Ihmisten ilmoilla

Eilen kirmasin töistä suoraan kylille. Tai oikeastaan pääsin yhden kollegan ja puolisonsa kyydissä, siinä minulta varovaisesti kyseltiin, että onhan kaikki ookoo ja ovathan ihmiset olleet kilttejä ja viihdynhän minä ja.... Tällä viikolla kävi selville, että edeltäjäni sai lähteä koeajan puitteissa, varsin nopeasti ja brutaalisti. Siksi yritys palkkasi minut vuokrafirman kautta, että voisi tutkia luonnettani ja toimintatapaani pidempään, uskoisin. Aina eivät työpaikallakaan kemiat kohtaa, näin minä sitä edellisessäkin elämässä. Silloin on parempi ratkaisu kertakatkaisu, mutta toki se pitää hoitaa diskreetisti, ilmeisesti niin ei ollut tässä tapauksessa käynyt. Surullista.

Keskustassa menin baariin tapaamaan vanhaa tuttua, uutta ystävää. Saimme erinomaisen hyvän looshipaikan, mistä tihrustelimme nuorison soidinmenoja, naureskelimme ja kauhistelimme ikäisiämme. Samalla sitten latkimme virvoittavia vesiä ja paransimme maailman. Yhdentoista maissa iltasella se näytti sen verran hyvltä, että kotiin piti lähteä. Kun on herännyt ennen viittä (joo, taas niin kävi), niin turnauskestävyys ei ole parhaimmillaan. Mutta kivaa oli niin pitkään kuin sitä kesti. Seuraavan kerran varmaan pääsemme jo terassille, kun tämä aika vaan rientää, kuluu kovin nopeaan.

Vähänkö harmitti, kun ajattelin, että olisin kotimatkalla poikennut vielä Kurvissa 24 h-Eilepassa, kun justiinsa meni bussi nenulin edestä. Ajelin Kallioon metrolla vain huomatakseni, että se Kurvin Eilepa on remontissa. Kiinni. Kiukustutti. Kävelin bussipysäkille ja otin ensimmäisen naapurilähiöön menevän bussin, kun sitä omaa olisin joutunut odottelemaan 15 minuuttia ja kylmä oli. Tuli sitten vähän lenkkeiltyäkin illan päätteeksi. Valitettavasti sekään ei tuonut unta. Kaivelin jo uniavustepurkin valmiiiksi, viimeistään sunnuntaiyönä tämä saa loppua. Unen vähyydestä kärsii nykyään moni muukin, en minä ainoa ole.

Josko minä tänään pääsisin vihdoin pelaamaan roolipeliä? Aie on ainakin vahva.

...ja puoli päätä puuttuu

Sain elämäni ensimmäisen juurihoidon.

Siinä se taas nähtiin, yhteiskunnan säästäminen. Jos olisin joulun aikaan päässyt hammaslääkärille, ei lohjenneen hampaan juureen olisi kerennyt levitä tulehdus. Ei se mikään ihme, että hammasta alkoi särkeä viime aikoina. Tekisi mieli valittaa jonnekin, mutta minnekäs valitat. Seuraava hoitoaika on 2,5 viikon kuluttua. Vasta, hoitopaikassa kuulema riittää ehkä hönkää noin kahdeksi viikoksi.

Onneksi papereissani lukee vahvasti boldattuna, että hammaslääkäripelkoinen. Kiitos siitä peruskoulun aikaiselle kouluhammaslääkärilleni "Suu auki! Enemmän auki!". Tämän päiväinen neiti puudutti minut niin perusteellisesti, että vieläkin puolet päästäni on vasta tulossa kotiin. Eiköhän ensi yönä burana maistu. Sen verran psykologista silmää hän kuitenkin omasi, että kun huomasi minun kertaalleen pyörtyvän jo siinä vaiheessa, kun hän avasi hammasta (unohdin hengittää, kun jännitin, tuli mieleen se kerta, kun piilolinssejä kokeilin), että kertoi vasta sen jälkeen kun olin noussut ylös penkistä, että hän sitten teki minulle juurihoidon. Kehuin häntä, että teki juuri oikein, todennäköisesti nimittäin olisin pyörtyillyt silkasta kauhusta useamminkin kuin vain kerran.

Asiaan kuuluvaa musiikkia tarjolla ohessa. "Mikään ei siis muuttunut, me luultiin, kaikki muuttuu."

