät kitusiinsa jossain Milanon seudulla. Nyt saa sanoa hep, vaikkei täällä mitään arvotakaan, paitsi jos tahtojia on monta.

Sen lisäksi voitin lahjontatilaisuus-arvonnassa jotain, joka jossain vaiheessa varmasti löytää kodin jostain muualta kuin minun luotani. Onneksi on niin pieni koti, että tavaran hamstraaminen ei ole mahdollista, on pakko panna romut kiertoon.

Että ei minulla nyt sitten enempää ollut sydämellä. Melkein jo on menu valmis tätä iltaa varten.

Sama pää kesät talvet

Tänään tosin pääni on pehmeämpi kuin aikoihin. Sairastin sellaisen pikaflunssan, joka jätti jälkeensä yskän, mutta muuten kuumeili itse itsensä pois. Eikä olisi pitänyt päivääkään olla poissa, työperäinen kaaos jatkuu.

Olen alkanut miettiä, että ehkä minulla pitäisi olla myös sellainen käsin kirjoitettava päiväkirja. On joitain asioita, joita en tännekään tahdo enää jaaritella. Minusta on tulossa ehkä privaatimpi persoona. Johan tuota yli viisi vuotta olen asioitani nettiin huudellutkin. Sitä paitsi Tohtori Philkin sanoi eilen, että te ette kuulkaa tiedäkään, mitä työnantaja on mieltä kaikenlaisesta huutelusta ja kuvista ja sen sellaisesta. Tottahan se on, itsekin olen aitä miettinyt. (Huomaatteko, että olen taas maannut eilen sohvalla ja tuijottanut joka kodin epäjumalaa ylen intensiivisesti?)

Mutta katsotaan nyt, miten tässä käy ja mitä mieltä olen. Kunhan ensin edes tämän viikon saisi kunnialla pulkkaan. Huomenna saan kivan vieraankin!