Kävin ulkoilemassa kevyesti entisen kollegani kanssa yhdessä joutavanpäiväisessä tilaisuudessa. Otimme muutaman lasillisen viiniä, osallistuimme arvontaan (arpamme eivät voittaneet) ja söimme lähes hyvää perusruokaa. Ohjelmaan emme juurikaan keskittyneet, vaan otimme kiinni kadotettua aikaa. Sitä minun työttömyysaikaani, hän on ollut koko ajan töissä.
Kollegani on kovin iloinen, seurallinen ja avoin ihminen, paljon, paljon enemmän kuin minä ikinä. Hän yleensä puhuu ensin ja ajattelee sitten. Ennen tapaamistamme hän oli nähnyt minusta unta ja tietysti paloi halusta kertoa sen minulle. Olin asunut kovin avarassa vaaleassa asunnossa, jossa hänen huomionsa kissojeni (!) lisäksi olivat kiinnittäneet asunnon lattialla olevat kädettömät lelut, nallet, vauvanuket ja barbit. Niiden lisäksi minulla oli ollut kiiltokuvia sekä useampia nukkekoteja, kaikki viimeisen päälle rakennettuja, jopa pienet ruokailuvälineet olivat löytyneet pöydästä. (Tuosta nyt jo viimeistään ymmärtää, että kyseessä oli uni, ajatelkaa kissoja ja pieniä esineitä...) Kun kollegani oli kysynyt, että ovatko lelut kissoja varten, olin vastannut, että ei tietenkään, vaan minulle. Minulla kun ei ollut mitään tekemistä viikonloppuisin, niin unen logiikan mukaan leikin nukkekodeilla ja kiiltokuvilla. Hän oli pyytänyt päästä leikkimään kanssani, koska koko kattaus oli ollut niin kaunis. Minä olin tietenkin ollut valmis jakamaan leikin.
Keittiöpsykologi minussa miettii, että olenpas minä turha ihminen muiden mielestä. Ei lapsia, ei vastuuta, vain kissoja ja leluja. Mutta toisaalta minun kanssani on ilmiselvästi kivaa ja mukavaa, jopa niin kivaa ja mukavaa, että leikkiin voi edelleen pyytää päästä mukaan. Ja minä lasken mukaan.
Kun kollega oli puolisolleen kertonut unesta, hän oli samalla kertonut, että luvassa on jälleen useampia tapaamisia vähän ajan sisällä. Puoliso oli todennut, että hän on tainnut kaivata minua. Vastaus oli kyllä. Erilaisudesta huolimatta viihdymme keskenämme. Elämänarvomme ja jopa poliittiset mielipiteemme poikkeavat toisistaan kuin aamu yöstä. Emme ikinä olisi tutustuneet ilman yhteistä työpaikkaa, mutta keskenäisten kähinöidemmekin jälkeen olemme jääneet ystäviksi. Hän perheineen ja minä nukkekoteineni ja kädettömine leluineni.
Se sama keittöpsykologi toteaa, että ei se kädettömyys niin kaukana ole, se vaan koskee parisuhteita, ei tullut lasta eikä paskaa, mutta tuli kissa ja nukkekoti. Kissat vaan taas tulevat vähän jälkijunassa, parin vuoden päästä. Minähän jo asustan nukkekodissa, pienessä ja hyvin varustetussa. Tänne saa tulla leikkimään mun kanssa.
perjantai 12. huhtikuuta 2013
torstai 11. huhtikuuta 2013
Tasaista
Työelämä on tasoittumassa. Minusta on edelleen kiva mennä töihin ja siellä on kivaa. Päiväkotipaikka parhaasta päästä, on kavereita, askarrellaan päivät pitkät ja säännöllisesti ruokitaankin. Paitsi että olen siirtynyt osittaiseen omien eväiden syöntiin, se vaan on niin yksinäistä touhua, että en oikein nauti siitä. Mieluummin söisin kollegoiden kanssa alakerrassa ja seurustelisin samalla muissa kuin työasioissa. Se on mun luonto.
