Kehyskuntavierailu

Roolipeliporukkamme on leviämässä valitettavasti ulos pääkaupunkiseudulta. Ymmärrettävää, mutta harmillista, eivät enää ex tempore retket luonnistu. Tänään on kuitenkin luvassa vierailu yhteen kehyskuntaan. Siellä juhlimme ryhmän nuorimman kolmekymppisiä ruuan, juoman ja mukavan seuran merkeissä. Minut on kutsuttu paikalle jo päivällä, että pääsen tekemään minulle luontaisinta asiaa, ruokaa nimittäin. Minun kontolleni jäävät ainakin kevätrullat sekä ehkä lihapullatkin. Drool... (Pavlovin koira minussa heräsi. Huomenta!)

Että minä sitten pidän ystävistäni! Etenkin nyt osaan arvostaa heitä, kun avioliiton aikana vierotuin heistä. Olin varsinainen perheväkivallan esikuva, en kutsunut ketään kylään, en pitänyt yhteyttä, koska en kestänyt ajatusta epäonnistumisestani. Mutta niinpä vain sekin asia jäi toisarvoiseksi sen jälkeen, kun tajusin, että jos avioliittoa jatkan, nirri on pian poissa. Ja kappas vain, ystävät ovat pikkuhiljaa löytäneet minut uudelleen. Riemua! Eikä heiltä nyt niin paljon sitä kritiikkiäkään ole tullut, kannustusta enemmänkin. Kiitos siitä!

Nyt menen pakkamaan lahjan. Hokasin tosin juuri, että minulla ei ole kuin jouluista lahjapaperia. En käytä, harrastan luovaa paketointia sen sijaan. (Ja synttärisankari ei sitten tätä lue!) Harmi, että Omahoitaja ei mukaan pääse, hän menee taas töihin. Toisaalta hän saattaa jo eilisen huonekalujensiirtelysession jälkeen tahtoakin minusta hetkeksi eroon. Eikä naureta siellä, en minä nyt SITÄ tarkoita, vaan ihan oikeasti uudelleenjärjestelimme makuuhuoneeni. Sen seurauksena olohuoneesta tuli tilavampi. Jännittävia illuusioita.

Voihan nenä!

Ikkunat on pesty, paitsi ei vielä parvekelaseja. Ajattelin tehdä sen vasta sitten, kun lasit voi jättää vaikka avoimeksi. Samalla voin sitten pestä parvekkeen lattiankin. Ystävän kanssa touhutessani ihmettelin monesti ääneen, että miten ihmeessä sitä tylsätkin hommat sujuvat paljon näppärämmin, kun mukana on joku toinen. Ajattelimme vielä kevään aikana tehdä samantyyppisen projektin myös ystäväni residenssissä, vähän niin kuin vastapalveluksena. Mutta kyllä kuulkaa valoa riittää, vaikkei ulkona juuri nyt paistakaan!

Saunan kiukaalla kypsyi HK:n blöö (en pidä muita jumalia) samalla kun saunoimme. Lisukkeena oli uusia perunoita Mallorcalta. Vähänkö ne olivat herkkua! Niitä olisi voinut vetää toisen kattilallisen heti perään. Sen verran hyvin tuli syötyä, ettei aamullakaan vielä ruokaa tehnyt mieli. Kahvia vain. Sitten harrastin hortonomiaa, katkoin kultaköynnöksen puolikaljuksi ja siirsin sen pois ikkunalta. Oli nimittäin ketku tarrannut ilmajuurillaan ikkunankarmeihin kiinni parissa vuodessa niin tehokkaasti, että oli jo hankalaa saada kasvia irti ja jälkiä pois karmeista.

Eilen kiroilin verhojen silittämisen ja ripustamisen kanssa. Ihan kuulkaas hiki tuli etotouhussa. Ihmekös en vaihtele verhoja vuodenaikojen ja sesongin mukaan. Ihme, että minulla yleensä ottaen on verhot. Sen sijaan seuraavan kerran kun Omahoitaja luokseni eksyy, pyydän häntä avuksi makuuhuoneen kalusteiden siirtelyyn. Minulla on ajatus, täytynee kokeilla käytännössä, miten se toimii. Makuuhuone kun on aika pieni, siinä ei monenlaista koreografiaa saa väännettyä.

