Ottoveli pelkää, että masennun. Hän usuttaa minua jopa kirjeitse ihmeellisten aktiviteettien pariin, kielten opiskelua ja koju kauppatorille on mainittu. Naurettavin oli ehdotus, että ottaisin yhteyttä vanhaan poikaystävään ja käyttäisin häntä sukupuolisesti hyväkseni. Mitähän hyötyä siitä olisi masennuksen torjunnassa, ihmettelin, kun yleensä hän tuppasi vain aiheuttamaan lisää ahdistusta ja masennusta tempauksillaan. Ei kiitos, sanoin Ottoveljelle, mieluummin olen ilman. Eikä minua edes miehet tällä hetkellä kiinnosta, on liikaa surua vielä. Eikä minua oikeastaan ainakaan vielä masenna, harmittaa ja surettaa kyllä.
Onneksi veljentytär muuttaa nurkkiini parin viikon päästä harjoittelunsa ajaksi. Kuten arvelinkin, hän on jo tyttöystävänsä kanssa suunnitellut, että he viettävät pitkät viikonloput yhdessä, eli minulle jää hyvinkin puoli viikkoa "omaa" aikaa. Onpahan jotain tekemistä, kun huolehtii toisesta. Ja onpahan joku Ottoveljen mieliksi katsomassa, etten kajahda tekemättömyyteeni. On vain koitettava tehdä vähän lisää tilaa vaatekaappeihini, etteivät hänen tavaransa joudu pitkin lattioita lojumaan paria kuukautta.
Tänäänkin saan vieraan. Mukavaa. Ystävä tulee yökylään työmatkallaan, sohvamajoitus kelpasi lentokenttähotellin sijaan. Niinpä ryhdyn miettimaan menua. Siinä se päivä taas näppärästi menee. Pari hakemusta vielä rustaan, siivoilen ja suihkutan itseni, niin tunnen suorastaan työn orjaksi itseni (sarkasmin kukkasia).
Kyllä tämä tästä. Joskus.
Edit 10:15 Unohdin muuten mainita, että taas luin yhden mielenkiintoisen kirjan. John Irwingin Kunnes löydän sinut herätti minut taas huomaamaan, että kyllä hyvä kirjallisuus on hyvää. Viihdyttävää ainakin, en nyt tiedä tituleerataanko hänen teoksiaan klassikoiksi nyt tai koskaan. Mutta juonenkäänteet olivat vähintäänkin kimurantit, yleistä melankoliaa oli tarjolla, ja kirjassa paksuutta, mikä minun mielestäni on hyvä asia, yleensä kun se tarkoittaa sitä, että taustoja on seliteltäväksi ja kertomus on pitkä. Kuriositeettina voisin mainita, että kirjassa pyöritään myös Pohjoismaissa, jopa Helsingissäkin pariin otteeseen.
keskiviikko 10. lokakuuta 2012
maanantai 8. lokakuuta 2012
Kylillä riekkumista
Elämä on suurta hippaa ja heilumista pitkin kyliä. Lauantaina minulla oli myöhäiset lounastreffit ystävän kanssa, ennen kuin hän siirtyi toisen ystävänsä syntymäpäiville. Kävimme syömässä Raffaellossa, jossa olikin yllättävän mukavaa, vaikka pelkäsin, että se olisi vain silkkaa pönötystä ja nokan nostoa varten oleva paikka. Itse söin kympin pastan, Linguine agli scampi, ystävä veteli kolmen juuston pizzan. Molemmat olimme ruokaamme tyytyväisiä ja palvelu oli suorastaan erinomaista. Sattui tosi hauska tarjoilija meille, sai kummasti lisämyyntiä aikaan.
Sen jälkeen siirryin edukkaampien juomien kaupunginosaan tapaamaan toista ystävää. Meidän piti istuskella vain muutaman ajan, mutta miten lie taas aika vierähtänyt ja ilta kulunut, kun vähän ennen valomerkkiä ymmärsin lähteä kävelemään bussipysäkille. Onneksi edes pääsin vielä bussilla kotiin, jos olisin törsännyt taksiin, olisin sunnuntain viettänyt itkemällä rahanmenoa. Menihän sitä toki nytkin, mutta ei onneksi aivan tolkuttomasti. Ymmärsin juoda suhteellisen hitaasti, enkä sortunut kuin yhteen terävään. Mukavia ihmisiäkin tuli tavattua, jopa niin mukavia, että viimeisestä ravintsemusliikkeestä lähtiessäni minut halattiin rusinaksi ja toivottiin, että ymmärtäisimme ystäväni kanssa tulla paikalle uudelleen. Seuramme olisi kuulema tervetullutta, tuli lämpöinen olo.