Varasin kampaajapojalleni ajan hiusten tasoittamista varten. Näköjään sellainen 2,5 kk väli on sopiva, kun pitää hiuksensa pitkinä, mutta niissä kuitenkin on joku malli. Kävisin minä useamminkin, jos kukkarossa olisi enemmän täytettä. Samoin kävisin jalkahoitajalla, kovettumat sen kun pahenevat, vaikka rasvaan, hion ja liotan, eivät kotikonstit kavioihin auta. Vai sorkatko lienevät?
Naaman tasoittaminen vaikeutuu vuosi vuodelta. Naureskelin kun taas tein meikkipussissani inventaariota. Meikin määrä on vakio, meikkivoide, ripsiväri, kulmageeli, huulikynä ja huulipuna, mutta alle hölvään vaikka minkälaista primeriä ja sitovaa huttua. Ja silti painovoima voittaa tämän kisan. Mutta ainakaan en liiku kylillä tulipunaisena vaan söpön vaaleanpunaisena. Pretty in pink.
Hammas tasoitetaan parin viikon päästä, se saa lopullisen paikkansa. Nyt siinä vielä on väliaikainen, jonka jo viime yönä purin ruttuun. Ihmisellä on vahvat voimat leukaluissaan, sen takiahan hampaasta lähti palanen alun perinkin. Mutta eilen ei enää sattunut! Puudutus oli tosin niin laaja, että jopa nenänpääni ja korvanlehti olivat puutuneet. Särkylääkepurkillekaan ei ollut asiaa ennen kuin iltapäivällä. Nyt vielä vähän jomottelee, kun luuhun saakka kuitenkin on porailtu, mutta se menee ohi muutamassa päivässä. Onnea!
Tie on tasoittunut jo kauan aikaa sitten. On tämä elämä ihanaa, rauhallista ja tasaista, ennalta arvattavaa, mutta rakasta. Entinen minä sanoisi, että tylsää ja tapahtumaköyhää, mutta hän ei tiennytkään mihin pyöritykseen vielä joutuu. Draama ei sovi minulle, korkeintaan tragikomediana.
Varasin kampaajapojalleni ajan hiusten tasoittamista varten. Näköjään sellainen 2,5 kk väli on sopiva, kun pitää hiuksensa pitkinä, mutta niissä kuitenkin on joku malli. Kävisin minä useamminkin, jos kukkarossa olisi enemmän täytettä. Samoin kävisin jalkahoitajalla, kovettumat sen kun pahenevat, vaikka rasvaan, hion ja liotan, eivät kotikonstit kavioihin auta. Vai sorkatko lienevät?
Naaman tasoittaminen vaikeutuu vuosi vuodelta. Naureskelin kun taas tein meikkipussissani inventaariota. Meikin määrä on vakio, meikkivoide, ripsiväri, kulmageeli, huulikynä ja huulipuna, mutta alle hölvään vaikka minkälaista primeriä ja sitovaa huttua. Ja silti painovoima voittaa tämän kisan. Mutta ainakaan en liiku kylillä tulipunaisena vaan söpön vaaleanpunaisena. Pretty in pink.
Hammas tasoitetaan parin viikon päästä, se saa lopullisen paikkansa. Nyt siinä vielä on väliaikainen, jonka jo viime yönä purin ruttuun. Ihmisellä on vahvat voimat leukaluissaan, sen takiahan hampaasta lähti palanen alun perinkin. Mutta eilen ei enää sattunut! Puudutus oli tosin niin laaja, että jopa nenänpääni ja korvanlehti olivat puutuneet. Särkylääkepurkillekaan ei ollut asiaa ennen kuin iltapäivällä. Nyt vielä vähän jomottelee, kun luuhun saakka kuitenkin on porailtu, mutta se menee ohi muutamassa päivässä. Onnea!
