Mieleenpainuva persoona – pärstäkerrointa koko rahan edestä

Eilen yhdessä tilaisuudessa notkuessani nuorehko nainen tarrasi nimilappuuni kiinni ja tutkiskeli sitä lähemmin. Hänen sanansa olivat hivenen hämmästyttävät: ”Ei tuo sinun sukunimesi silloin ollut, kun opiskelimme yhdessä.” Minulta kuulkaas meinasi kahvikuppi lentää kädestä ja leuka todennäköisesti laksahti ala-asentoon, kun yritin tunnistaa häntä.

Kyseessä oli nuoriso-ohjaajakoulutuksemme kuopus, muistaakseni silloin juuri 18 vuotta täyttänyt neitokainen, jonka kasvomuistia voi vain ihmetellä. Miten hän tunnistaa minut, kun viime tapaamisestamme on reilu 23 vuotta? Minäkin toki ensihämääntymisestä päästyäni hokasin, kuka hän oli, mutta kun hän oli kasvanut aikuiseksi, lapsen piirteet olivat kadonneet.

Tuli vaan mieleen, kun tätä itselleni ja hänelle selittelin nolona, että minussa sitten ilmeisesti lapsenpyöreys säilyy hamaan loppuun. Tai ainakin viisikymppiseksi. Tai sitten vaan olen niin susiruma, ettei monta tällaista tule vastaan. (Tuo lienee todennäköinen vaihtoehto, se ainakin peilistä tuijottaa aina vain ryppyisempänä ja roikkuvampana joka aamu. Yök, mutta ei puhuta siitä!)

Muutaman sanan kerkesimme vaihtaa, ja molemmille tuli mieleen, että olisipa hauska nähdä muitakin opiskelukavereita. Annas olla, jos vaikka luokkakokouksen saisimme aikaiseksi, se olisikin vinhaa, kun en ole vielä yhteenkään luokkakokoukseen päässyt, ei vaan ole ollut tai en ole tiennyt niistä.

Mutta ettepä arvaa mitä jatkan. Yön aikana oli tullut vaatimattomasti kymmenkunta toivetta ensi viikon kokousta koskien, ryhdyn taipumaan mutkille ja luokille. Moro!

Tiesinhän minä

…että loppupelissä vielä tulee kiire ensi viikon työtehtävien kanssa, mutta kappas, en tajunnutkaan nostaa verenpainelääkitystä kaksinkertaiseksi ja hankkia kourallista rauhoittavia. Tänään raivoon riitti jo meilien lukeminen, nyt lasken sataan ja rauhoitun, ennen kuin vastaan kenellekään. Muuten voi tulla rumia sanoja joukkoon. Ja kuulkaas ihan englanniksi.

Sain muuten äidlltäni hassun manikyyri-pedikyyrisetin lahjaksi. En ikinä ole moista härveliä käyttänyt, eilen illalla testasin varovaisesti. Ja katso, se saattaa kuulkaas toimia kantapäihini. Voi olla, että minusta ja härpäkkeestä tulee vielä hyvätkin kaverit, tylsää tosin, että ainoa järkevä käyttöpaikka on kylpyhuone, sen verran ihopölyä on ilmassa käsittelyn jälkeen.

Isäni sen sijaan ei lähestynyt rahalahjoineen, luojan kiitos, oli siitä kakaroiden autonpolttamisesta jokin hyöty, ei ole minulle rahojaan tunkemassa. Muut lahjat olivat kirjallisuutta, fengshui-esineistöä ja kukkasia. Ihanaa mennä kotiin, kun keittiön pöydällä on kimppu punaisia ruusuja ja olohuoneessa keltaisia krysanteemeja!

Nyt jatkan verenpaineen nostattamista, kun olen hetken ajattellut mukavia aatoksia. Tänään muuten näyttäisi olevan tulossa kaunis aurinkoinen päivä, siellä ne sienet minua turhaan metsässä odottavat. Pöh.

