Oma sänky, paras sänky

Torstai-iltapäivä oli suuri kauppahösellys, kuuma ja hikinen ajelu lomakohteeseen ja sitten rauha. Sekä perinteinen lomanaloitusriehaantuminen, joka päättyi kuuden aikaan perjantaiaamuna grillin ääressä nauruun ja ilakointiin. Hyvin nukutti seuraavana yönä, vaikka itikoita olikin äärettömän paljon ja vatsaa painoi nautittu eväsmäärä, aivoja taas kaihersi ulkovessa, jonne se eväs oli tarkoitus tiputtaa.

Ruokaa oli tarjolla monenlaista; kalaa, äyriäisiä, lihaa, maggaraa, uusia perunoita, bulguria, nuudelia, tuoreita vihanneksia, yrttimyrttisiä, sieniä ja juustoja. Sillä määrällä pärjäsi, olisi pärjännyt vähemmälläkin, mutta kun gourmetia piti olla ja paljon piti olla, kun oli juhannus ja yölläkin sai syödä. Foliota kului paljon, grillihauduttaminen on päivän sana.

Juomapuoltakin oli taas pienen baarikaapillisen verran; kuohuviiniä, punaviiniä, jallua, kirkasta viinaa, siideriä, olutta ja madeiraa. Ja kaikki meni, ei kun jaa, madeiraa jäi kolmasosa pullollinen ja taisi viimeisen viinipullon pohjalle jäädä tilkka. Menevät kotona ruuanlaittotarkoituksiin. Kun kirjoitin kaiken ylös, tuntui se paljolta, mutta itse asiassa tuon ensimmäisen illan huimausta lukuunottamatta määrät pysyivät erittäin kohtuullisinia. Ihan kuulkaa ruokajuomatyyppisesti, vatsan väänteitä torjumaan tuli käytettyä heitä. Juomavettä kulutimme melko tarkalleen 10 litraa, juuri suositusten mukaan 2 l/pv/hlö. Ja tietysti vichyt ja mehut siihen päälle.

Metsää tuli tutkittua sillä silmällä. Löysin ensimmäiset ihanaiset, pienet kantarellit. Sinne tulee niitä vielä paljon, kunhan ensin sataa ja sitten paistaa kunnolla. Maasto näytti muutenkin siltä, että uudelleen sinne on päästävä syksymmällä, varmaan joutuu kuivurinkin hankkimaan. Todennäköisesti luvassa on melkoinen sienisaalis, mikäli maastotuntemukseni yhtään toimii.

Sänky oli kamalan kova, itikoita oli julmetusti, vaikka aurinko paistoi, kova tuuli esti rannasta nauttimasta niin paljon kuin olisin tahtonut, ulkovessa aiheuttaa minulle vielä jonain päivänä henkisen suolisolmun, huomasin kaipaavani sohvaa tai nojatuolia iltaisin. Pahin onnettomuus sattui selvin päin juhannusaattona, kun liukastuin perunoita pestessäni rantakivikolla. Komea on mustelma jalkapöydässä, nyt onneksi jo laskemassa.

Eilen poikkesimme tutkaisemassa 1460-luvulla pykätyn Pyhtään Pyhän Henrikin harmaakivikirkon. Hienoja olivat viimeisimmässä restauraatiossa paljastetut keskiaikaiset piirrokset. Komea paikka! Varsinainen piruntorjuntabunkkeri varhaisilta ajoilta. Sen jälkeen olikin kuuma ja hikinen odysseia ajella takaisin pääkaupunkiseudulle yhdessä rekkojen ja hullujen lomalaisten kanssa. Mutta olipa ihana päästä kotiin! Purin tavarat kylpyhuoneessa, minulla oli sellainen aavistus, että matkalaukussa saattoi yrittää illegaalia maahanmuuttoa muutama öttiäinen – ja oikeassa olin! Jouduin raakalaismaisesti teurastamaan yhden hämyhäkin, joka yritti tehdä pesää peilikaapin alle. Mitäs läksi, pirulainen, olisi pysynyt kotonaan.

