Hereillä

Ihmeellinen luonto, olen pitkästä aikaa hereillä olevan tuntuinen. Tarkoitan, etten ole vain fyysisesti pystyssä ja silmät auki, vaan että jopa ymmärrän jotain. Flunssan selkä taittuu! Nyt on se vaihe, kun niistän aivojani ulos, mutta muuten suorastaan tuntuu ihmismäiseltä. Jippii, ei tullut poskiontelontulehdusta tai mitään muutakaan jälkitautia! Tänään ei varmaan kahvin keittäminenkään tule tuottamaan ongelmia.

Vuosikatsauksestani tulee harvinaisen lyhyt. Paskan möivät, toivottavasti ensi vuosi on parempi. Ruttuja rakkaudessa, työelämässä ja naamassa. Toivon töitä. Toissijaisesti toivon rakkautta. Todennäköisesti en saa kumpaakaan ja paskan määrä vain lisääntyy. Mutta jos en toivoisi itselleni hyvää, kuka muu sen tekisi? Ja jos elän koko ajan pessimismin kourissa, teen itsemurhan, kun en jaksa. Jotta yltiöoptimismi kunniaan tulevanakin vuonna! Sileätä naamaa en kuitenkaan toivo, taistelussa ansaittujen kunniamerkkien tulee näkyä.

Olen muuten taas ihastunut yhteen englantilaiseen sarjaan. Kun menin Ylen sivuille tarkistamaan Juhlien jälkeen -sarjan nimeä ja muuta yksityiskohtia, niin hokasin miksi. Siellähän on uusi Sherlokki pääosassa! Minä jo mietinkin, että mistä se kaveri on niin tuttu!

Kahvin jälkeen

Jippii! Selkeämpi pää, parempi mieli. Pitäisiköhän hankkia jotain kofeiinitabletteja niiden aamujen varalle, kun ei kerta kaikkiaan edes kahvia jaksa keittää? Saakohan niillä samanlaisen säväyksen aikaan, vai kannattaisikohan hankkia hätävaraksi murukahvia (joka kyllä yleensä on aivan saatanasta)?

Nollavaimo jossain välissä heitti jotain haastetta kanssapolkkaajille, että kertoisimme tarinan lapsuudesta. Minullahan nyt on se entiseltä aviomieheltäni pelastettu Lapsuuden kultainen kirja, jossa söpöjen kääpiökuvien lisäksi on muutama kertomus verbaalisesta lahjakkuudestani. Mykistyin vasta noin viisi-kuusi-vuotiaana, kun isäni alkoholismi saavutti silloisen lakipisteensä. Sitä ennen kyllä juttelin ihan julkisesti. Esimerkiksi 3-vuotiaana olin maannut mummolan sohvalla peilin kanssa ja ihmetellyt itseäni peilistä. Mummolta olin kysynyt ikääni ja kun vastaus oli annettu, olin ihmetellyt, että "Niin vanha, eikä vielä yhtään ryppyä!"

Rypythän ovat ihan uutta naamassani ja käsissäni. Ilmestyivät vasta tänä vuonna, joten kyllä niitä sain yli 40 vuotta odotella. Alan pikkuhiljaa kerätä iän mukanaan tuomaa charmia, varokaa vapaat harmajat papat ja herrat, blondi kerää voimia uutta hyökkäystä varten!

(Pitää ehkä ryhtyä säännöstelemään myös kahvin käyttöä, jos se tällaista levottomuutta aiheuttaa heti aamusta.)

Pitkät lomavapaat ilahduttavat työtöntä

Eilen laiskotti niin kovin, etten edes jaksanut kahvia keitellä. Unta riitti useammassa osassa. Niinpä kärsin tänä aamuna päänsärystä, joka poistuu kahvin juotuani. Tiedän sen. Tauti palasi takaisin, kun perjantain riekuin ystävien luona, parvekkeellakin piti vähissä vaatteissa pönöttää tupakin kanssa. Mutta ruoka oli hyvää ja seura samoin, juomia taisi olla turhan paljonkin tarjolla. Jopa tanssattuakin tuli.

Onnistuin loukkaamaan yhtä vierasta. Ja kun yritin korjata sanomisiani, ne menivät aina vain enemmän solmuun (tai sitten vieras tahtoi ymmärtää minut väärin). Yritin selitellä tuoksuyliherkkyynttäni ja hän luuli (tai tahtoi luulla) minun sanovan, että hän haisi pahalta. Joo, ihan tyhmä juttu. Minulla ei nykyään ole minkäänlaista taistelunhalua, tai tahtoa selvitellä mitään välejä. En vaan enää kykene, otan vastoinkäymiset vastaan karkaamalla. Niinpä joskus yhden jälkeen pääätin lähteä kotiin, kirosin, että kun sattumus olisi vähän aikaisemmin tapahtunut, olisin vielä päässyt bussilla kotiin. Piti ajella taksilla. Ei silti, että sitä inhoaisin, minähän alvariinsa istuisin taksissa, jos vaan taloudellinen tilanne myöten antaisi.

Huomenna on onneksi luvassa lisää ystäväterapiaa naapurilähiössä. Riemastuttavat työtöntä ihmistä nämä pitkät juhla-lomavapaat, ystävät jaksavat tavata toisiaan, on sosiaalista eloa enemmän kuin arkena. Jääkaapissa nököttävä lehmäpala pääsee kietoutumaan pekoniin, kun tapanina ei niin tapahtunut. Onneksi, koska muuten joutuisin syömään itse kilon lihaa. Huhhuh.