Äsken tihrustelin telkkarista aamuohjelmia, kun hätkähdin nenän valumiseen. Ajattelin, että se on vain allergiaa, että vähän enemmän vaan erittyy räkää. Sitten vilkaisin kädenselkämystäni, jolla pyyhkäisin nenuliani. Puuh, punaista ja paljon! Vertahan sieltä tuli. Piti oikein nostaa nokkansa, että sain verenvuodon lakkaamaan. Varmaan parin päivän pölyyttäminen on herkistänyt limakalvot ja sitten aamuinen nenänniistelysessio sai jonkun suonenpätkän raksahtamaan. (Älkääkä nyt vaan suositelko mitään nokkakannuja tai suolavesiä. En tee, ei pysty. Yök.)

Luuseri laskeskelee

Laskin eilen budjettia itselleni työttömyyttä ajatellen. Pakolliset menot ovat eur 780/kk, siitä vuokra ja laina vievät leijonan osan. Muita pakollisia maksettavia ovat lääkkeet, puhelin, netti ja sähkölasku. Ruokaan, juomaan ja muuhun rillutteluun ei kovin kummoista rahaa jää kesäkuun jälkeen. Enemmän kuitenkin kuin jos en kuuluisi liittoon, enemmän kuin suurimmalla osalla työttömistä, enemmän kuin monilla työtätekevistäkin. TIEDÄN, että pärjään hyvin 500 päivää, saan jopa lainaani lyhennettyä.

Ja silti minä uikutan. Tietysti. Olen oppinut liian hyvälle viimeisen vajaan parin vuoden aikana, heti sen jälkeen kun sain ne avioliittovelkani maksettua. Sitä ennen elämä oli suurta säästämistä ja siihen tämä taas menee. Penninvenyttämiseen. Voihan vitalis. Ei jaksaisi enää tällä iällä, mutta pakkohan se on uskoa. Sitä paitsi totunhan minä siihen taas, kunhan tilanne tulee ajankohtaiseksi. Se on vaan tämä ensi shokki. Ja kun ei tiedä, miten kauan siinä menee ennen kuin alkaa korvaus juosta.

Kun pääsisin edes jossain käymään työhaastattelussa, niin tulisi parempi mieli. Mutta minkäs voit, siellä on melkoinen määrä minua parempia, halvempia ja nuorempia, kielitaitoisempia, it-taitoisempia, kansainvälisempiä, nohevampia ja etenkin nälkäisempiä jonossa mukana. Minua masentaa ajatuskin itsestäni. Ja sitten jos masentaa, se näkyy. Eikä sellainen saisi näkyä, koska se tihkuu sanojen läpi jopa hakemuksesta.

Mutta tänään kutsuin ystävän kylään, pesemme ikkunani, kaikki kolme ja parvekelasit. Sitäkin olen lykännyt, kun aloittaminen on niin mukavaikeaa. Nyt olen jo repinyt verhot irti, vien ne kohta pyykkitupaan. Korkea aika olikin, pöllähti sellainen tomupilvi verhojen päältä, että yskiskelen juuri keuhkojani ulos. Puuh. Reilu kaksi vuotta on noin vuosi liikaa. Sitten kun ikkunat on pesty, saunomme ja syömme pitkän kaavan mukaan. Unohdan maailman hetkeksi, huomenna on taas hyvä jatkaa kirkkaiden ikkunoiden takaa kuikuilua.

Kasvua ja kuolemaa

Isän veli oli kuollut viime viikolla. Sanoisinko, että jo oli aikakin hänen päästä kitumasta. Ajeli reilun kymmenen vuotta sitten mopolla ojaan, sai sairaskohtauksen ja on siitä saakka maannut erilaisissa laitoksissa puhekyvyttömänä, halvaantuneena ja kipeänä. Jos omalle kohdalle tuollainen sattuisi, niin toivottavasti nukuttaisivat pois. En minä sellaista elämää tahtoisi. En ainakaan, jos ei edes voisi puhua. Mukava mies hän oli nuorena, iloluontoinen muurari ja maalari.

Minä taas kehitin oikotien onneen. Ostin kaupasta pari yrttiä ja tunkesin ne multaan. Tarkenevat jo parvekkeella kasvamaan, vaikka viime yönä jostain ihmeen syystä otin ne sisälle ja hyvä olikin, kun katseli lämpömittaria ja lumikuorrutusta ulkosalla aamulla.

Rosmariini ja timjami, sekä kukkimaton joulukaktus (valkea kukkii taas!)