Luonnosta olen taas nautiskellut. Näin jopa elämäni ensimmäisen ritariperhosen! Juma, että ne ovat isoja! Harmi, että ne ovat myös sairaan nopeita, kuvaa ei kännykkäkameralla tarvinnut yrittääkään. Sen sijaa tämä pienempi kaveri, joku hopeatäplistä poseerasi oikein kunnolla. Kaipaan kameraa! Edes rantatädyke ei kunnolla ikuistunut kännykän kameralla. Murh.

Kiva oli kotiinkin tulla, etenkin rakastan nojatuolia, sänkyä ja itikkavapaata parveketta, jossa muuten kukkivat ensimmäiset auringonkukkasetkin. Mutta kuten olen aikaisemminkin todennut, hyvässä seurassa viihdyn vaikka aidanseipäänä. Ihana oli retki!

Jouluun enää puoli vuotta!*

Eiliseltä lahjontaillalliselta saapuessani Hakaniemen torilla heilui kaksi vähäpäistä umpikännistä idioottia, joista toisen ranne valui verta niin, että heikompaa olisi huimannut. Minä ensin yritin hyvällä ja ehdotin herralle terveydenhoitohenkilökunnan puoleen kääntymistä tai edes käden nostamista sydämen yläpuolelle, sieltä tuli vaan vittua ja perkelettä ja kehoitus pitää huoli omista asioistani.

Sen verran on kokemusta agressiivisen humalaisen arvaamattomuudesta, etten väkisin ryhtynyt painositeen tekoon, vaan seurasin sivusta, että ymmärsikö se vähän selvempi kaveri, että toverinsa oli valumassa kuiviin. Ymmärsihän se onneksi, näkyi pyytävän muutaman minuutin päästä vartijaa soittamaan piipaa-auton, jolloin taas se idiootimpi niistä kahdesta idiootista alkoi latelemaan kirosanoja ja vänisemään, ettei hän minnekään muualle lähde kuin karkuun.

Tuli mieleen, että tulisi sota ja tappaisi tuollaiset. Tuli myös mieleen, että jos olisin ollut ihan hiljaa, niin hissukseen kaveri olisi kuivunut elämästä, mutta saakeli kun on joku pytaghoraan lause, hippopotamuksen takamus tai hypotalamuksen vala korvien välissä, niin pakko kai sitä on noudattaa. Silloinkin kun näkee, että yhteiskunta pääsisi pirun paljon halvemmalla tyypin vaihtaessa hiippakuntaa, on pakko ryhtyä pelastaviin toimenpiteisiin.

Tulisiko joku lyömään järkeä päähäni?

Lahjontatilaisuudesta saadut tuliaiset olivat muuten mainioita; majoituslahjakortti, viikunabalsamicoa ja kunnon italialaista oliiviöljyä. Ja ruoka! Uih ja aih! Olen ilmiselvästi piloille hemmoteltu gurmandi, nyt lihakin maistui! Ja jälkiruuaksi tarjottu baileys-kakku sekä portviini olivat jo silkkaa murderia!

* Otsikolla ei ole mitään tekemistä kirjoituksen kanssa, mikäli satuitte ihmettelemään! Mittumaaria, toverit!

Hermoromahduksella pukkaa

VIHAAN puhelinmyyjiä. En voi sille mitään, mutta agressioni nousevat saman tien kun minulle yritetään myydä jotain puhelimitse. Eilen hillitsin itseni mestarillisesti, enkä edes karjunut, töissä kun olin avotoimistossa, mutta heti puhelun päätyttyä lähti kirjallinen palaute asiakaspalveluun

”Olen tilannut XX-lehteä ja jopa uusinkin tilauksen tuossa viime viikolla. Minulle kuitenkin soitettiin puhelinpalvelustanne. EN TAHDO PUHELINYHTEYDENOTTOJA! Mikäli jatkatte soittelemista, en aio jatkaa tilaustani. Tahdon itse tehdä päätöksen kaikessa rauhassa, siksi tahdon vain KIRJALLISIA tarjouksia.