Sunnuntai meni torkkuessa. Normihommaa, telkkaria ja pientä naposteltavaa. Äitikin soitti, mutta kun minulla ei ole hänelle raukalle mitään uutisia. Töitä vain ei ole. Se kyllä ahdistaa, mutta toisaalta vaikka hän miten yrittää vihjailla, että tiukan paikan tullen taloudellista apua olisi tarjolla, koitan olla tuudittautumatta sen varaan. Jotain muuta on keksittävä. Mutta koska töitä vaan ei löydy, niin jatkan tätä ihmeellistä viikonloppurilluttelua, kunnes rahat loppuvat ja maksa sanoo poks. (Oikeasti, vähemmänhän minä juon kuin vuosiin. Kunhan pelottelen itseäni ja maalailen mustilla väreillä.)
Edit 11:50 Hihihih, mie olen aika huoleton veikko. Korjasin vähän tuota otsikkoani. Mitä lienen aatellut, kun kovin kummallisia sanahirviöitä suollan kätösistäni...
Sen jälkeen siirryin edukkaampien juomien kaupunginosaan tapaamaan toista ystävää. Meidän piti istuskella vain muutaman ajan, mutta miten lie taas aika vierähtänyt ja ilta kulunut, kun vähän ennen valomerkkiä ymmärsin lähteä kävelemään bussipysäkille. Onneksi edes pääsin vielä bussilla kotiin, jos olisin törsännyt taksiin, olisin sunnuntain viettänyt itkemällä rahanmenoa. Menihän sitä toki nytkin, mutta ei onneksi aivan tolkuttomasti. Ymmärsin juoda suhteellisen hitaasti, enkä sortunut kuin yhteen terävään. Mukavia ihmisiäkin tuli tavattua, jopa niin mukavia, että viimeisestä ravintsemusliikkeestä lähtiessäni minut halattiin rusinaksi ja toivottiin, että ymmärtäisimme ystäväni kanssa tulla paikalle uudelleen. Seuramme olisi kuulema tervetullutta, tuli lämpöinen olo.
Sunnuntai meni torkkuessa. Normihommaa, telkkaria ja pientä naposteltavaa. Äitikin soitti, mutta kun minulla ei ole hänelle raukalle mitään uutisia. Töitä vain ei ole. Se kyllä ahdistaa, mutta toisaalta vaikka hän miten yrittää vihjailla, että tiukan paikan tullen taloudellista apua olisi tarjolla, koitan olla tuudittautumatta sen varaan. Jotain muuta on keksittävä. Mutta koska töitä vaan ei löydy, niin jatkan tätä ihmeellistä viikonloppurilluttelua, kunnes rahat loppuvat ja maksa sanoo poks. (Oikeasti, vähemmänhän minä juon kuin vuosiin. Kunhan pelottelen itseäni ja maalailen mustilla väreillä.)
Edit 11:50 Hihihih, mie olen aika huoleton veikko. Korjasin vähän tuota otsikkoani. Mitä lienen aatellut, kun kovin kummallisia sanahirviöitä suollan kätösistäni...
lauantai 6. lokakuuta 2012
Täydellinen aamu
Vaikka aamuyö olikin taistelua sen sininuttuisen tyypin pussin sisällöstä, sain riivottua aineksia sen verran, että näin muutaman sekavan unosen. Niinpä päätin muuttua ihmisenä. Ensin keppijumppasin ja pompin steppilaudalla itseni hikeen, sitten menin saunaan. Kun istuskelin kirpeässä syyssäässä parvekkeella ruho höyryten, niin koin hetkellisen tyyneyden tunteen. Ihmeellistä! Ehkä minä vielä saavutan tasapainoisen ja rauhaisan olon.
