Raittiina raivo

On tässä sisäisessä raivossa puolensa. Siivosin parvekkeen ensimmäistä kertaa useampaan vuoteen. Ongelmana toki on se, että minulta puuttuu vesiletku. Sellainen pitää saada hankintalistalle. Nyt homma jäi vähän puolitiehen, mutta kuitenkin oleellinen tuli tehtyä. Ensi tai seuraavalla viikolla ryhdyn yrttihankintaan. Sitten ovat asiat ainakin siinä mielessä kunnossa. Muuten asiat eivät oikein olekaan.

Töissä oli jälleen sama kamala itsensä. En tiedä, tulee sellainen olo, että ahdistun siellä päivä päivältä enemmän. Pitäisi kirjoittaa positiivisemmin, ettei kukaan luule, että kuolema korjaa blondin. Eihän tässä niin käy. Parhaani teen, se riittää vähän aikaa. Minun vaan pitää saada asiat järjestykseen. Minun vaan pitää saada ihmistöitä.

Tällaista tämä on, oli pieni mania, nyt tulee lasku. Ei paha, ei tässä vielä lääkitykseen tarvitse kajota, mutta pidän senkin mielessäni. Minulla on tapana masentua tapahtumien jälkeen. Asiat eivät edelleenkään ole loppuunkäsiteltyjä, mutta kyllä tässä enemmän tai vähemmän tulee mieleen avioliiton omaiset olosuhteet. Onko niin, että kallistun tietynlaisiin miehiin vai että tietynlaiset miehet kallistuvat minuun? Onko niin, että olen sukupuolielimeni mukana raahustava ihmisraunio? Vai Johanna Raunio?

Maastamuutto olisi tosi kiva sana. Samoin sijoitus hullujenhuoneelle.

Ruokapornoa

Ystävättären kanssa pääsin syömään Baskeri & Bassoon. Mikä kokemus! Ensinnäkin bistro on kaunis katsella, henkilökunnasta nyt puhumattakaan. Lyhyt lista on aina plussaa, siellä 2 alkuruokaa + 2 pääruokaa-tarjous (eur 45) oli hintansa väärti. Mikä ihaninta, B&B:ssä onnistuu annosten jakaminen, eli saimme molemmat maistella neljää alkuruokaa ja neljää pääruokaa.

Alkuun otimme burrata-mozzarellaa (kermainen, melkein voinen tekstuuri), en ikinä ollut ajatellut yhdistää mozzarellaan basilikan lisäksi minttua, jatkossa ymmärrän. Sen lisäksi pöytään kannettiin muutama pikkuinen sardiini, lohicarpaccio ja härkätartar. Jumalaisia makuja! Tomaatitkin olivat viinietikalla ja suolakylvyllä saatu niin makeiksi, etten ollut uskoa eläväni alkukevättä. Tuli mieleen kesä.

Pääruokiin valitsimme salviavoipastaa, siikaa hummerikastikkeessa, kampasimpukoita selleri-fenkolipedillä sekä black angus pihviä. Kuulostaa paljolta, mutta annokset olivat aika pieniä. Kuitenkin sen verran suuria, että jakaminen onnistui hyvin, molemmat saimme maistelupalamme. Erityisesti kiitän siian hummerikastiketta, kun toinen ravintoloitsijoista tuli hakemaan lautasia ja kysyi mielipidettä, spontaanisti ryhdyin puhumaan ruokapornosta. "Who do I have to f*ck to get this more?" Jälkiruuaksi ystävättäreni vetäisi sitruunapossetin, minä taas taivaallista La Tur-juustoa mustaviinimarjahillokkeen kanssa. Tsiissas, mikä taivas! Sitä on saatava lisää Lentävästä Lehmästä, mikäli mahdollista.

Jos nyt jotain vähän kritisoisin, niin taustalla häälyvä musiikki oli aika turhaa. Tosin se oli ihan kivaa musiikkia. Akustiikka vanhassa korkeassa konesalissa ei mikään paras mahdollinen ollut, sieltä hädin tuskin tunnisti biisiin eikä bistrossa olisi tarvinnut musiikkia. Ihmisten puheensorina täytti paikan ihan normaalisti. Mutta muuten suosittelen 5/5 tyyliin, ruualle tuli hintaa eur 50, viinitkin olivat säällisen hintaisia, mutta kun olen loppasuu, niin lasku nousi lähes sataseen. Kerran tuo nyt vaan kirpaisee, voi toisin olla, että joudun palaamaan. Toivon pääseväni palaamaan.

Ystävää oli ihana nähdä. Harmillisen harvoin se enää tapahtuu, mutta aina meillä on hauskaa. Häneltä saan myös arvokasta taustatukea ammatillisiin seikkailuihini, mutta niihin nyt ei tällä hetkellä voi auttaa kukaan. Todennäköisesti olen aloittanut lähtölaskennan burn out-sairaslomalle.