En flytande lyssnare

Pääsin puhumaan töissä ruotsia. Väitin kyllä olevani van sujuva kuuntelija, mutta sen verran kiitolliselta ruotsinpoika vaikutti, että saatan kokeilla toisenkin kerran. Jos vaan muistan sanoja. Pitäisi varmaan ryhtyä lukemaan ruotsiksi eikä englanniksi. Mutta hei, enhän minä kerkeä edes suomeksi lukea, joku tässä yhtälössä nyt mättää. Lähinnä se, että joudun kaivelemaan aivojeni piilopoimuista myös kolmannen kielen. Tällä tavoin pää pysyy tuoreena, samaa ei voi sanoa kropasta. Se vaan hajoilee, pala palalta.

Hammaslääkäriin olen menossa. Eilen rikoin toisenkin hampaani, siitä lohkesi pala, kun narskuttelin kovaa salmiakkia menemään ruuan päälle. Arvatkaas vain, myönnänkö huomenna hampilääkärille, että rikoin hampaani kovaan salmiakkiin. En tietenkään. Enkä luovu salmiakista. En myöskään pähkinöistä, näkkäristä, kuivasta leivästä enkä muista koviksista. (Miehistä olen jo luopunut, en omasta tahdostani, vaan pakon edessä, pyydän saada tarkentaa. Enkä heihin juuri hampaita ole käyttänyt, vain pyynnöstä.)

Lukemisesta tuli mieleen, että hitaalla tankkaamisella (n. 30 - 40 sivua illassa) sain loppuun Denise Minan The End of Wasp Season -kirjan. Sen jälkeen kun hänet vahingossa hokasin kirjastosta, olen ollut sitä mieltä, että siinä on rikoskirjallisuuden suuri lupaus. Jopa lupauksensa lunastanut suuruus, inhimillisiä hahmoja, jotka ovat elämässä kiinni. Ja kun hahmot ja tapahtumat vielä ovat Skotlannissa, niin eipä siihen muuta tarvita, olen myyty.

Nej, men nu måste jag skynda, innan jag blir försenad. Taijjotainsinnepäin, finnjävel tilittää. Jag ska börja med tandborste.

Rättisulkeisia

Olen terveellä tavalla väsynyt töistä tullessani. Nukun seitsemän tuntia yössä, tosin herään pari kertaa, mutta saan uudelleen unta. Riemua! Verenpaine pysyttelee normaalilukemissa, ei vippaa päästä. Vastuu ei paina, vainoharhaa tai stressiä ei näy. Vähään sitä on tyytyväinen. Ongelmana on nykyään aika, nimittäin missä välissä kirjoittaa blogia. Aamulla herään kyllä ajoissa, mutta lähden ajoissa myös kustannuspaikalle ja siellä ei ihan oikeasti kerkeä edes muiden blogeja lukea, saatikka omaansa kirjoittaa. Illalla kun tulen kotiin, on nälkä ja sitten jo väsyttää. Lukeminenkin on taas jäänyt aika vähiin. Voi olla, että täällä tahti hiipuu.

Mutta eipä minulla oikeastaan ole mitään kirjoitettavaakaan. Elämä on niin tavallisen ihanaa, että tällaiseen tyveneen voisi vaikka tottua. Ei draamoja, ei huolia, ei surua eikä murhetta. Kaikki on hyvin. Olen nauttinut tästä molemmin rinnoin. Hallelujaa halulla. Viikonloputkin on ohjelmoitu jo reippassti huhtikuun puolelle, ei vapaa-aikanakaan tule ongelmaa "mitä mie tekisin". Päin vastoin ne hetket, kun ei tarvitse tehdä mitään, ovat erittäin tervetulleita.

Minullepa on elämäni ensimäistä kertaa saneltu pukeutumiskoodi. Ei nyt sillä, että olisin pukeutunut tähänkään saakka mitenkään resuisesti, ihan olen kiltisti pannut mustat housut ja jakkuja päälleni. Mutta rouva johtava ammatinharjoittaja silti minua sivisti - varuilta - että heillä sitten ei vaaleissa farkuissa pyöritä. Minä vähän sisäisesti pyörittelin silmiäni, kun lause jatkui, että tummat ja mustat farkut kyllä kävisivät. Mikä niissä vaaleissa farkuissa niin pahaa on? Noh, sama se, minä jatkan samalla linjalla kuin tähänkin saakka, farkut saavat kuulua casual friday osastolle, mutta vain tummana. Heheh. Edellisessä työpaikassa pääsin vähällä, siellä sai pitää mitä vaan, kunhan oli asiakkaiden aikaan söpönä.