Josko sitten keittelisin aamukahvit, ennen kuin lähden taas kylille riehumaan. Veikkaan, ettei huomenaamulla ihan näin seesteiseltä tunnu. Mutta nyt tuntuu! (Aamu)sauna on ihana paikka!
Josko sitten keittelisin aamukahvit, ennen kuin lähden taas kylille riehumaan. Veikkaan, ettei huomenaamulla ihan näin seesteiseltä tunnu. Mutta nyt tuntuu! (Aamu)sauna on ihana paikka!
perjantai 5. lokakuuta 2012
Rikkinäinen termostaatti
Oli taas varhainen aamu. Oli minun tarkoituskin herätä ajoissa, mutta en ollut suunnitellut unen katoamista heti viiden jälkeen. Puoli kuudelta luovutin ja nousin ylös. Olinpahan valmiina lähtöön kerrankin ajoissa. Kotiin kun pääsin takaisin, kiinnosti taas kaikki ihan älyttömästi. Onneksi päiväunihiekkaa oli tarjolla, tunnin unien jälkeen minusta saattaa vielä tulla tänään ihminen.
Kävelemässä kävin, lunastamassa syntini (kirjapaketin ja kengät) r-kioskilta. Nauratti, kun ihmiset olivat naamioituneet huppareiden ja tuulitakkiensa sisälle ja minä vetelen reteesti takki auki. Silti on kuuma. Minulla on nykyään aina kuuma, termostaatti on ihan rikki. Ei kai tämäkään elonhetki loputtomiin saakka kestä, mutta kyllä nyt välillä kiukuttaa, kun aina pitää varata aikaa, ettei törmää tapaamisiin hikikarpalot otsalta valuen. Onneksi minulla ei ainakaan toistaiseksi ole ollut mitään mielenterveydellisiä oireita, joita hormonitoiminnan laantuminen joillekuille tuuppaa. Minullahan itse asiassa unet ovat parantuneet (tätä päivää nyt ei oteta huomioon, sovitaan, että se oli poikkeus), mieli tasaantunut, ahdistustakaan ei ole kuin työtilannetta ajatellessani (eli aamuöisin ja arkiaamuisin).
Tänään ajattelin pelastaa maailmani leipomalla. Yllättävää. Kun eilen yksi ystävä retosteli aamupalaksi syöneensä croissantteja, minullakin alkoivat pyöriä voisarven kuvat silmissä. Mutta en tahtonut sellaisia lehteviä, enkä toisaalta sämpylämaisia, vaan jotain siltä väliltä, niin tulipa taas kehitettyä resepti omasta päästä.
Kinkkusarvet (24 kpl)
11 dl vehnäjauhoja (tähän mitään terveellistä kokojyvää laiteta, ihan silkkaa valkoista puolikarkeaa vain)
200 g huoneenlämpöistä voita
2 tl suolaa
1 tl sokeria
1 ½ ps kuivahiivaa
3 dl 40-asteista laktoositonta rasvatonta maitoa
2 kananmunaa
täyte:
200 g kevyttä kinkkusuikaletta
reilu desi juustoraastetta
oregano ja mustapippuri
Hiero voi ja jauhot, suola ja sokeri yhteen muruksi kulhossa. Sekoita kuivahiiva joukkoon. Lisää lämmin neste ja kananmunat. Sekoita ja vaivaa, kunnes ainekset ovat kunnolla sekaisin. Lisää tarvittaessa vähän jauhoja. Taikinasta tulee ihanan kimmoisa ja kaunis pallero, ikinä en ole niin hyvää taikinaa saanut aikaan.
Kohota puoli tuntia. Kaada leivinalustalle, jaa kolmeen osaan. Kaulitse osat pyörylöiksi, joihin lisäät täytettä (sekoita täytteen ainekset astiassa, niin helpottaa levittelyä), rullaa ne sarviksi ja laita pellille kohoamaan siksi aikaa, kun uuni lämpenee 225 asteeseen. Paista 12 minuuttia. Jumalaisia! Söin 6 ja nyt sattuu vatsaan, mutta toisaalta, eipä tarvitse muuta ruokaa tänään tehdä. Mennään sitten epäterveellisellä linjalla. Hah! Jälkiruuaksi vedin vielä pari Brunbergin pusua. Sika!
