perjantai 29. tammikuuta 2010

Human shredder

Kävin muuten kehityskeskusteluni esihenkilöni kanssa. Hän jossain vaiheessa totesi, että olen jonkin valtakunnan ”human shredder”, tarkoittaen tapaa, jolla seulon hänen postinsa ja puhelunsa. Kai se kohteliaisuus oli. Hmm...

Eilen vein porukan tiimidinnerille. Korea housessa oli edelleen hyvää ruokaa, paitsi että taisivat vähäsen länsimaistaa annoksiamme, koska edellisellä kerralla sain tulisempaa evästä. Toisaalta mustekalaa (Ojingo bokkeum) nyt ei niin tulisena tarvitse tarjoillakaan. Alkuruokia pääsin tällä kertaa testaamaan lähes koko listan, koska otimme vähän kaikkea 9 hlön ryhmälle.

Dinnerin loppupuolella todistimme inhimillisen sirkkalauman vierailua ravintolassa. Ihan oikeasti; paikka täyttyi sekunnissa bussilastilliseta korealaisia, joille kannettiin pöytäkunnittain suuret padat ”jotain” riisin ja muiden lisukkeiden kanssa tarjolle. Puolessa tunnissa olivat toppatakkiset pikkuihmiset riiponeet pöydän tarjoomukset napaansa ja poistuivat yhtä vauhdikkaasti kun olivat saapuneetkin. Melkein pelottavaa.

Esihenkilöni taas tahtoi viedä ryhmän vielä ”yksille” ja hänen makunsa mukaan päädyimme Kämpin baariin. Minä henkilökohtaisesti kammoan koko paikkaa. Onhan se toki kaunis, tarjoilu erinomaista, mutta se snobismin ja botoxin määrä pienessä tilassa saa minut ahdistumaan. Tarjosin porukalle hyvän tekosyyn parin drinksun jälkeen ja poistuin bussilla kotiin.

Hyvänä päivänä meillä menee hyvin, huonona tosi huonosti. Työpari Isä Aurinkoinen ja Äiti Maa... Jep jep.

torstai 28. tammikuuta 2010

Luonnonilmiöitä, pakkanen ja minä

Kun mietin aamulla, laitanko jalkaan ihmiskengät vai lämpimät vaelluskenkäni, jäivät kauneudelliset arvot toiseksi, vaikka illalla olenkin menossa ihmisten ilmoille. Viime aikoina on ollut niin kylmä, etten aivan äsken muista olleen. Tuntuu kovin kaukaiselta ajatukselta, että viime talvena pidin talvitakkia ylläni pari kertaa, kun kävin pohjoisemmassa Suomessa vierailulla. Nyt olen kietoutunut talviturriini (tekoturkis) jo parisen kuukautta.

Mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä vähemmän tuntuu kiinnostavan muiden mielipide siitä, miltä näytän tai mitä minusta ajatellaan. Samoin koska kauneus katoaa ja rypyt voittavat alaa, ei jaksa enää kovin edes taistella väistämätöntä vastaan. Mutta ainakin toistaiseksi olen säilyttänyt suvaitsevaisuuteni, antaa pentujen kävellä kinkkanoissa, niin sitä on tehnyt itsekin ja hyvin pärjännyt hengissä. Pipo oli minulle jo nuorna tyttönä kauhistus, edelleenkään en sellaista päähäni laita, mutta onneksi olen löytänyt hatut. Rakastan hattuja.

Tahtoisin turkin. Sellaisen vanhan lammasturkin. Harmi, kun ei ole isovanhempia elossa, joiden kätätköistä sellainen löytyisi. Näillä leveyspiireillä turkilla on funktio, sitä kutsutaan luonnonilmiöksi nimeltä talvi.

keskiviikko 27. tammikuuta 2010

Jos olis valta, niin kuin on mieli

Saattaisi naurattaa kyynisesti ja sarkastisesti, jos ei itkettäisi. Elin toivossa, että muutettuani isompaan asuntoon saisin uuden nojatuolin ja oman pesukoneen. Nyt kun tilaakin tulisi olemaan. Sitten minä heräsin. Vararahastoni meni niihin ex-puolison puhelin- ja nettilaskuihin, jotka olivat nimissäni. En edelleenkään ole saanut vakuutusyhtiöltä viestiä, että pakollinen liikennevakuutus olisi siirtynyt hänen nimiinsä. On siis jatkettava taistelua – JA MINÄ EN ENÄÄ JAKSA taistella. Minä tahtoisin jo jättää koko episodin taakseni ja unohtaa epäkelvon olion olemassaolon. Jos olisi ase, voimia ja kavaluutta, kävisin paukauttamassa pois päiviltä, mutta minä moisen hirviön takia linnaan lähde.