Olen varmistunut, kuinka johtavaa ammatinharjoittajaa tulee käsitellä. Hän on lampaan vaatteisiin pukeutunut rautahansikas, mikä kannattaa huomioida toimissaan. On syytä korottaa häntä, syöttää ajatuksensa ja antaa hänen esittää ne ominaan, mikäli tahdon jotain toimintatapaa muuttaa. Tuosta saattaa vielä tulla ongelma, jos unohdan asemani, mutta toisaalta, minulla ei ole mitään tarvetta enää päästäkään mihinkään "asemaan" elämässäni. Edellisessa työpaikassakin jouduin siihen. Ei ole minun teekupilliseni se. Mukava henkilö hän muuten kyllä on, älkää käsittäkö minua väärin, auttavainen ja ymmärtävä henkilö, hänellä on vaan tietynlaista puusilmäisyyttä siinä, kuinka asiat hoidetaan. Mulle kun se highway on jo tuttu, enkä siitä pitänyt, köyhänlivakkaa elämää, niin olkoon sitten "her way", siitä maksetaan paremmin. (Vrt. sanonta "It´s my way, or highway.")

Voi olla, että olen muuttumassa indialaiseksi. Voiko linssien yliannostukseen kuolla? Tai curryn. Vai onko seurauksena vain ihon värin muuttuminen (suotavaa), hiusten tummuminen (sekin ookoo) ja d-voittoisen englannin puhuminen? Sekin on minulle marakatille tuttua, kun edelisess työelämässä indialaisten kanssa toimin, d hiipi myös minun puheeseeni. Mutta kasviscurrysta en luovu, se on ihanan täyttävää, herkullista ja edullista!

Sinivihreillä kevättä rinnassa

Tänään alkoi bussien parittelukausi oikein ruminalla. Aamusella ensin bussia ei saapunut laisinkaan, sitten tuli täysi sinivihreä, joka ajeli pysähtymättä ohi. Viiden minuutin päästä saapui seuraava, joka oli niin täynnä, että suosiolla odotin seuraavan, joka tuli aivan perässä. Sitten lähdettiin matkaan, kuski kaasutteli ravakasti, ilmeisesti yritti ottaa aikataulua kiinni.

Yhdessä tiukassa ylämäessä sitten se edellinen bussi jäi liukastelemaan pysäkille. Siinä odottelimme taas reilun viisi minuuttia, ennen kuin edellä ajeleva bussi sai sen verran pitoa renkaidensa alle, että pääsi eteen päin. Ohi ei päässyt, emme me eivätkä henkilöautotkaan. Tunnelma bussissa alkoi lämmetä, mutta lopulta edellinen bussi lähti liikkeelle ja me perässä. Holtitonta kruisailua perätysten, kunnes tulemme Tuusulanväylän pysäkille, siinä se meidän bussi sitten riemastui ja pökkäsi edeltävää suoraan pyllyyn. Poks.

Molemmat bussit jäivät siihen. Taas odotellaan. Tulee neljäs bussi, joka on jo saapuessaan aika täynnä. Siihen en enää mahdu. Onneksi takana tulee viides. Siihen pääsen jo sisälle, käytävällle seisoskelemaan muiden sillien kanssa. Alkoi jo naurattaa, kun olin vielä lähtenyt muka ajoissa töihin ja saavuin sinne puoli tuntia myöhässä. Kannattaa muistaa, että busseilla on kiima mahdollinen sekä syystalvisin että keväisin. Liukkaus lietsoo niitä paritteluun, varokaa, ettette jää alle. Tai väliin.

Kun maailma ei riitä

Olen herännyt jo kolme kertaa tänään. Kaksi kertaa sängystä ja kerran sohvalta. Mietin, pitäisikö herätä vielä kerran, mutta voi olla, että sitten en enää nukahtaisi illalla. Toisaalta on kyllä sellainen olo, että voisin nukkua koko päivän ja yönkin. Olen aivan naatti.

