Tuskastumista

Kävin eilen TE-toimistossa. Jotenkin minua taas alkoi ärsyttämään suunnattomasti työvoimatoimiston paapova ote työtöntä työnhakijaa kohtaan. Lähtökohtainen ajatus tuntuu olevan, että kusettamassa ja huijaamassa yhteiskuntaa ja ansaitsemattomia etuja kalastelemassa olemme kaikki. Etenkin kun työkkärin tavat auttaa rekrytoinneissa ovat kovin vähäiset. Siis onkohan kukaan ikinä saanut sen heidän cv-nettinsä kautta töitä? Tai työvoimatoimiston kautta muutenkaan? Minulla nyt vähän usko repeilee.

Ja mikä henkilökohtainen suunnitelman laatiminen yhdessä virkailijan kanssa se sellainen on, että itse olen hakenut koulutukseen, itse tiedän mitä töitä aion hakea ja mitä aion seuraavaksi tehdä? Hän vain kirjasi muistiin sen, mitä minä aion tehdä, mitään uusia ehdotuksia tai ajatuksia ei tullut. Sitten vielä piti virallisesti kuitata lappu, että varmasti teen nyt sen, mitä olen luvannut, tai mörökölli minut vieköön. Sainhan minä toki jotain, uuden ilmoittautumispäivän syyskuun loppuun. Justiinsa. Toivon todella, että minulla on töitä tai opiskelupaikka sitä ennen.

Mutta ei voi auttaa. Tilanne on, mikä on. Eikä minua enää edes häiritse työttömänä olo. Tekemistä tuntuu riittävän. Tänään pitäisi tehdä jotain vahvaa ja tukevaa ruokaa, että sitä riittäisi koko viikonlopuksi, ehkä enchiladas suizas tai sitten kummituksen versio makaronilaatikosta. Kas kun kokemuksesta tiedän, että festareilta kun yöllä kotiinsa koluaa, niin mikä on ihanampaa kuin mennä täydellä vatsalla nukkumaan. Tuska alkaa huomenna. Omahoitaja saapuu jo tänään. Sunnuntaina minulla on todennäköisesti kipeinä pää, jalat ja nivuset.

(Ja saatana, jos ei sitä unta ensi yönä tule, niin jo on perkele! Tämä on uhkaus, Nukkumatti. Saattaa olla hengenlähtö lähellä, jos ei unihiekkaa ala tippua!)