Kävelemässä kävin, lunastamassa syntini (kirjapaketin ja kengät) r-kioskilta. Nauratti, kun ihmiset olivat naamioituneet huppareiden ja tuulitakkiensa sisälle ja minä vetelen reteesti takki auki. Silti on kuuma. Minulla on nykyään aina kuuma, termostaatti on ihan rikki. Ei kai tämäkään elonhetki loputtomiin saakka kestä, mutta kyllä nyt välillä kiukuttaa, kun aina pitää varata aikaa, ettei törmää tapaamisiin hikikarpalot otsalta valuen. Onneksi minulla ei ainakaan toistaiseksi ole ollut mitään mielenterveydellisiä oireita, joita hormonitoiminnan laantuminen joillekuille tuuppaa. Minullahan itse asiassa unet ovat parantuneet (tätä päivää nyt ei oteta huomioon, sovitaan, että se oli poikkeus), mieli tasaantunut, ahdistustakaan ei ole kuin työtilannetta ajatellessani (eli aamuöisin ja arkiaamuisin).
Tänään ajattelin pelastaa maailmani leipomalla. Yllättävää. Kun eilen yksi ystävä retosteli aamupalaksi syöneensä croissantteja, minullakin alkoivat pyöriä voisarven kuvat silmissä. Mutta en tahtonut sellaisia lehteviä, enkä toisaalta sämpylämaisia, vaan jotain siltä väliltä, niin tulipa taas kehitettyä resepti omasta päästä.
Kinkkusarvet (24 kpl)
11 dl vehnäjauhoja (tähän mitään terveellistä kokojyvää laiteta, ihan silkkaa valkoista puolikarkeaa vain)
200 g huoneenlämpöistä voita
2 tl suolaa
1 tl sokeria
1 ½ ps kuivahiivaa
3 dl 40-asteista laktoositonta rasvatonta maitoa
2 kananmunaa
täyte:
200 g kevyttä kinkkusuikaletta
reilu desi juustoraastetta
oregano ja mustapippuri
Hiero voi ja jauhot, suola ja sokeri yhteen muruksi kulhossa. Sekoita kuivahiiva joukkoon. Lisää lämmin neste ja kananmunat. Sekoita ja vaivaa, kunnes ainekset ovat kunnolla sekaisin. Lisää tarvittaessa vähän jauhoja. Taikinasta tulee ihanan kimmoisa ja kaunis pallero, ikinä en ole niin hyvää taikinaa saanut aikaan.
Kohota puoli tuntia. Kaada leivinalustalle, jaa kolmeen osaan. Kaulitse osat pyörylöiksi, joihin lisäät täytettä (sekoita täytteen ainekset astiassa, niin helpottaa levittelyä), rullaa ne sarviksi ja laita pellille kohoamaan siksi aikaa, kun uuni lämpenee 225 asteeseen. Paista 12 minuuttia. Jumalaisia! Söin 6 ja nyt sattuu vatsaan, mutta toisaalta, eipä tarvitse muuta ruokaa tänään tehdä. Mennään sitten epäterveellisellä linjalla. Hah! Jälkiruuaksi vedin vielä pari Brunbergin pusua. Sika!
 |
| Tässä yksi kuudesta. Ensimmäinen. |
torstai 4. lokakuuta 2012
Tarjolla bisnesidea - ota minut töihin
Se kuuluisa "joku" saisi perustaa opasfirman ja ottaa minut töihin. Sellaisen, jossa tarjotaan eksklusiivisia opaspalveluja max 4 hlön ryhmälle. Sellaisen, jossa ensin kysyttäisiin tarkkaan, mitä turisti on vailla, shoppailua, kaupunkivierailuja, paikallisiin tutustumista, baareja, ruokaa, konsertteja vai luontoretkiä. Sitten minä, joka olisin sen "jonkun" palkkalistoilla, tekisin ohjelman ja me nettoaisimme hirveästi siitä rahaa, koska palvelua tarjottaisiin ihan törkeään hintaan ja minä siinä sivussa voisin syödä ja juoda turistin laskuun. Eikö muka ole ihan sikahyvä bisnesidea? Saa varastaa heti, kun vaan työllistää minut.
