On niitä parempiakin päiviä ollut (ja toivottavasti tulee joskus)

Eilinen oli taas sellainen päivä, että katui syntymäänsä. Sitten katui selviämistään aikuisikään. Sen jälkeen kaduin vielä ammatinvalintaa ja avioliittoa. Kaikki, mikä voi ihmislasta hangata, hiertää, harmittaa, sylettää, kiukuttaa ja raivostuttaa, tapahtui. Sekä töissä että kotona.

Samalla kun hain uudet kotiavaimeni lukkofirmasta, kävin maksamassa ottoveljen laskuja. Osuuspankin laskujenmaksuautomaatteja on aika vähän pääkaupunkiseudulla, huomasin. Kaikkeen sitä minäkin lupaudun. Samalla kävin tosin Pirsmassa, ostin laminaatinpesuainetta ja saunanpesuainetta. Kävi nimittäin selville, että uuteen kotiini onkin jo vaihdettu laminaattilattia, tosin se on omituisesti asennettu vanhan muovimaton päälle, kylpyhuoneen ovi ryykkää lattiaan ja mattoa ei siihen kohtaan mahdu lain. Mutta olkoon, helppohoitoisempihan laminaatti on kuin muovimatto, kun vain muistaa, ettei käytä saippuaa.

Tuli taas maksumuistutus vakuutusyhtiöltä. Kun laitoin sille mulkulle, jota myös ex-puolisoksi kutsutaan, viestin, että onko hänellä mitään aikomusta MAKSAA edes lasku, niin sain vastaukseksi puolivillaisen lupauksen, että tällä viikolla tapahtuu. Hyvänen aika, miten toivon saavani myönteisen vastauksen Trafilta, etten enää ole tekemisissä auton omistajuuden tai haltijuuden kanssa. Vasta sitten voin ryhtyä taistelemaan vakuutusyhtiön kanssa siitä, saanko irtisanoa vakuutuksen vai en. Olen muuten aivan varma, että siihen on olemassa keino, he vain eivät kerro sitä aivan ilkeyttään, tahtovat, että joku (eli minä) maksan laskua maailman tappiin. Ja miksi kukaan ei tapa sitä yhtä yhteiskunnan ihmisloiskasvia?

Runttasin itsemurhaehdokaskasvini yhteen huonoon ruukkuun vanhojen multien kanssa. Eläköön, jos on elääkseen. Karsin kovalla kädellä, aion jatkaa koulutusta pari viikkoa. Sitten jos vielä rehu elää, etsin sille sijoituspaikan ja lisään multaa. Hirveä siivo joka paikassa senkin ketehisen jäljiltä, multaa ja ruukunmuruja!

Sitten kun kaiken riehumisen päälle yritin rauhoittua ruokapöytään, postiluukustani ryhdytään tunkemaan PUHELINLUETTELOITA! Perkele, hermot menivät. Kirmasin ovelle ja tunkesin opukset takaisin niitä jakaneelle nuorisolle. Täytyy sanoa, etteivät sanankäänteeni enää siinä vaiheessa olleet kovin kohteiliaita. Kadutti jälkeen päin, koska eihän se heidän vikansa ollut, etten minä tiennyt, että siinä talossa jaetaan puhelinluetteloita, kun muutaman korttelin päässä ei tullut kuin hakulappu, jostä pääsi näppärästi eroon. Mutta ensi vuonnapa tiedän.

Todella toivon, että tämä päivä on parempi. Ainakin tänään on pyykkipäivä. <3