Nopeata toimintaa

HUS:in silmätautien poliklinikka ilmoitti vastaanottaneensa glaukooma-lähetteeni. Tulipa tieto nopsaan! Seuraavana päivänä tuli jo hoitopaikan nimikin. Olisihan siinä tietysti pieni säästön paikka ollut, jos molemmat tiedot olisivat saapuneet vaikka samassa kirjeessä, mutta en mie valita, hyvä, että saan hoitoa. Katsotaan nyt sitten, koska. Ja mitä ne sieltä löytävät, en jotenkin millään tahdo uskoa, että minulla on jo muutama prosentti kadonnut vasemman silmän näkökyvystä, kun ei se tunnu eikä näy mitenkään. Olen siis kieltämisvaiheessa.

Tilasin itselleni välikausitakin, sellaisen musta-harmaa-lila-ruudullisen. Hupaisaa vain, että saapumisaika takille on vasta marraskuussa. Jos huonosti käy, välikausi on siinä vaiheessa muuttunut jo talveksi.

Töissä valmistelen ensi viikon kokousta, joka aiheuttaa niin paljon ja niin moninaisia ongelmia, että saatan joutua vielä stressin kouriin, ennen kuin ensi viikko on ohi. Eniten sylettää, kun jättivät peräti kolme päivää aikaa järjestellä tiettyjä asioita. Ne tietyt asiat eivät ole kaikkein helpoimpia. Voi olla, että kaivan Jatimaticin esiin ja päätän kokouksen poikkitaiteelliseen verijuhlaan. Tai ainakin haaveilen siitä, en kuitenkaan tee mitään, hymyilen vaan nätisti ja puren kieltäni

Moraalihirviö

On kumma, kun viikonloppuna piti kivaa ja suttasi kavereiden kanssa astiansa, niin nyt sitten moralisti minussa nostaa päätään ja haukkuu lyttyyn. En siis kavereita, vaan itseni. Etenkin haukun itseäni siitä, etten ole nopeammin saanut jälkiä siivottua. Sunnuntainahan ei tapahtunut mitään, mie vaan makasin. Eilen sitten töiden jälkeen raahasin roskikset ulos (bioroskiksen kalannahkat tuoksuivat ovelle saakka, pakko oli!). Sitten rupesin tiskaamaan.

Onneksi pidän tiskaamisesta, se on äärettömän terapeuttista ja meditatiivista toimintaa. Ja onneksi astiat nyt eivät mitään yltiökakkaisia ole, vain viinin, oluen tai siiderin jäljiltä. Tarjoiluastiat nyt tietenkin pitää pestä huolella, mutta onneksi minulla kuitenkin oli käytössä kertakäyttölautaset, vaikken niistä muuten pidäkään. Mutta tällekin päivälle tiskiä jäi, kuohuviinilasit ovat pesemättä, samoin osa tarjoiluastioista.

Oikeastaan olisi kiva päästä käymään Ikeassa ja ostaa jotain edullista lautassarjaa joku kaksitoista kappaletta. Sen suurempia kinkereitä en taida pystyä kotonani järjestämään, lauantaina lauman kokonaiskoko oli 11 ihmistä ja lämpöä riitti, vaikka parvekkeen ovi oli auki kaiken aikaa.

Moralisti minussa tiesi, ettei homma ollut valmis, kun unille rupesin eilen. Ettepä arvaakaan, mihin aikaan olen herännyt tänä aamuna – viideltä. Alkoi pyöriä ne hoitamattomat hommelit päässä eikä uni enää suostunut jatkumaan. Mie en ala! Miksi miksi miksi minun pitää kantaa kaikki maailman synnit niskoillani, olla niin perkeleen velvollisuudentuntoinen ja säntillinen? Minä haluan heittäytyä hulttioksi! Edes joskus synttäreiden jälkeen. (Tähän sopisi lauluksi Lapinlahden Lintujen Edes kerran.)