Timjamin juurelle oli vielä eksynyt yksi punajuurikkaan alku, laitoin senkin ruukkuu. Ans´ kattoo ny, lähteekö se kasvamaan. Kunhan kuukausi vielä kuluu, ostelen hedelmä- ja vihannesosastolta muutaman ruukkusalaatin lisää, käytän ja laitan rangat lisämultaan. Pääsee paljon helpommalla kuin siemenestä kasvattamalla. Vaikka sitäkin taas piti ryhtyä kokeilemaan, löysin ruohosipulipussin, jonka parasta ennen päivä oli viime vuonna, saa nähdä, miten sen kanssa käy. Sisäinen pakko on testata asia kuitenkin ennen kuin viskaan siemenet mäkeen. Rairuohon panin myös kelmun alle talouspaperin päälle kasvamaan. Minusta on kiva koristella kotia pienesti juhlien mukaan, vaikka ne usein kristikunnan juhlia ovatkin. Voi niitä pakanakin juhlia omalla tavallaan.

Tomaatin taimet kasvavat komeasti. Saavat vielä kasvaa sisätiloissa, vasta parin vkon päästä ryhdyn ulkoiluttamaan niitä ennen kuin tökkään parvekkeelle ruukkuun. Minä sitten rakastan kasvien kanssa touhuamista. Kuuluu jotenkin elämän kiertokulkuun, että ensin kasvatellaan taimia, sitten poimitaan työn hedelmiä ja loput kiikutetaan kompostiin.

Ensi viikolla on ostettava pyöränpumppu. Omahoitaja kasasi pyöräni. Minä olin assistenttina. Pyörä on kaunis ja minä iloinen. Ja Omahoitaja ihana. Nyt se ihana lähti kotinsa kautta yövuoroon, menee taas loppuviikkoon ennen kuin tapaamme seuraavan kerran. Tämä kyllä on niin sopivaa minulle, saan omaa aikaa ja seurustelua. Täydellistä!

Vihdoinkin tyttöystäväainesta

On se kyllä kumma juttu tuo miesten, niin nuorten kuin vanhojenkin, tarve kokoontua yhteen; ryypätä, melskata, painia, nakuilla, mökkeillä, saunoa, kalastaa, harrastaa jonkin valtakunnan urheilua, biljardia tai tupen pelaamista. Minut taas on jostain ihmeen syystä luettu yhdeksi pojista kaiken ikää, olen päässyt poikien kanssa remuamaan ihan luvan kanssa, yleensä tyttöystäviä ei mukana ole näkynyt. Ei siksi, että siellä reissun päällä niinkään pettämismielellä liikkeellä oltaisiin, jotenkin vaan herrat kai tahtovat jonkinlaisen loman poikaystävä/puolisostatuksestaan. Ei minuakaan ole niillä reissuilla vongattu, sama on ollut kohtelu kuin kavereiden kesken on pruukannut muutenkin olemaan. Välillä varsin kovakouraistakin hevosenleikkiä on saanut kestää, painia ja kädenvääntöä.

Oli Omahoitajan vuoro lähteä poikien kanssa ulos. He ovat toistaiseksi ainakin keilanneet ja saunoneet. Ja tietysti juoneet kaljaa. Äsken saapuneen tekstiviestin mukaan seuraavaksi he ovat matkalla baariin. Minulle on siis kaikkien näiden poikana törsäämieni vuosien jälkeen myönnetty tyttöystävä-status, koska mukaan minua ei pyydetty. Omahoitaja oikein korosti, miten he viettävät poikien illan. Juujuu, sanoin minä, naureskelin, että en kyllä villihevoisten vetämänäkään olisi lähtenyt sitä rumellusta katsomaan, en enää jaksaisi. Hän kyllä rikkoo koodia, koska on laittanut minulle jo kolme tekstiviestiä. Siitä jos kiinni jää, niin katsotaan vähän seuranpetturiksi. Että naisia ajattelee, kun poikien kanssa piti mennä.

Minähän tässä loppupelissä tietenkin voitolle jään. Odottakaas, kun huomenna saan herraseuraa kotiin, käytän sen suihkussa ja syötän, niin kyllähän te tiedätte, mikä krapulaisella miehellä sitten on mielessä. Niinpä. Otetaan ilo irti tapahtuneesta. Sitten voinkin minä tissutella vaikka vähän viiniä ja odottaa palvelua ulkoruokinnasta palanneelta lauhkealta poikaystävältä.

Piti muuten vielä kertomani hupaisa keskustelumme ennen joulua.
- Tapailemmeko me vai seurustelemmeko me sinun mielestäsi? kysyi Omahoitaja
- Jaa, eiköhän me seurustella.
- Niin sanoin minäkin yhdelle meidän kurssin tytölle, kun se tuskaili oman suhteensa kanssa, että mistä tietää, koska seurustellaan ja koska vain tapaillaan.
- Mutta me emme koskaan varsinaisesti SOPINEET ryhtyvämme seurustelemaan, tilanne vain muuttui sellaiseksi, puolustauduin.
- Totta. Me tapailimme kuukauden verran ihan alussa. Mutta kyllä minä nyt seurustelen sinun kanssasi, koska me sovimme etukäteen, koska nähdään ja mitä tehdään.