Ja nyt sitä kahvia, ennen kuin ryhdyn avaamaan kallon painetta vasaralla. Toisaalta se saattaisi tehdä hyvääkin, lobotomian jälkeen ihnmiset ovat olleet ilmeisesti aika harmittomia ympäristölleen.

Toipumista

Koska yskäksi muuttunut räkätautini herätti minut ennen kuutta aamulla, olen rankaissut sitä hakemalla töitä. Löysin taas yhden uuden työnhakukanavan. Jotain iloa tästäkin, alitajuntani nimittäin pelotteli minut taas puolikuoliaaksi aamulla mitätöimällä elämäni täysin. Jotta tänne astiko olen elänyt vain huomatakseni, ettei minua tarvitse kukaan missään. Hyvin menee! Motivaatio on kohdallaan.

Tänään unohdan työnhaun hetkeksi. Ystäväterapiassa on tarjolla ruokaa, seuraa ja sopivia juomia. Huomenna menen taas nukkumaan loppuvuodeksi. Ihmisen pitäisi olla karhu, voisimme makoilla pimeimmän ajan lumipesässä ja sitten heräillä bikinikunnossa keväällä. Sotisimmekin vähemmän ja luontoa säästyisi.

Niagaran alkulähteellä

Pää on täynnä räkää. Sitä valuu myös ulos. Ruumiin lämpötila on noussut asteen. Menenkin takaisin sänkyyn, kolottaa lihaksia.

(Sitä mie vaan ihmettelen, että vastahan minä olin sairaana. Tai se oli sellainen nopea ja siisti nuhakuume. Tämä on likainen eikä yhtään niin kaunis. Bileet peruttu, Joosef tunnusti.)

Puhutaanko kirjoista?

Olen taas lukenut. Taputapu.

Ensinnäkin Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville. Ajattelin ryhtyväni lukemaan chick litiä. Ei se ihan sitä ollutkaan, vaan vähän enemmän, vaikkakin kevyellä otteella. Tietysti minä taas niiskutin, kun hyville ihmisille kävi pahasti. Kyllähän te jo minut tiedätte, aina vänisemässä, karjalanpiirakka, itkijänaisten sukua ja huonetta. Mutta ihana hyvin viihdyttävä kirja, ajatuksia herättävä ja matkailun himoa kasvattava. Kervana, kun joskus pääsisin saarille.

Erityisesti minua kuitenkin ahdisti, että nainen kirjoittaa kirjan, jonka julkaisua ei koskaan kerkeä todistamaan, miksi hän niin myöhään aloitti, kun esikoinenkin oli noin ihana? Elämän rajallisuus on surullinen asia, eläkää ihmiset nyt, ettette jää katumaan. Kuten huomaatte, en paljon juonta selosta, lukekaa itse. Jos teillä on mun luonto, pidätte, jos ei, voi voi, ei voi auttaa. Lukekaa sitten jotain muuta.

Sitten tuli ikivanha teos, kun tuntuu, että 70-luku on jo ikivanha juttu. Ruohonvihreää sai minut taas miettimään perhesuhteita, koska itsekään en koskaan ole pystynyt kysymään vanhemmiltani tai puhumaan heidän kanssaan normaalisti. Minä niin ihailen ihmisiä, joilla on normaalit tai hyvät välit vanhempiinsa. Mutta kun luin tätä, monta kertaa melkein huusin "Niin! Kyllä! Juuri noin.". Kirja ei todellakaan anna ratkaisuja, herättää vain kysymyksiä. Miksi me olemme niin typeriä? Mikä meitä ihmisiä vaivaa, kun vasta orastava katastrofi saa meidät edes jossain määrin heräämään? Ja siitä huolimatta kai lienee niin, ettei lapsia ja vanhempia (kaikkien kohdalla) ole edes tarkoitettu ymmärtämään toisaan. Silti on pakko jotenkuten elää keskenämme, ainakin samalla pallolla. Minä nyt tietysti omiin vanhempiini kaipaisin jonkun meren väliin, suunnittelen edelleen immigroitumista Uusi-Seelantiin (oli taas selainen puhelu eilen äiteen kanssa, että huhhuh).

Makuukammarini tuolilla makaa monta lukematonta kirjaa. Kirjastossa odottaa seuraava osa sitä samperin Tulen ja jään laulua. Edelleen vaan ihmettelen sitä tahtia, millä aikaisemmin luin. Nyt olen uskomattoman hidas. Minä olin niin nopea, fiksu ja rehvakka silloin! Voi vanhuus!

Joulupukki toi minulle olohousut ja aamu/kylpytakin. (Oikeastaan ihan itse itselleni ne ostin, mutta kuulostaa paremmalta sanoa noin. Ensi viikolla joulupukki tuo vielä kaksi Valerian ja Laureline sarjakuvaa sekä yhden Mma Ramotswen. Joo, törsäsin, paha ihminen!) Ne soveltuvat lukemisharrastuksen ylläpitämiseen erittäin hyvin. Etenkin kun kurkku karhentaa, tirsktirsktirskuttaa ja nenä valuu. Mikä lie, joulupöpö.

Melkein unohdin

...jouluaaton syvimmän olemuksen. :-D