Parempiakin aamuja on ollut

Juhlani olivat ihanat, hienoja ihmisiä, ruokaa riittävästi, juomaa kuin rykmentille. Itse asiassa minun tuskin tarvitsee käydä ruoka- tai juomakaupassa aivan heti. Ruokaa todennäköisesti natustelen ainakin viikon päivät. Toisaalta ihan kiva, etenkin tänään, koska luulen, että kun kotiin pääsen, sänky kutsuu kiihkeästi.

Kävimme vielä parin ystävättäreni kanssa jatkoillakin lauantaina lähiöbaarissa. Tuli taas karaokea luikauteltua. Hauska keikka, kun kerkesimme olla paikalla vain parisen tuntia. Poke oli vähän hassu, kun se alkoi kysellä, että missä olen ollut, kun minua ei ole näkynyt. Hih, siinä se nähdään, kun ei enää mäen päällä asustele, niin on jäänyt baarissa juoksentelukin vähemmälle. Ja parempi niin, siihen kun aina menee rahaa.

Maanantai ei tunnu maistuvan. Väsyttää. Töitä riittäisi sen verran, että turhapa tässäon rutista, lisää hommeleita tunkee ovista ja ikkunoista. Onneksi juhlakausi on näillä näkymin ohi, voin ryhtyä suunnittemaan talviunille siirtymistä. Tai arkeen ainakin.

Tänään liikenteessä kuolee jonkun teräsvartalo

Vilkas päivä luvassa, ensin käristys uuniin, sitten muusiainekset valmiiksi kattilaan. Pakastimesta otan sulamaan omena-vaniljakakun, en edelleenkään osaa tehdä kakkuja. Sulattaminen onnistuu kuitenkin. Väännän cuacamolen ja kermaviilikastikkeen jääkaappiin muhimaan. Veliseni tuo pöytään loimulohta, ystävät ainakin viiniä, salaattia, lihapullia, mustekala- ja sipulirenkaita.

Päivällä pistäydyn Hakaniemestä vielä leipää ja juustoa. Samalla kahvittelen ystävän kanssa, joka täyttää vuosia. Sen jälkeen saavun kotiin, katan pöydän ja kaadan lasillisen viiniä. Eiköön tuo siitä taas lähtene. Minusta on kiva nähdä ihmisiä!

Huomenna herään vuoden vanhempana, viisaampana, mutta taatusti en kauniinpana.

Tulitikkuja, anyone?

Eilinen oli työpäivä helvetistä. Sen enempää ei tarvitse yksityiskohtiin kajota. Onneksi sen päätti Ilotulituksen SM-tapahtuma. Seurasin sitä työkaverilauman kanssa yhdeltä Helsingin edustalla risteilevältä paatilta.

Ilotulitus on aina kaunista katseltavaa. Ruoka oli yllättäen äärimmäisen hyvää, vaikka olosuhteet olivat vähintäänkin haastavat. Kalaa monimuotoisesti alkuun, porkkana-aniskeittoa väliin ja sitten joko lisää kalaa tai peuraa pääruuaksi. Jälkiruokana suklaata kolmella tavalla. Oi oi! Seura oli rattoisaa, mutta taas kinkerit päättyivät Kämpin baariin (minustahan tulee kohta joku kanta-asiakas, NOT!). Siihen kun vielä lisätään, että ymmärsin lähteä yhden maissa bussilla kotiin, niin olohan on lähes inhimillinen.

Mutta voi pojat, että mie kaipaan sänkyä juuri nyt! Paljon. Erittäin paljon. Voisin jopa painottaa, että silmäluomeni ovat äärimmäisen raskaat ja se typerä unijukka on viskonut silmäkuopat täyteen hiekkaansa. Onneksi tänään saa unitella, koska huomenna on tiedossa taas uusia kujeita.

Pitäisikö lähteä lainaamaan tulitikkuja silmiinsä?