Arvasitte oikein

Eilen laitoin Ihmemiehen ulkoruokintaan. Hän päästeli suustaan jotain sellaista, jota en voi hyväksyä. Jotta ei tästä tullutkaan vuosituhannen rakkaustarinaa, vaan pannukakku. Hyvä kuitenkin, että tuli kokeiltua, olisin katunut, jos en olisi sitä tehnyt. Ja hyvä, että nyt taas muistaa vähän aikaa, että jos jokin saapuu elämääsi hurjalla intensiteetillä, siinä on jotain feelua ja se päättyy todennäköisesti huonosti.

Tällä kertaa säilyin suhteellisen vahingoittumattomana. Elämäähän tämä vain on. Toki olisin tahtonut siitä jotain muuta, mutta ei mikään ihmissuhde ole rauhan ja mielenterveyden menettämisen väärti. Tunnen surua, mutta sekin on normaalia. Minä pidän normaaleista asioista. - Toivottavasti teiltä löytyy nyt sen verran armeliaisuutta, ettette käy tölväisemässä kommenttikentässä "minähän sanoin". Niin nimittäin sanoin minäkin.

Tänään ovat kollegan läksiäiset. Käymme syömässä kaupungilla. Huomenna tutkitaan yhden yhteistyökumppanin tarjontaa. Torstaina käyn syömässä yhden ystävän kanssa. Perjantaina siivoan parvekkeen, lauantaina pelailen ystävien kanssa. Kuten huomaatte, olen päättänyt olla suuremmalti miettimättä, mitä tuli tehtyä.

(Siitä minä olen tyytyväinen, että RM ei enää ole kuvioissa. Häntä en aio kiusata, koska tajusin tyhmyyteni ja lapsellisuuteni siinä asiassa.)

Tapahtumia

Elämme kuplassa. Tiedättehän, siinä missä ihmiset aluksi notkuvat, kun eivät saa tarpeeksi toisistaan. Toisaalta inhoan tätä vaihetta, tahtoisin suoraan ihmisrehellisyys-pieru-burppausvaiheeseen. Tänään ehkä pääsimme sinne ensimmäisen kerran, oli päivä, kun avasin kitarisani. Se taas johtuu siitä, että en siedä vatulointia, kun siivomisesta on kyse. Meillä nimittäin wannabe-rokkitähdetkin ottavat rätin käteen, kun minä sanon niin. Joku saattaisi sanoa minua v*ttumaiseksi ämmäksi, minä taas olen sitä mieltä, että se mikä sopii minulle, saa sopia muillekin. Tai sitten prkl maksakoon siivoojan.

Kaikki tapahtuu aivan liian nopeasti. Tässä on jotain vikaa. En vaan saa ihan sormeani vietyä oikean kohdan päälle. Minun pitäisi nyt muuttaa pariksi kuukaudeksi Islantiin tai Grönlantiin tai jonnekin helvetin kylmään ja kaukaiseen kohteeseen. Taloudellisesti en varmaan koskaan ole näin paljon saanut tukea, mutta onko hinta kuitenkin liian korkea? Ostetaanko minut? Vai myynkö itseni?

Pikkuveljeni perheineen vieraili syömässä luonani. Veljentytär muuttaa takaisin Pohjoisempaan Suomeen. Olen jotenkin surullinen, olen jälleen sukuni ainoa edustaja pääkaupunkiseudulla. Tapaaminen Ihmemiehen ja perheen välillä sujui siedettävästi. Ehkä jopa tyydyttävästi. Veikkaan vaan, että kun pikkuveljeni tunsi S:n, hän katsoo koko maailmaa toisella tavalla. Kyynisemmin. Niin minäkin omista syistäni, niistä vaikeista ja syvistä haavoista en vieläkään ole päässyt eroon. Tahdonkin muistaa ne, että en tee typeryyksiä.

Typeryyksiin päin tämä koko juttu on menossa. Yksi Ihmemies tahtoo vahvan parisuhdemerkinnän ennen kuin minä osaan kissaa sanoa. Kaikki on kesken, mikään ei ole valmista.

Siirappia, hunajaa ja muita tahmovia aineita

Elämäni on niin jumalattoman ällöromantillista höttöä, että varmaan pian puhkeaa kakkosluokan diabetes. Mutta puhjetkoon. En tiedä, oleko varsinaisesti ansainnut tällaista, en edes tiennyt kykeneväni vastaanottamaan moisia tunteenpurkauksia.

Nyt tehdään niitä asioita, joista olemme haaveilleet. Eletään yhteistä arkea, käydään kävelemässä, syödään, sisustetaan (mm. musiikkivermeillä) suunnitellaan matkoja, kesää, asumisjärjestelyitä sekä muuta asiaankuuluvaa. Meillä on kiire, aikaa on vähän. (Joo. Tiedän. Tämä on vaarallista.)