Eilinen ilta oli riemukas. Ystävien luona tein kasvis-lihaliemifonduen (kasvisliemipohja pakastimesta, pari lihaliemikuutiota ja pari desiä punkkua), pojat taas juustofonduen. Niihin dippasimme naudanlihasuikuloita, jättikatkaravun pyrstöjä, vaivaamatonta leipää ja kasviksia. Tyhjensimme pari pulloa punaviiniä ja pullon jallua. Jälkiruuaksi nautimme suklaafondueta, vaahtokerkkeja, banaania ja päärynää. Taksi vei minut kotiin puoliyön aikaan, olin sekä ruoka- että juomahumalassa, mutta en pahasti. Ei edes päätä särkenyt tänään, kun ensimmäisen kerran heräsin. Janotti ja sormet olivat nippu nakkeja, suolaa taisi tulla viikon annos.

Sen sijaan nukuttaa. Sanoinhan jo? Väsyttää niin paljon, etteivät silmät pysy auki. Mutta oli kivaa, hihittelyä taas riitti. Tällä kertaa emme tosin pelanneetkaan, mutta tuleehan noita muitakin kertoja.. Että mie sitten rakastan ystäviäni, siinä mielessä olen upporikas. Hyvää yötä! Tai päiväuniyötä. (Ehkä viime viikollakin on jotain tekemistä väsymyksen kanssa. Työ vie energiaa, kun opettelee uutta intensiivisesti.)

Puhkun ja puhisen - ja vähän laulan

Voi elämä! Ihana elämä! Täynnä ja vajaa, mutta silti ihana!

Olen hieronut nojatuolikauppoja. Nimittäin vanha alkaa vedellä viimeisiään; tarvitsen tuolin, josta taion kevyemmille (kaikki muut paitsi minä) nukkumapaikan, koska tila. Edellisen tuolin ostin avioeron jälkeen huutonetistä, mutta nyt se alkaa olla aika lailla kuollut. Hintansa väärti on ollut se, muistaakseni maksoin siitä 50 eeroa. Useammasta blogista tuttu ihminen, jonka olen kerran tavannut, sen jälkeen leikkinyt naamakirjassa, alkoi siellä samaisessa saatanan lähettiläiden kodossa kaupata juuri oikean väristä, punaista kahden hoikan ja yhden minun kokoiseni leveästi istuttavaa nojatuolia, jonka sisällä piileskelee sänky. Heteka. Helevetti, heti tarrasin kiinni kuni sika limppuun. Nyt kuukausi aikaa hoitaa tuoli kotiin. Voi olla, että jos ei pikkuveli kerkeä, hoidetaan toverin poikaystävän kautta lahjonnalla tuoli minulle ja sitten mennään juo... syömään rahat pois. Tai ei ehkä juuri niitä rahoja, mutta jotkut rahat. Jonkun rahat. Todennäköisesti ainakin minun rahani. Varmasti myös tuolikauppiaan. Syömään! Ihan varmasti vaan syömään!

Töissä opin niin paljon uutta joka päivä, että olen onnesta yrmykäisenä ja sykkyrällä. Minulla on aivot, saan käyttää niitä. Tänään otimme vähän taikajuomaa koko sakki iltapäivällä, koska pisnesuutiset olivat hyviä. Lasillinen sai minut villapaidassani punottamaan niin, että piti käydä vessassa riipaisemassa palttoo pois hetkeksi. Mikä siinä on, että vanhuus ei tule yksin, eikä kello kaulassa, vaan s**tana ruminalla?

Leipä on tekeytymässä, jääkaapissa kylmäsavustettua hevoista ja yllätystehtävänä löytynyt lampaanmaidosta tehty gouda-palanen. Sen lisäksi roudaan mukanani valurautapatani, kolmijalan, lihaliemifondueainekset ja dipattavia juttuja huomenna naapurilähiöön. Olenko jo miten monta kertaa sanonut, että rakastan ihmisiä? Mutta en aina. Kaikki tietävät, että minussa piileskelee myös erakko. Uni tulee parhaiten yksin. Jos ikinä minulla olisi ollut elämänkestoinen ihmissuhde, todennäköisesti olisi myös se perienglantilaiseksi mielletty kahden makuuhuoneen systeemi löytynyt. Ajatelkaas, vieno koputus ovella: "Oletko hereillä? Sopiiko tulla?"

Juujuu. Elekää sanoko, tiedän minä. Eikä nyt enää ole sellaista mahdollisuutta. Hyvät on varattu, homoja tai naisia. Ja minä olen hetero sekä suhteellisen yksiavioinen kuitenkin. Joskus olen muutakin leikkinyt, mutta ei se ole minua. Mieluummin sitten yksin. Onneksi on muita ihmissuhteita.