Oletteko ystävällisiä ja laitatte rekisterinne, etten tahdo puheluita teiltä enkä keneltäkään muultakaan puhelinmyyjältä? Kiitos. Valitettavasti olen ilmeisesti joutunut numeron teille antamaan tilausvaiheessa, mutta se ei tarkoita sitä, että ottaisin puheluitanne vastaan.”

Minä en kertakaikkiaan ymmärrä, miksi asioita yritetään väkisten myydä puhelimitse, kun olen sen kieltänyt. Ja miksi tilausta ei voi tehdä antamatta jonkin valtakunnan puhelinnumeroa? Vai mistä helvetistä ne sen kaivelevat? Nytkin kun yritin käpistä, että minulla on puhelin-robinson, se ei kuulema toimi, jos olen tilannut jotain. Ilmeisesti on lakattava tilaamasta, jos ei meininki muutu. Hyvä kuluttaja minussa menee aivan tärviölle, maailma ei hukukaan paskaan ja me voimme lakata lukemasta lehtiä.

Toinen hermoromahdus (ihan pieni) on tulossa mökkireissusta. Että montako villapaitaa otan mukaan, kun joka toinen päivä luvataan paistetta ja joka toinen päivä sadetta. Ehkä on parempi varautua sopivalla määrällä viiniä, niin on aivan sama sataako vai paistaako. Jouduin nimittäin pakkaamaan jo eilen suurimman osan mukaan lähtevistä olohousuista ja t-paidoista, koska tänään on taas yksi iltakinkeri ja huomenna pitäisi töiden jälkeen olla jo lähdössä. Jotta älkää sitten ihmetelkö, kun minusta kuuluu seuraavan kerran vasta joskus ensi viikolla. En ole hukkunut, vaan radioskugganissa.

Kummallisten sattumusten sarja

Kyllä taas sattuu ja tapahtuu. Eilen sain Dermosil-tilaukseni, jossa oli mukana harmaa kajali. Pitihän sitä ryhtyä testamaan, hyvältä näytti. Ajattelin, että pesen illalla värin pois silmistäni, mutta arvatkaa vain muistinko, kun en ollut meikannut itseäni muuten. Menin kylppäriin ilman silmälaseja. Pesin kyllä naamani, mutta en käyttänyt silmämeikinpuhdistusainetta. Niinpä sain aamusellakin ihanilla kauniita hopeanharmaita rinkuloita silmieni ympärillä. Ainakin tuote on kestävä, niin kuin mainosteksti lupasi, mutta silmät pikkuisen punoittavat, eivät kestä enää yön yli jätettyä meikkiä.

Dermosilin Luonnonkosmetiikka-puhdistusvaahto on muuten maailman paras, ei kiristä, mutta puhdistaa. Eikä sisällä hajusteita, mie en kestä, että puhdas naama tuoksuu jollekin haisulille.

Mutta sattumiin. Kävin aamulla suihkussa ja kun töihin olin menossa, niin vähän ajattelin kikertää tukkani latvoja, että ne asettuisivat jonkin valtakunnan kuosiin, eivätkä katsoisi toinen karva itään ja toinen länteen ja loput sinne ja välille. Melkein sain kikertelyn tehtyä, kun käherrin lipsahti kädestäni suoraan vessanpyttyyn. Tuli säikähdys, mutta aivan ajattelematta vedin johdosta kihartimen pois pytystä, ja johdon seinästä. Sinne se jäi lattialle makaamaan vettävaluvana ja pieni palaneen tuoksu mukanaan. Saa nähdä uskallanko enää seinään sitä laittaa, vai pitääkö 20 vuoden käytön jälkeen hankkia uusi kiharrin. Mitäs olette mieltä, uskallanko kokeilla vai tuleeko kestopermanentti ja rytminsiirto samaan hintaan?