Että helpottaa, kun saa edes puhua pahaa! Muuten olen sitä mieltä, että koko suku olisi hävitettävä tai ainakin salvettava, etteivät vaan vahingossakaan pääsisi levittämään läpimätää geenistöään enää mihinkään suuntaan.

Onneksi tulevan muuttoni jälkeen ex-puolisoni ei enää tiedä missä asun. Pitää muistaa varoittaa kaikkia ystäviä ja kylänmiehiä, etteivät vain vahingossakaan kerro sitä hänelle. Jostain syystä olen viime aikoina alkanut pelkäämään, olen laittanut hänelle niin tulikiven katkuisia viestejä ja uhkauksia, että hänelle voi paukahtaa päähän tehdä suhteeni jonkin valtakunnan lopullinen ratkaisu. Vähän samanlainen kun minä tahtoisin tehdä hänelle.

Hänen tekemänsä taloudellinen rötös toi ilmeisen selvästi mieleeni eroa edeltävän ja sen jälkeisen ajan. Olen täynnä raivoa ja kaikki epäoikeudenmukaisuus tuli taas mieleeni, vaikka olin päässyt siitä jo melkoisen hyvin eteen päin. Olen taantunut takaisin raivohulluksi. Itse asiassa tekisi mieli vetää perseet ja käydä rikkomassa sekä auton että asunnon ikkunat.

Onneksi saa edes puhua täällä asiasta, helpottaa. Enkä minä mitään kuitenkaan tee, minut tuntevat ihmiset tietävät, että en juurikaan ole verenhimoinen, olen vain vahva puolustautuja. Jos jaksan puolustautua. Nyt kyllä tekisi mieli antaa vain periksi ja luopua kaikesta, kun EI JAKSA. Hauras miäli.

tiistai 26. tammikuuta 2010

Päiväkotipaikka nimeltä työ

Hyvät hyssykät, että on vauhdikas vuodenaloitus. Tällaista ei aivan äsken muistakaan. On suorastaan niin vauhdikasta, että välillä sylettää. Niin on ollut ahdistavaa, ettei edes viitsi kotona avata tietokonetta. Vähän ahdistaa. Ihan pikkuisen.

Mutta mikäs täällä ollessa, kivat leikkikaverit, paljon vaihtuvia tehtäviä, maittavia ruokia säännöllisinä ruoka-aikoina – ja tästä vielä maksetaan meille. Eivät asiat maailmassa itse asiassa kovin pahasti ole. Paitsi miksi toisille maksetaan enemmän kuin toisille? Pitäisikö kysyä huomenna läheisimmältä leikkikaveriltani, kun pidämme kehityskeskustelua? Minun pitäisi vaan keretä ensin jotain kuponkeja sitäkin varten täyttämään.

maanantai 25. tammikuuta 2010

Odotan

Odotan erittäin kiihkeästi muuttoa. Yksi suurimmista syistä osoitteenmuutokseen on HKL, ei kun HSL. Olen kurkkuani myöten täynnä kolmella julkisella kulkuvälineellä sahaamista. Kun yksi myöhästyy tai jää saapumatta, järjestelmäni romahtaa. Tänään vietin taas tien päällä tunnin ja 15 minuuttia. Onneksi pakkanen oli laskenut, Kehän varressa odotellessa olisi saattanut muuten tulla kylmä 20 minuutissa.

Vaikka fyysinen työmatkani tulee pitenemään parilla kilometrilla, 15sta 17ään kilometriin, sattuu yksi parhaiten liikennöityjä bussilinjoja ihan äärellensä. Toiveissa on, että pääsisin 40 minuutin työmatkalla. Olisihan se luksusta. Keskustaan pääsen kuitenkin vajaassa ½ tunnissa ja Kallioon 10 minuutissa. (Mikäs kriteeri se tuo Kallio oikein on?)

sunnuntai 24. tammikuuta 2010

Paras ystävä

Olen kovin turhautunut ja ahdistunut. Tekisi mieli sanoa rumia sanoja, kirkua, pidättää hengitystä ja hakata päätä seinään.