Kerkesin minä viikonloppuna tavata muitakin ystäviä. Kävin roolipelaamassa naapurilähiössä. Siellä vaan ei tällä kertaa taisteltu lain, saimme kaksi eri  seikkailua loppuun. Siksipä pisteet olivat melkoiset ilman taisteluakin, romua myytiin ja ostettiin. Ihmemies taas oli keikkailemassa, moninaiset ovat hänen toimensa. Kotiin saapui varsin hiprakkainen olento, mutta ilman S-oireyhtymää.

Tiedostan riskit edelleen. Kaikki voi olla harhaa. Mutta jos tämä ei ole, niin luvassa on vuosituhannen rakkaustarina.

Jakkupukumaailmasta

Pitkästä aikaa pääsin järjestämään isohkon kaksipäiväisen asiakastilaisuuden. Sinänsä piis of kakku, muutta erona edelliseen elämään on se, ettei aikaa ole. On pakko luottaa yhteistyökumppaneihin, koska aikaa vain ei ole. Samalla hoidan päätonttiani sekä väkerrän kuutta muuta pienempää tilaisuutta. Selviän asioista rimaa hipoen, mutta selviän!

Nyt istun kokoustilan ovensuussa ja nautin ansaitusta tauosta. Ohjelma sujuu omalla painollaan. Päivästä tulee pitkä. Kokouksen loppumisen jälkeen ovat vuorossa järjestämäni oheisohjelmat sekä päivällinen. Olen kotona todennäköisesti puoliyön aikaan.

Ihmemiehen kanssa emme osaa olla erossa toisistamme. Puhumme, haaveilemme, viestimme. Vaarallista, mutta ihanaa, pelottavaa, mutta riemastuttavaa. Romantiikkaa ja runoa, olen Gaia, shakti. Mutta nautimme me arjesta, ihan kuin kaikki tapahtuisi ensimmäistä kertaa. En minä tiennyt, että tällaista voisi olla.

Tiedän riskin. Hyväksyn sen. Sillä jos tämä onnistuu, luvassa on jotain elämää suurempaa, suunnitelmia ainakin riittää. Ymmärrän, että voi joutua katumaan jokaista kirjoittamaani sanaa. Tiedän myös sen, että huominen on taas päivä helvetistä tolkuttoman vähillä unilla.

Oho, housunlahkeesta on lähtenyt lanka liikkeelle. Minulla ei ole roudarinteippiä eikä nitojaa mukana. Pah.

Petipuuhia

Harjoittelen B&B-toimintaani varten. Ystävä lentää naapurimaasta Pohjois-Suomeen ja tarvitsee yösijan viideksi tunniksi. Ehkä neljäksi. Niinpä teen hänelle ruokaa ja petiä. Samalla vaihdoin omatkin lakanat, on taas ollut niin hektistä, että ei ole sitäkään saanut aikaan. Eikä siivoamista. Mutta nyt on imuroitukin. Kunhan riittävän vahva motivaatio tulee, niin kyllä alkaa tapahtua.

Olen sitten ryhtynyt parisuhteeseen. Sen lisäksi olen rikkonut yhden sydämen ja ilmoittanut kahteen muuhun osoitteeseen, että takana ovat ne päivät, kun minut sai iloitsemaan elämästä kanssaan. Tai ainakin tauolla. Olen hirveä epäluuloinen pelkuri, näyttelen rohkeata, mutta ei tämä ihan sitä taida vielä olla. Tässä on kuitenkin koira haudattuna, voi olla että joku mätä rottaeläinkin voi paljastua. Mutta silti heittäydyn, koska tässä on mahdollisuus johonkin tolkuttoman ihanaan ja upeaan.

WC:n peilikaapissa on hammasharja, mieshajuste ja partahöylä. Ihmemies puhuu tuovansa tänne kitaran. Lenkkarit jo ilmestyivät. Sunnuntaina kävimme ulkoiluttamassa niitä, samoin eilen pikkulenkin. Tämä vaikuttaa pelottavan seesteiseltä. Aamuisin menemme yhdessä bussiin, illalla samaan sänkyyn. Kirjoittelen ja saan niin siirappisia viestejä, että joku voisi kohta soittaa poliisin tai Paranoidin.

(Tunnen suurta surua. Tolkutonta pahaa mieltä sekä tunnontuskia. Ne kaikki ovat minulle ihan oikein. Saisi tipahtaa kuuma kivi päähäni. Miksi v*tussa piti ryhtyä leikkiin ilman tunteita? Hyvähän se on selitellä, että siinä vaiheessa suunnitelma oli molemminpuolinen, ei se enää sellaista ollut pitkään aikaan. Kyllä minä tiesin, että toisella puolella on tunteita enemmäkin. Miksi olen paha ja ajattelematon inehmo? Ansaitsenkin tulla rikotuksi.)