Voisinko opetella pitämään wc-istuimen kannen kiinni? Se on syönyt minulta jo paljon asioita. Olen uittanut siellä lähes kaikkea mitä voi ihminen pitää käsissään kylpyhuoneessa. Jopa yksi hammasharjani ui siellä, mutta sen laitoin kyllä ihan suosiolla roskiin tapahtuneen jälkeen. Kamerasta tuli entinen ja nyt meni kiharrin. Pitääkö minun tehdä itselleni pieni kyltti istuimen yläpuolelle? Sellainen, jossa sanotaan, että sulje pönttö, pönttö.

Minulla on taas sandaalit jalassa. Katsotaanpas miten paljon sataa vettä iltapäivällä. Se on alkukesästä tuntunut olevan trendinä. Ja sitten taas ovat jalat jostain kohtaa auki.

Jos olisi enemmän aikaa

...kirjoittaisin jotain mukavasta viikonlopusta, tiaran pitämisen ihanuudesta, lämpimista hauskoista ihmisistä, äärihyvistä ruuista ja hilpeästä hiprakasta. Mutta kun ei ole aikaa, niin totean vain, että pieni krapula sunnuntaina on aina paikallaan, jos on ollut edellisenä päivänä kivaa. Mutta sipsejä ei kannata syödä edes pientä pussillista, silmänympärykset ovat taas niin sinkeällä, että pahaa tekee.

Mutta koska olin paha ihminen ja poissa toimistolta perjantain, nyt on äärikiire. Ihanaa ajatella, että tällä viikolla on vain 4 työpäivää ja sitten on ensimmäinen lomaviikko. Ihanaa myös ajatella, että pääsen viettämään elämäni ensimmäistä mökkijuhannusta, jos hyvin käy. Mulla kyllä vähän kuopii, kun nyt jo tekisi mieli alkaa ostoslistaa kirjoitella.

Ja koska kiire on, päätän raporttini täältä tähän. Voi voi, mitäs läksin?

Paitsi että yksi juttu on pakko mainita; näin äärikamalaa unta expuolisostani. Joku oli paljastanut hänelle osoitteeni ja hän ilmestyi ovelleni, tunkesi sisään ja ryhtyi rikkomaan kotiani. Kylläpä on tiukassa joku pelko...

Lomapäivän ratoksi

Vietin vapaan perjantain touhukkaasti. Ensinnäkin ruksi seinään, kävin kirjastossa. Lainasin peräti kaksi kirjaa, joista tosin toista olen lukenut jo yli puolivälin (Traktorien lyhyt historia ukrainaksi). Voi hyvinkin olla, että ensi viikolla on asiaa sinne uudelleen. Hyvä minä! Kukaan ei kohta muistakaan, että olen ollut lukematta vuositolkulla.

Apteekista kävin kasvoille tarkoitetun aurinkovoiteen. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän ruskettuminen siintelee toivomuslistallani, etenkin kun auringon vaikutus ihooni on polttava, ei värittävä. Tai noh, onhan se väri punainenkin, mutta sitä kun kasvoissa riittää jo omasta takaa. Osansa tekevät pigmenttini sekä verenpainelääkitys.

Kampaajani teki minusta tällä kertaa Brooken. Viimekertainen tulemahan oli Johanna Raunio. Naureskelinkin naamakirjassa, että onneksi palaan omaksi itsekseni tänään suihkun jälkeen. Mukaan tarttui kesähoitoaineeksi hiuksiin jätettävä hoitoöljy. Kyllä mie kiltisti heidän neuvojaan kuuntelen, tukka kuitenkin on parasta, mitä minussa on enää jäljellä entisestä ”loistosta”.

Sitten meinasi katastrofi iskeä, Tiimarin suuret tiarat olivat loppuneet jo torstaina! Onneksi jäljellä oli vielä sellaisia kuuden tiarakamman kaveripakkauksia. Sain hankittua tämän päiväisille Vikkanin häägrillijuhlille koristeet kaikille tukkaan, tietenkin vain heille, joilla tukkaa enää on jäljellä, vaikka ystäväni ehdottikin, että kaljuille saadaan tiarat päähän käyttämällä pikaliimaa, nitojaa, jesusteippiä tai pieniä sisustusnauloja. Siihen tuskin kuitenkaan ryhdymme. Sinitarraa voisi tietysti kokeilla...