Minulla on elämässäni ollut muutamia ihmisiä, joihin olen ryhtynyt luottamaan enemmän kuin toisiin. Jostain ihmeen syystä luottamukseni on turhan useasti kohdistunut ihmisiin, jotka eivät tiukan paikan tullen enää pystykään pysymään mukana, vaan ovat poistuneet jonkinlaisella ryminällä toisaalle. Ja juuri silloin kun olisin tarvinnut ystävää eniten.

Nyt lyhyen ajan sisällä kaksi entistä ystävää on ottanut yhteyttä. Toinen tekstiviestillä ja toinen tarjoutumalla naamakirjaystäväksi. Tekstiviestiin en vastannut mitään, ihan mukava ihminen, mutta häntä kuvailee kovin sanonta ”tuulen suunta on vaihtuva ja välillä ei tuule laisinkaan”. Toisen ystäväkutsun vastaanotin vastoin parempaa tietoani. Aivan turhaa, märehdin, enkä jotenkin koe tarvetta lähestyä häntä. Tai kai minä kokisin, jos kuvittelisin, että voisin luottaa, mutta kun en voi. En uskalla.

Näistä ystävyydenosoituksista turhautuneena olen niin ahdistunut, että mikään ei taas ole kohdallaan, elämä hankaa kuin pari numeroa liian pienet persiöt pyllyvaossa. Ahdistaa. Miksi suostuin naamakirjakaveriksi? Miksi ihmiset eivät pysy päätöksissään? Sitten kun on kerta minut jätetty, niin jättäisivät rauhaan. Ei käännetä kelkkaa takaisin, kun se on jo laitettu menemään toiseen suuntaan. Suru surraan ja sitten mennään eteen päin, vaikkei edes tietäisi minne ja mitä on edessä.

Totta ihmeessä olen loukkaantunut ja tekisi mieli sanoa kamalasti rumia sanoja, kostaa, loukata ja ilkeillä. Vaan ei ei ei, jos jotain olen oppinut, niin sen, että kosto ja loukkaukset ovat paha asia. Vain hetkellisesti se saattaa helpottaa, mutta sitten vasta pahalta tuntuukin. Sen takia avioeroakaan en osannut tehdä siten, että ex-puolisoni olisi edes tajunnut tehneensä minulle jotain pahaa. Päätin vain lähteä vähin äänin, kuin varas yöhön. En uskaltanut nousta vastaan, pelkäsin, että hän suuttuisi lisää ja jotain pahaa tapahtuisi. Sitten en enää pitänyt asian käsittelyä tarpeellisena, kun olin jo surutyötä tehnyt aikani. Nyt kun vihdoin kerroin hänelle suoraan, miksi läksin, hän ei edes ensin muistanut tapahtunutta. Minä muistan sen ikuisesti ja kannan arvet sielussani.

Jäljet ovat jääneet myös entisistä ystävistä. Minä niin molemmilla kerroilla elin toivossa, että olisin saanut sellaisen parhaan ystävän. Sellaisen, josta tyttöjen kirjoissa kerrotaan. Tai naistenlehdissä. Sitä sellaista parasta ystävätärtä, joka on lähellä, jolle voi puhua kaikesta, vatuloida ja tutkia maailmaa. Sellaista, jonka kanssa voi käydä tyttöjen jutuissa, kahvilla, baarissa, shoppaamassa, elokuvissa, taidenäyttelyissä, konserteissa, festareilla. Ja ottaa vaikka poikaystävän mukaan, jos nyt niikseen tulee. Perkeleen stereotypiat! Mutta taitaa se olla ihan yhtä epätodellinen ajatus kuin onnellinen avioliitto tai turvallinen perhe. Niin kuin minulle. Kaikki muut saa. Kiukkukiukku.

Tämä menee ohi. En oikeasti paha ihminen ole enkä tahdo kenellekään pahaa. Virtuaalinen kiukuttelu riittää. En kyllä ole mikään herranterttu tai laupias samarialainenkaan. Enkä toisaalta enää jaksa minnekään lähteä. Mutta olisin jaksanut vielä muutama vuosi sitten. Ja onhan minulla ystäviä! Mutta ei sellaista parasta, kun kaikilla on jo omat parhaat kaverit ja mie tulin vähän niin kuin puun takaa ihmisten ilmoille.