Ajatelkaas nyt järjellä. Minähän olisin hommaan aivan täydellinen, tulen monenlaisten tyyppien kanssa toimeen, minulla on suhteellisen laaja yleissivistys, englannin kieli taittuu, osaan bisnespukeutua tai renttupukeutua, tunnen pääkaupunkiseudun, tai jos en mitä tunne, osaan ottaa selvää. Rakastan ruokaa, baareja, kulttuuria (paitsi teatteria ja elokuvia, mutta nekin luontuvat, jos oikein tsemppaan), luontoa ja joskus jopa pidän ihmisistäkin. Heh. Olisin täydellinen opas, sellainen Keith Floyd -tyyppinen kuormasta syöjä, joka kuljeskelisi lasin kanssa kaiken aikaa. Tai noh, osaisin minä olla selvinpäinkin, mutta baareissa kyllä en suostuisi olemaan.
Aina kun käyn pankkitililläni maksamassa laskuja, ryhdyn hyperventiloimaan. Rahamäärä vähenee ja vielä pitäisi ainakin reilu kuukausi kitkuttaa ennen kuin minulla saattaa olla sauma saada liitosta rahaa. Huhhuh. Ahdistaa. Menenkö taas leipomaan? Eilen ahdistukseeni väänsin chorizo-sienipiirakan, josta onneksi suurimman osan tunkesin veljeni mukaan, kun hän kävi tuomassa minulle pohjoisemmasta Suomesta lähetetyn villakangastalvitakin. Nyt saa talvi tulla, minulla on edustava ja lämmin palttoo. (Mutta sovitaan, ettei ihan vielä, tahtoisin muutaman kerran vielä sienestää, kiitos.)
Ajatelkaas nyt järjellä. Minähän olisin hommaan aivan täydellinen, tulen monenlaisten tyyppien kanssa toimeen, minulla on suhteellisen laaja yleissivistys, englannin kieli taittuu, osaan bisnespukeutua tai renttupukeutua, tunnen pääkaupunkiseudun, tai jos en mitä tunne, osaan ottaa selvää. Rakastan ruokaa, baareja, kulttuuria (paitsi teatteria ja elokuvia, mutta nekin luontuvat, jos oikein tsemppaan), luontoa ja joskus jopa pidän ihmisistäkin. Heh. Olisin täydellinen opas, sellainen Keith Floyd -tyyppinen kuormasta syöjä, joka kuljeskelisi lasin kanssa kaiken aikaa. Tai noh, osaisin minä olla selvinpäinkin, mutta baareissa kyllä en suostuisi olemaan.
Aina kun käyn pankkitililläni maksamassa laskuja, ryhdyn hyperventiloimaan. Rahamäärä vähenee ja vielä pitäisi ainakin reilu kuukausi kitkuttaa ennen kuin minulla saattaa olla sauma saada liitosta rahaa. Huhhuh. Ahdistaa. Menenkö taas leipomaan? Eilen ahdistukseeni väänsin chorizo-sienipiirakan, josta onneksi suurimman osan tunkesin veljeni mukaan, kun hän kävi tuomassa minulle pohjoisemmasta Suomesta lähetetyn villakangastalvitakin. Nyt saa talvi tulla, minulla on edustava ja lämmin palttoo. (Mutta sovitaan, ettei ihan vielä, tahtoisin muutaman kerran vielä sienestää, kiitos.)
keskiviikko 3. lokakuuta 2012
Iloista lomapäivää Itä-Uusimaalla
Työttömyyden hyvä puoli on siinä, että kun ystävä pyytää lähikaupunkiin suuntautuvalle työmatkalleen seuraksi, minun on kovin helppo lähteä mukaan. Aurinko paistoi, tie oli kuiva, keskustelimme ystävyyden syvimmästä olemuksesta kevyesti, mutta vakavasti. Yhtämieltäyhdistys kokoontui. Ystävä meni työpalaveriinsa, minä sillä välillä kävelin vanhaa kaupnkia ympäriinsä, kurkistelin varovaisesti pihoihin, väistelin jaappanialaisia ja venäläisiä turisteja, poikkesin parissa puodissa.
Mukulakivikaduilla on hankala liukastella. Tunne oli samanlainen kuin metsässä sunnuntaina, kun loikin gasellin (not) askelin kiveltä toiselle ja mietin, koska keikahdan, taitan koipeni tai koron kengästä. Olin suorastaan helpottunut, kun tunsin tasaisen asvaltin vihdoin jalkojeni alla.