Eli kun eilisen murjotin ja luin, tänään lähden kotibileisiin. Siellä ei ainakaan niin paljon saa tuhlattua. Todennäköisesti saan kuitenkin huteran olon huomiseksi aikaan. Ja näen ihmisiä! Saan pitää tiaraa ja juoda viiniä! Herkkuruokaa! Kiva kiva!

Maailma on täynnä vaihtoehtoja

Oloni voisin tulkita näin:

Minkälaiselle mutkalle taittaisin itseni? En ymmärrä, missä haavemaailmassa olen elellyt. Tänään on tilipäivä, vieläpä oikein ekstrasuperhypertilipäivä, lomarahatkin tulevat. Ja mitä hittiä? Käytin eilisillan laskemiseen ja totesin, että kaikkien menneiden huimausten, tupareiden, Ikea-retken, muutaman ekstrajutun, yhden tulevan sukujuhlan ja ihan tavallisten menojen jälkeen minulle jää muutama hassu ropo jemmaan. Voin todellakin unohtaa kaikki naurettavat varsinaiset kesälomasuunnitelmani. Itse asiassa voin unohtaa monta naurettavaa suunnitelmaa.

Miten tässä taas näin kävi? Miksi minä en vieläkään pääse tekemään mitään ekstrakivaa? Tai jos teen, niin taivas putoaa niskaani. Miksi aina kaikki vaan pitää tapahtua äärimmäisen pienellä budjetilla äärivaroen? Mitäs kävin pariin otteeseen baarissa, eilen söin ulkona ja tänään ajattelin leikkauttaa hiukseni? Miksi miksi miksi olen niin tyhmä, että joudun edelleen maksamaan jo kohta kolme vuotta sitten päättynyttä avioliittoa?

Tietysti siksi, että jos olisin ollut pidempään naimisissa, en olisi tässä edes kauhistelemassa, en elossa enkä maksamassa velkojani. Kukahan ne sitten olisi muuten joutunut maksamaan? Ei varmaan kukaan, kun ei omaisuuttakaan ollut ja velka on minun nimissäni.

Vielä vuoden kun jaksan, sitten helpottaa. On vain niin raskasta aina yrittää jaksaa. Meinaa kaatua psyyken lisäksi kaikki muukin jaksamislihaksisto. Meinaa tulla itku (ja tuleekin), sitten hyperventilaatio ja ryyppään itseni tärviöille-ilmiö. Ei aina jaksaisi etsiä lisäansioita loma-ajaksi, olisi kiva olla välillä lomalla. Ilmeisesti tämä oli taas kohtalon kosto, kun on kivaa ollut ja hauskaa pitänyt. Nyt katkeroittaa sekin, kun eilen kuuntelin kollegoiden ulkomaanretkisuunnitelmia, miksi kaikki muut, mutta minä en ikinä? Tai no ehkä vuoden päästä. Tai kahden. Sen takiahan minulle jää aina vähän, kun pyrin lyhentämään paskalainaani.

(Mitähän olisi tapahtunut, jos ei olisi lomarahoja? Sarkastiskyyninen pohdiskelu. Saako tulisia hiiliä tilata jostain? Joku voisi lastillisen veivata entisen puolisoni niskaan, joka todennäköisesti jo tuhlaa seuraavan idiootin tulevaisuutta. Jotkut sitä perkele osaavat. Minä en.)