Nyt jo helpotti. Kyllä minua uskaltaa tavata, ei minulla ole pakonomainen tarve liimaantua kehenkään, en ala stalkkaamaan tai roikkumaan nurkissa öitä. Olen kiitollinen jokaisesta ystävästä, kaukaisemmasta ja läheisemmästä, ihanaa, että olette olemassa. Kiitos. Olen tosin haalea kopio entisestä itsestäni, mutta joissain asioissa minä itse kuitenkin. Mutta en minä tätä elämää ilman internetiä jaksaisi, minä onneton elämän märkä lapanen juttelen koneelle niin kuin muut ihmisille.

lauantai 23. tammikuuta 2010

Pieni

Sen lisäksi, että eilen näytin kotoani kenties tulevalle vuokralaiselle, minulla oli aikaa tavata verkkolehtiä. Törmäsin mieltäni provosoivaan otsikkoon, jossa joku italiatar oli kourinut jonkun potkupallotähden haaruksia ja ilmaisi halveeraavasti, että lopputulema oli pieni. Minulla on sellainen tuntemus, että olen tästä joskus elämäni aikana haastellut aikaisemminkin, mutta jos ette ole päässeet kuulolle, kerronpahan mielipiteeni uudelleen. Ei sillä vehkeen koolla väliä ole, vaan sillä miten muuten asiaa lähestytään.

Ensinnäkin fysiologia; miehellisillä mitoilla on tapana kasvaa, kun ne innostuvat asiaansa. Ehkäpä suuri potkupallotähti ei ollut suuressa väkijoukossa parhaimmillaan ja asiaansa ottautunut. Toiseksensa kovin suurikokoinen monsteri ei minua pääse metriä lähemmäs, minä mielelläni nautin asiasta, en tahdo ajatella sitä, että rikkooko tuo muurinmurtaja muutakin kuin selibaatin. Kolmanneksi naisissakin on eri kokoisia persoonia, myös sisältä päin. Eikä se koko riipu henkilön fyysisestä koosta. MOT.

Jotta hei vaan kaikki te miehet, jotka mietitte, onko miehisyytenne mitta riittävän kokoinen vai ei, älkää peljätkö, minä kerron teille suuren ilon, ainakin minä pidän enemmän pienistä (jotka ovat itse asiassa aivan keskikokoisia). Pieni on parasta! Mutta ei kerrota sitä niille isokokoisille tyypeille, tulevat vielä kateellisiksi.

Mitähän minäkin tällaisista puhun, kun en uskalla edes kunnolla katsoa miehiä?

Tahtoisin jo ryhtyä pakkaamaan, vaikka muuttoon on vielä kaksi viikkoa. Mietin koko ajan, millä ihmeen keinolla saan laatikot kotiini mahdollisimman pian. Voisin vaikka elellä riisutussa asunnossa ihan vain siitä ilosta, että tietäisin, että saan kaiken kuntoon muuttoa varten. Minä olen hätäinen stressipampula joissain asioissa. Toistaiseksi olen tyytynyt hinkkaamaan paikkoja, jotka ovat olleet pienemmällä hoidolla viime aikoina. Huomasin, että liesituulettimen rasvasuojasta tulee pieni karvainen eläin, jos ei puoleen vuoteen sitä puhdista. Jouduin liottamaan etokapistusta imuroinnin jälkeen vedessä, sitten toluvedessä. Sitten suihkutin sen, sitten liotin toisen kerran ja suihkutin uudelleen. Ette kuulkaa arvaa miten jännittäviä hiutuvia suodattimesta voi irrota. Voin vain kuvitella, että jos ihminen ei sitä koskaan tee, tuloksena on kokonaan vaihdettava suodatin.

Ottoveljeni houkuttelin ruokapalkalla vilkaisemaan lattiakaivoon, se kun on toinen paikka, johon minua ei suin surminkaan saa tuijottamaan. Se oli puhdas. Hän puhdisti sen aikoinaan edellisten asujien jäljiltä ja minulla on taas naiselliset pikkukeinoni (putkenavaaja) saada se pysymään tolkuissaan. Tahdoin olla varma, ettei ainakaan minua syytetä asunnon huonoon kuntoon jättämisestä.

Todennäköisesti uudessa kodissa on sama homma edessä, kun en kuitenkaan ole tyytyväinen siivouksen tasoon...