Lounaspaikoista oli vaikeata valita, mutta koska Cafe Cabriole sijaitsi turvallisesti uuden kaupungin puolella, teimme treffit sinne. Lounas oli edullinen, runsas salaattipöytä ja neljä pääruokavaihtoehtoa maksoi vain 8 euroa. Salaattipöytäkin olisi riittänyt, jos olisimme tarjontaan ennakkoon tutustuneet. Paikka oli aika täynnä, mutta saimme takahuoneesta oman pöydän, vaikka täti takanani olevassa pöydässä ei millään tahtonut antaa minulle ensin elintilaa. Daideilja dyössään. Joo. Muuten ihmiset olivat tosi mukavan olosia ja palvelu pelasi. Valitettavasti palkintosonnikakkujen maistaminen jäi seuraavaan kertaan, komean näköisiä luomuksia, samoin kuin suolaiset piragatkin, mutta kun vatsa oli jo täynnä.
Kompensoimme jälkiruuan puuttumisen vierailulla Brunbergin tehtaanmyymälässä. Aloitin valmistautumisen jouluun, mutta kyllä minä ostin ihan syömäkarkkejakin. Niin kuin laatikollisen vaniljapusuja. Olen syönyt niitä jo viisi. Burph, mitä namitähmää!
Ajattelin, jotta jos en minnekään muualle pääse viisikymppisiäni juhlimaan parin vuoden päästä, niin lähden pikkuretkelle Porvooseen. Siellä on eat.fi:n perusteella hyviä ravintoloita, mukavan näköisiä kahviloita, persoonallista majoitustakin taisi olla tarjolla, baareja ja mene tiedä, ihmisiäkin vielä. Onneksi täytän vuosia syksyllä, silloin ei enää edes ole niin paljon muita turisteja liikkellä.
 |
| Railinginkuja |
 |
| Vuorikatu |
 |
| Sielunmaisema? |
Ajattelin, jotta jos en minnekään muualle pääse viisikymppisiäni juhlimaan parin vuoden päästä, niin lähden pikkuretkelle Porvooseen. Siellä on eat.fi:n perusteella hyviä ravintoloita, mukavan näköisiä kahviloita, persoonallista majoitustakin taisi olla tarjolla, baareja ja mene tiedä, ihmisiäkin vielä. Onneksi täytän vuosia syksyllä, silloin ei enää edes ole niin paljon muita turisteja liikkellä.
maanantai 1. lokakuuta 2012
Satumetsäretki
Lauantain vietin sohvalla television kanssa. Aika onnistuneesti, ei edes tullut ahdistusta ja nukkumaankin pääsin ajoissa, krapulaa ei varsinaisesti näkynyt eikä kuulunut, ihme kyllä. Niinpä kun sunnuntaiaamuna puhelin soi ja ystävä pyysi sienimetsään, olin valmis kuin se kerpeleen pieni partiolainen. Vähän näytti pilviseltä, mutta taisimme molemmat olla sitä mieltä, että sitten vedetään sateen sattuessa sateessa.
Kosteatahan siellä oli, kumikengät ovat yksi parhaista hankinnoistani. Koirat juoksivat elämänintoaan ympärillämme, nauroimme, että kyllä ainakin karhut ymmärtävät kauemmas siirtyä sen temmellyksen alta. Ensimmäiseksi alkoi vastaan vyöryä suppilovahveroita. Niitä on tolkuttomasti! Uskomattomia tuppaita ja mättäitä! Menin hetkellisesti sekaisin, kuurouduin ja sokeuduin ympäröivältä maailmalta, ennen kuin taas tokeennuin ajattelemaan ystävänkin tarpeita. Hänelle etsimme rouskuja, täytyy taas joutessaan kiitellä Mauri Korhosen mukavasti mukana kulkevaa opaskirjaa. Siitä voi näppärästi tunnistaa yleisimmät sienemme, eikä tule tehtyä vääriä valintoja. Mikä parasta esitelty on myös myrkyllisiä, ettei vaan turhaan niitä tule kannettua mukanaan. Siinä sivussa eteen päin hortillessamme löysin muutamia tatteja, nelisen tervettä lampaankääpää, orakkaita ja aina vain lisää niitä suppilovahveroita.