Että nyt se vihdoin on tapahtunut, minusta on tullut tyttöystävä. Ja oikein seurusteleva tyttöystävä. Seurusteluun kuuluu siis suunnitelmallisuus ja sopimukset. Kyllä se(kin) vaan minulle sopii. Näin vanhemmiten olen alkanut arvostamaan kovin tavallisia asioita, sovittuja suunnitelmia, pidettyjä lupauksia ja vakituista suhdetta. Nuorena tyttönä taisin olla turhan villi paketti, raakile ihmiseksi, en tainnut juuri arvostaa vakituisuutta, kun oli sitä elämää elettävänä niin paljon ja hartaasti.

Offtopic, luen Tommi Liimatan ja Jouni Hynysen kirjeenvaihtoa Rillipää ja Läski. Mukavasti pojat kirjoittavat. Kirja tarttui mukaan Kiasman myymälästä, ei maksanut pokkarina kuin vitosen! Siellä oli muitakin hyviä kirjoja halvennuksessa, pitää käydä ne pois poimimassa joku päivä. Teksti vie minua mukanaan sen verran hyvin, että tunkee näköjään blogiinkin. Tuli vähän samanlaista jaarittelua nyt.

These days I´ve been mostly eating...

Voi olla, että tämä on turhan aikaista, mutta yritetään nyt taas. Ei, en ole saanut edes haastattelukutsuja. Kyllä, olen hakenut töitä.

Ensin vierailivat ystävät rakkaat, ruokaa tein, lähibaareissakin tuli käytyä. Sitten matkasimme Treelle syntymäpäiviä juhlimaan. Olin niin poikki, että hymyilin paljon ja typerästi. Onneksi armastus oli mukana ja hoiti minua eteen päin. Sen jälkeen tosin totesimme, että kaksi päivää rilluttelua on yksi päivää rilluttelua liian paljon. Omenahotelli on vähän kalsa, mutta siellä saa ovet lukkoon. Säälin Omahoitajaa, hän joutui taas töihin vähällä levolla, mutta väittää jaksavansa. Pitäisikin - nuoremman.

Kävimme treffeillä Kiasmassa. Ihanaa, kun herra, joka kanssani viihtyy, tahtoo kanssani myös treffeille! Sitä en varmaan koskaan saa tarpeekseni. Sarjakuvanäyttely oli mielenkiintoinen, tykkäsin etenkin pinkistä Katja Tukiaisen Paratiisi-yksisarvisjutusta, mietin lasten julmuutta ja kauneutta. Pelottavia penteleitä! Enemmän tykkäsin Thank you for the music -osiosta. Crossroads oli pelottavan huvittava, Petri Ala-Maunuksen levynkannet naurattivat! Korpit oli vinkeä, kun sulki silmänsä, oli kuin olisi päässyt toisen uneen mukaan. Tai olisiko vähän niin kuin kolmiulotteinen kuunnelma...

Tänään tarjosin ruuat ja pari juomaa veljentyttärelle ja hänen ystävilleen. Oi, miten kauniita ovat nuoret naiset! Ja miksi, miksi he tuputtavat kasvonsa täyteen meikkiä? Nythän se vasta on tarpeen, kun oma kauneus on viipyilevä muisto, melkein sateeseen unohtunut valokuva tai epätoivoinen yritys vielä hetken olla se, mikä on tottunut olemaan.En minä kyllä meikkaamisen päälle mitään nuorna tyttönä ymmärtänyt. Ei ollut varaa enkä osannut. Hiukset olivat toinen tuskan aihe. Nykyään ei jaksa siitäkään välittää. Minä vaan kuljeskelen kotona olopöksyissä. Aika kulkee niin nopeasti, nuorena en ymmärtänyt, mitä se tarkoittaa, elämä oli niin hidas. Nyt kaikki tapahtuu liian nopeasti ja minä yritän roikkua mukana ajan pyörässä.

Eteisessäni on suuri laatikko. Siellä on polkupyörä. Minulla on myös lentoliput pohjoiseen. Näen vilaukselta Lapin. Minä voin hyvin - tavallaan. (Mitä nyt vähän rikki, mutta niin kai meistä kaikki.)

Minä juon nyt kahvia

Väsyttää. Pesen pyykkiä. Juon lisää kahvia.

Palaan asiaan sitten kun minulla on sanoja tai jotain kerrottavaa.