Tie on tasoittunut jo kauan aikaa sitten. On tämä elämä ihanaa, rauhallista ja tasaista, ennalta arvattavaa, mutta rakasta. Entinen minä sanoisi, että tylsää ja tapahtumaköyhää, mutta hän ei tiennytkään mihin pyöritykseen vielä joutuu. Draama ei sovi minulle, korkeintaan tragikomediana.
tiistai 9. huhtikuuta 2013
Luulo ei peitonnut tietoa
Viime viikolla kun entistä kollegaa tapasin, hän kertoili minulle edellisen työn kuulumisia ja niiden keskellä myös terveisiä sinne jääneiltä ihmisiltä. He kuulemma kovin tarkkaan seuraavat elämääni (tässä lue työnetsintää) hänen kertomustensa kautta. Ja nyt kun paikka oli löytynyt, he olivat olleet kovin iloisia ja lähettäneet onnitteluja kollegan kautta.
Minä häkellyin. Ensinnäkin olin kuvitellut, että ei heitä voisi enempää kiinnostaa yksi poislähtenyt osanen, saatikka että vielä oikein asiakseen kyselisivät perään. Olen kai minä sitten jo siellä edellisessä elämässäkin jotain onnistunut oikein tekemään, vaikka itse en siitä enää mitään mielikuvaa päässäni kantanutkaan. Muistin vain lähinnä virheeni ja turhautumiseni.
Huomenna on hammaslääkäriaika heti aamusta. Pelottaa niin, että... noh, tiedättehän te. Se tulee sattumaan. Huutoa, kyyneleitä ja verenvuodatusta. Mutta toisaalta jos edes jossain vaiheessa olisi valoa nähtävissä jonkun tunnelin päässä, niin kai minä kestän sen. Ei tämä jatkuva jomotuskaan mukavaa ole. Mutta pelottaa. Minä tekisin melkein mitä vaan, ettei tarvitsisi mennä sinne.
Kettumaisinta tilanteessa on se, ettei se todellakaan johdu jostain, mitä olen tehnyt. Olen aina huolehtinut ylitehokkaasti hampaistani, koska lapsuusajan pelko on ollut jatkuva seuralaiseni. Olen pessyt, puunannut ja kiillottanut. Minulla on jopa kestävä hammasluu, geenitkin ovat puolellani. Olen käynyt tarkastuksissa aina, kun olen päässyt. Kävisin useamminkin, jos rahaa olisi. Vaan kun ei ole, niin kunnalliseen huolenpitoon joudun luottamaan. Ja näin siinä sitten kävi, kun ei pientä lohkeamaa saanut aikanaan paikattua. Nyt yhteiskunta maksaa tehohoidosta ja minä pelkään kymmenellä. Perkele.
Minä häkellyin. Ensinnäkin olin kuvitellut, että ei heitä voisi enempää kiinnostaa yksi poislähtenyt osanen, saatikka että vielä oikein asiakseen kyselisivät perään. Olen kai minä sitten jo siellä edellisessä elämässäkin jotain onnistunut oikein tekemään, vaikka itse en siitä enää mitään mielikuvaa päässäni kantanutkaan. Muistin vain lähinnä virheeni ja turhautumiseni.
Huomenna on hammaslääkäriaika heti aamusta. Pelottaa niin, että... noh, tiedättehän te. Se tulee sattumaan. Huutoa, kyyneleitä ja verenvuodatusta. Mutta toisaalta jos edes jossain vaiheessa olisi valoa nähtävissä jonkun tunnelin päässä, niin kai minä kestän sen. Ei tämä jatkuva jomotuskaan mukavaa ole. Mutta pelottaa. Minä tekisin melkein mitä vaan, ettei tarvitsisi mennä sinne.
Kettumaisinta tilanteessa on se, ettei se todellakaan johdu jostain, mitä olen tehnyt. Olen aina huolehtinut ylitehokkaasti hampaistani, koska lapsuusajan pelko on ollut jatkuva seuralaiseni. Olen pessyt, puunannut ja kiillottanut. Minulla on jopa kestävä hammasluu, geenitkin ovat puolellani. Olen käynyt tarkastuksissa aina, kun olen päässyt. Kävisin useamminkin, jos rahaa olisi. Vaan kun ei ole, niin kunnalliseen huolenpitoon joudun luottamaan. Ja näin siinä sitten kävi, kun ei pientä lohkeamaa saanut aikanaan paikattua. Nyt yhteiskunta maksaa tehohoidosta ja minä pelkään kymmenellä. Perkele.