Aurinko paistoi, ilma oli raikas, lämpimähkö, maisemat kuin suoraan satukirjan sivuilta. Ainoa kuuluva ääni koirien lutraamisen ja meidän mutinoittemme lisäksi kuului ylilentävistä lentokoneista. Muuten tarjolla oli vain silkkaa luonnon sinfoniaa. Mieli kohosi ja repun paino lisääntyi. Parisen tuntia me siellä viivyimme, minun piti jo ryhtyä loppumatkasta hillitsemään itseäni, mutta silti vielä poimin kaikki löytyneet kantarellit pusseihini, vaikka tiesin, että siivoamisessa ja säilömisessä menisi taas koko ilta.
Viime yönä nukuin 9 tuntia. Hallelujaa! Sen lisäksi saunan lauteet ovat täynnä suppilovahveroita, keittiön tiskillä makaavat tatit ja haperot. Pakastimessa on suuri pussillinen kantarelleja ja orakkaita sekä reilu pussillinen lampaankääpää. Pakastimeen menevistä sienistä irtosi aivan tolkuttomasti vettä pannulla! Kyllä huomasi, että satanut oli reilusti edellisenä yönä. Ja kyllä taas mielessäni kiitin ystäviäni, mihin minä ilman heitä joutuisin! Onneksi ymmärrän välillä jopa heille suoraankin sen sanoa, etten vain pohdiskele asiaa sydämessäni, kerron heille, miten rakkaita ja tärkeitä ovat.
Kosteatahan siellä oli, kumikengät ovat yksi parhaista hankinnoistani. Koirat juoksivat elämänintoaan ympärillämme, nauroimme, että kyllä ainakin karhut ymmärtävät kauemmas siirtyä sen temmellyksen alta. Ensimmäiseksi alkoi vastaan vyöryä suppilovahveroita. Niitä on tolkuttomasti! Uskomattomia tuppaita ja mättäitä! Menin hetkellisesti sekaisin, kuurouduin ja sokeuduin ympäröivältä maailmalta, ennen kuin taas tokeennuin ajattelemaan ystävänkin tarpeita. Hänelle etsimme rouskuja, täytyy taas joutessaan kiitellä Mauri Korhosen mukavasti mukana kulkevaa opaskirjaa. Siitä voi näppärästi tunnistaa yleisimmät sienemme, eikä tule tehtyä vääriä valintoja. Mikä parasta esitelty on myös myrkyllisiä, ettei vaan turhaan niitä tule kannettua mukanaan. Siinä sivussa eteen päin hortillessamme löysin muutamia tatteja, nelisen tervettä lampaankääpää, orakkaita ja aina vain lisää niitä suppilovahveroita.
Aurinko paistoi, ilma oli raikas, lämpimähkö, maisemat kuin suoraan satukirjan sivuilta. Ainoa kuuluva ääni koirien lutraamisen ja meidän mutinoittemme lisäksi kuului ylilentävistä lentokoneista. Muuten tarjolla oli vain silkkaa luonnon sinfoniaa. Mieli kohosi ja repun paino lisääntyi. Parisen tuntia me siellä viivyimme, minun piti jo ryhtyä loppumatkasta hillitsemään itseäni, mutta silti vielä poimin kaikki löytyneet kantarellit pusseihini, vaikka tiesin, että siivoamisessa ja säilömisessä menisi taas koko ilta.
Viime yönä nukuin 9 tuntia. Hallelujaa! Sen lisäksi saunan lauteet ovat täynnä suppilovahveroita, keittiön tiskillä makaavat tatit ja haperot. Pakastimessa on suuri pussillinen kantarelleja ja orakkaita sekä reilu pussillinen lampaankääpää. Pakastimeen menevistä sienistä irtosi aivan tolkuttomasti vettä pannulla! Kyllä huomasi, että satanut oli reilusti edellisenä yönä. Ja kyllä taas mielessäni kiitin ystäviäni, mihin minä ilman heitä joutuisin! Onneksi ymmärrän välillä jopa heille suoraankin sen sanoa, etten vain pohdiskele asiaa sydämessäni, kerron heille, miten rakkaita ja tärkeitä ovat.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