Tai sitten voitte lukea asian tällä tavoin:

Miten ihana päivä! Sain lomarahani ja ihanaa, ihanaa, ihanaa, kaikkien pikkurilluttelujeni jälkeen (tupaantuliaiset, Ikean keikka, pari tarpeellista ja upeata rutiininkatkaisevaa baari-iltaa, eilinen ravintolaruokailu kollegoiden kanssa, tilaamani kesäkuplajuomat, tämänpäiväinen kampaajakeikka, tulevat sukujuhlat, lainanlyhennykset ja normielo) saan vielä nauttia lomallani pikkuluksuksesta. Ehkä varaa on matkalippuiluun jonnekin päin Suomea, ja jos en kovin riehaannu, saatan päästä nauttimaan elämästäni sielläkin. Eipä enää tarvitse lainarahalla rillutella, korkeintaan vähän vilautan luottokorttia (mutta hillitysti tietenkin, pitäähän sitä syksylläkin elää.)

Minua on varmaan siunattu, kun asiat kuitenkin kääntyvät parhaimmin päin. Enää vuosi vyönkiristelyä (eikä edes pahasti) ja saattaa olla, että passillenikin on käyttöä. Sen verran voi kehua itseään, että ainakin maksan laulujen lunnaat, vaikkei minun laulujani aina laulettukaan. Kampa-ja sinisimpukkarisottoa natustaessa oli hienoa kuunnella kollegoiden kesälomasuunnitelmia illalla, niistä saa kummasti virikkeitä sinne sitku-osastolle. Nyt voin toki kysäistä lisäansiomahdollisuuksia, kasvatella parvekekasveja, nauttia ihanasta puhtaasta rauhallisesta kodistani, upeista riemukkaista ystävistäni ja kenties tavata uusiakin. Hui hai, ei huolta, kaikki tuntuu kääntyvän parhaimmin päin.

Välillä sitä oikein siunaa itseään, että ymmärsi erota, vaikka se vielä aikansa kirpaiseekin. Saan kuitenkin hoidettua talouteni kuntoon, ystävät ovat palanneet, minulla on vihdoinkin koti, josta pidän paljon. Toki lainat pitää pois hoitaa, kauhistelen vaihtoehtoa, että olisin vielä ollut vuodenkin epätyydyttävässä liitossa, jossa minulle vielä loppupelissä kävi fyysesti ja psyykkisesti huonosti. Nyt on tilaa hengittää ja korjata itsensä. Ja talous – noh, ainahan on maksettava, eikös juu? Olihan siinä elämässä puolensa muistaakseni (vaikka minulla onkin vaikeuksia muistaa, mitä ne hyvät olivat, etenkin vastakkaisen sukupuolen kanssa).

Ehkä lomallani voin jälleen tutustua lähiympäristöön, korjailla pieniä kotipuutteita, tehdä hyvää herkkuruokaa, kutsua ystäviä kylään, sienestää, luontoretkeillä. Yksi asia, mistä olen ikuisesti entiselle puolisolleni kiitollinen, on, että hän opetti minua liikkumaan luonnossa. Hänen kanssaan ei koskaan ollut tylsää lähteä metsään, vaan se oli aina suuri seikkailu. Teimme eväät, sain luottaa, että hän toi meidät aina takaisin. Opin sienestämään, suunnistamaan ja tunnistamaan kasveja. Oli hänessä paljon hyvääkin, etenkin avioliittomme alkuaikoina, tuskinpa muuten olisin edes nainut häntä. Toivottavasti hänellä menee nyt paremmin, parasta olisi, jos hän olisi saanut lääkityksen oloaan korjaamaan.

***

Totuus, se minun totuuteni, on varmaan tuossa keskellä. En vaan aina jaksa olla posetiivi. Joskus rappaa, kouristaa sisuksia myöten, mutta sitten muistan, että elämä on hieno, yllättävän yksinkertainen ja ainutkertainen paikka. Jos en nauti siitä nyt, saattaisi joskus mummelina kaduttaa. Kaikki on ihan hyvin, ei nyt vaan välttämättä niin kuin asian joskus pienessä mielessäni mietin.

Se, mistä tinkimään joudun, on vain pientä maallista! Olen vapaa! Valitettavasti myös mammonasta...