lauantai 6. huhtikuuta 2013
Kaikki, mitä vanhenemisesta kerrotaan, on totta
Ryhdyin miettimään, miten erilaisia me ihmiset olemme. Pohdin entistä esihenkilöäni, miten hän on niin työlleen omistautunut, että lomallakin kantaa viestintävälineitä mukanaan ja osallistuu kokouksiin. Sitten on stressaantunut ja äkäinen, tekee äkkipikaisia ja jyrkkiä ratkaisuja, kun jetlag painaa eikä kerkeä perheen kanssa riittävästi olemaan. Mukavasta ja ystävällisestä ihmisestä tulee arvaamaton ärrimurri. Olenhan minäkin työlle omistautunut, erona vain se, että en tahdo myydä vapaa-aikaani, minulta puuttuu kunnianhimo. Hän tosin vaikuttaa ihan tyytyväiseltä elämäänsä, luvassa on taloudellisesti turvattu vanhuus. Minulle taas jää tuulenhuuhtoma takamus ja kasa epäilyttäviä, mutta hauskoja muistoja. En tahtoisi kuolla, ei varmaan kukaan, mutta toisaalta ymmärrän, että kun kroppa ei enää pysy mielen mukana, on pakko antaa periksi ja varmaan jossain vaiheessa on ihan kivakin poistua näyttämöltä. Ei kyllä vielä ainakaan tekisi mieli, mutta rauha itsensä kanssa on ihan suositeltava juttu.
Olen huomannut, että minulle sopii elää hetkessä. Toki suunnittelen tulevaisuutta, mutta en kovin yksityskohtaisesti, Elämällä on tapana yllättää minut, suunnitelmat elävät samalla. Kannattaa nauttia kaikesta, mahdollisimman paljon. Aika menee aivan liian nopeasti, ei ole aikaa epäröidä, huomenna on jo myöhäistä, rypyt hiipivät kasvoihin ja kroppaan, omituisia kasvannaisia on siellä ja täällä, naamaan ilmestyy karvoja ja läkkiä, aivot syöpyvät ja muisti katoaa. Nuoriso, tehkää virheitä nyt kun on vielä aikaa, välillä osutte oikeaan. Älkää pelätkö, loppupelissä kadutte vain niitä asioita, joita ette kokeilleet, vaikka olisitte tahtoneet. Silti en suosittele yltiöheittäytymistä, vaikka itse olen siinä ollut aina mestaritasoa.
Kannattaa kokeilla heittäytymistä ihmissuhteissa, opiskelussa, työssä, ystävyyssuhteissa, matkustamisessa, lapsenteossa, mikä nyt sattuu kiinnostamaan. Itse en koskaan ole ollut kovin kiinnostunut extremematkustelusta tai lastenteosta, olen kermaperse ja ylpeä sellainen. Rakastan mukavuutta, pehmeitä pieluksia, isoja annoksia, herkkupaloja, suuria sänkyjä, pitkiä aamuja, kosteita iltoja, halukkaita miehiä, pieniä seikkailuja ja mitä vanhemmaksi käyn, etenkin koitan rakastaa ja hemmotella itseäni. Sanoinhan minä rakastavani miehiä, listasinhan jo miehet?
Kuten sanoin, virheiden tekeminen on suotavaa, siinä oppii. Suurimmat elämän opetukset piilevät epäonnistumisissa. Silloin tiedät, millainen ihminen olet. Jotkut sortuvat, toiset nousevat ja jatkavat eteenpäin. Toiset toistavat virheitään, toiset oppivat niistä. Itse opin yleensä liian myöhään, mutta senkin luonteenpiirteen kanssa oppii elämään. Kajahtaminen tavalla tai toisella on hyvästä. Mikäli mahdollista, kannattaa jossain asioissa elää kyllä ihan normielämääkin, jos menet liian pitkälle, voi olla, että et pääse takaisin. - Toisaalta jos siellä on hyvä, mikäs hätä hulluudessakaan on ollessa.
Kroppa pettää, jos ei siitä pidä huolta. Hyvät geenit auttavat vain tiettyyn pisteeseen saakka, sittten painovoima voittaa, nivelet eivät enää taivu ja vatsan kohdalla on omena. Mutta minulle ainakin sopii omena paremmin kuin porkkana, koska pidän enemmän keittiössä häärimisestä kuin pururadalla raatamisesta. Mutta itse joudun elämään vaivojeni kanssa, itse olen osani valinnut, turha määkyä. Koskaan ei ole liian myöhäistä vetristyä. Jos ette jaksa, niin sorry nyt vaan, sama on kohtalo kuin minulla. Ei näytä lupaavalta.
Ihminen tarvitsee elämäänsä intohimoa. Ihmissuhteet eivät ole ainoa lähde/ kohde sille. Minä rakastan elämää, erittäin intohimoisesti ja monimuotoisesti. Rakastan ystäviä, musiikkia, kirjoja, sarjakuvia, kirjoittamista, metsiä ja sieniä, roolipelaamista, öitä, sadetta, valvomista aamuun, unta, miehiä, sanoinko jo miehiä? Intohimon kohteet vaihtelevat, parikymppisenä en ymmärtänyt kuin kirjojen, miesten ja ystävien päälle, sitten tuli kiinnostus ruokaan. Baarejakin rakastin, rakastan kyllä edelleen, mutta ikäisiäni siellä on enää niin vähän, että se on vähän surullista niissä poiketa. Mitä yritän sanoa on, että vaikka sitä elämää suurempaa ihmissuhdetta ei löytynytkään, en minä onneton ole. On tässä elämässä onneksi paljon muutakin. Erittäin paljon muuta, mutta ei se sitä tarkoita, ettenkö kaipaisi ihmissuhdettakin. Sitä vaan ei minulle ollut tarjolla. En minä nykyään saa untakaan, eikä siihen kuole, vähän harmittaa toki, kun siitä niin kovin tykkäisin. Vaikeuttaa valitettavasti elämää.
Jos nyt minulla olisi jälkikasvua, niin neuvoni heille olisi, että kannattaa uskaltaa. Kyllä elämä kantaa. Mutta samalla varottaisin, että tyhmyyksiä ei sitten kannata tehdä. Ainakaan taloudellisia, tosin mammonan varaan kannata muutenkaan elämänarvojaan rakennella. Pohjalla käyminen tekee ihmiselle hyvää, pahiten olen karahtanut kiville parisuhteissa ja työttömyyden koittaessa. Siinä kuulkaas oppii empatian lisäksi paljon itsestään. Minä en esimerkiksi enää laskekaan vuosia eläkeikään. Se loppui tuossa 1 v 2 kk jakson aikana. Veikkaan, että olen töissä niin pitkään, kun saan olla, olen terve ja hyvältä tuntuu. Mutta ei se ainoa oikea tapa ole, jokaisella on omansa. Opettaisin, että pitää arvostaa ja kunnioittaa toista ihmistä, vaikkei jakaisikaan hänen arvomaailmaansa. Kohteliaisuus on sielun kauneutta. Ilkeys iskee ennemmin tai myöhemmin ilkeän omaan nilkkaan. Karma. Muuta en sano.
Ystävät ovat ihania, itse valittu perhe. Kannattaa hankkia monenikäisiä ihmisiä ystävikseen. Älkää jumittuko, kaikissa ikäluokissa on hienoja ihmisiä. Jos taas ei tutustuminen kiinnosta, ei sitä pakko ole tehdä, lukekaa vaikka kirjoista. Kannattaa kuitenkin tehdä ajoissa testamentti, elinluovutustestamentti ja kirjoittaa salasanat muistiin, että joku voi lopettaa elämäni myös internetissä. Anteeksi kannattaa pyytää, jos on jotakuta vastaan rikkonut. Kannattaa myös antaa anteeksi, jos kokee, että itseään kohtaan on pahoin tehty, mutta ei niiden ihmisten kanssa tekemisissä tarvitse olla jatkossa. Sellaisista kannattaa hankkiutua eroon, jos ei muuta saa kuin rupia henkiseen perseeseensä. Elämä on liian lyhyt paskiaisten kanssa vatuloimiseen. Joskus elämä vierottaa, silloin kannattaa vain antaa tyyppien olla. Turha rytistä, jos on jo paskat housussa.
Seuraavissa jaksoissa ehkä joskus käsitellään seuraavia aiheita:
- järjestys ja sen ylläpito
- koti
- puutarhan hoito ja huonekasvit
- metsä, sienet ja luonto - juu, tiedän, tästä puuttuu vesi, mutta kun...
- miehet, joko minä mainitsin miehet?
- ruoka
- lukeminen
- kipu, lähemmin alhainen kipukynnys ja rohdot
- mielipuolilääkkeet ovat hyvästä - nappien kuningatar tunnustaa "kaikkea olen vetänyt ja vielä olen hengissä"
- kuinka karataan väkivaltaisesta ihmissuhteesta
- kuinka tulla idiootiksi
- kunka pysyä idioottina ja saada enemmän
- kuinka saada ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa (eiku, perk*le, Dale kirjoitti sen jo, senkin kirjan muuten luin ahmimisiässä ja rautatieasemalla hortoillessani huomasin, että siitähän on otettu uusi painos, ihmiset kaipaavat ohjastusta)
Myös teitä askarruttavia asioita voi ehdottaa tänne kummituksen lepotuolin käsiteltäväksi. Olettehan tekemisissä erinomaisen mielipideautomaatin kanssa, joka ei vaikene kuin vaikeissa tilanteissa - hetkeksi ainakin. Ihan niin kuin muutkin ihmiset.
Olen huomannut, että minulle sopii elää hetkessä. Toki suunnittelen tulevaisuutta, mutta en kovin yksityskohtaisesti, Elämällä on tapana yllättää minut, suunnitelmat elävät samalla. Kannattaa nauttia kaikesta, mahdollisimman paljon. Aika menee aivan liian nopeasti, ei ole aikaa epäröidä, huomenna on jo myöhäistä, rypyt hiipivät kasvoihin ja kroppaan, omituisia kasvannaisia on siellä ja täällä, naamaan ilmestyy karvoja ja läkkiä, aivot syöpyvät ja muisti katoaa. Nuoriso, tehkää virheitä nyt kun on vielä aikaa, välillä osutte oikeaan. Älkää pelätkö, loppupelissä kadutte vain niitä asioita, joita ette kokeilleet, vaikka olisitte tahtoneet. Silti en suosittele yltiöheittäytymistä, vaikka itse olen siinä ollut aina mestaritasoa.
Kannattaa kokeilla heittäytymistä ihmissuhteissa, opiskelussa, työssä, ystävyyssuhteissa, matkustamisessa, lapsenteossa, mikä nyt sattuu kiinnostamaan. Itse en koskaan ole ollut kovin kiinnostunut extremematkustelusta tai lastenteosta, olen kermaperse ja ylpeä sellainen. Rakastan mukavuutta, pehmeitä pieluksia, isoja annoksia, herkkupaloja, suuria sänkyjä, pitkiä aamuja, kosteita iltoja, halukkaita miehiä, pieniä seikkailuja ja mitä vanhemmaksi käyn, etenkin koitan rakastaa ja hemmotella itseäni. Sanoinhan minä rakastavani miehiä, listasinhan jo miehet?
Kuten sanoin, virheiden tekeminen on suotavaa, siinä oppii. Suurimmat elämän opetukset piilevät epäonnistumisissa. Silloin tiedät, millainen ihminen olet. Jotkut sortuvat, toiset nousevat ja jatkavat eteenpäin. Toiset toistavat virheitään, toiset oppivat niistä. Itse opin yleensä liian myöhään, mutta senkin luonteenpiirteen kanssa oppii elämään. Kajahtaminen tavalla tai toisella on hyvästä. Mikäli mahdollista, kannattaa jossain asioissa elää kyllä ihan normielämääkin, jos menet liian pitkälle, voi olla, että et pääse takaisin. - Toisaalta jos siellä on hyvä, mikäs hätä hulluudessakaan on ollessa.
Kroppa pettää, jos ei siitä pidä huolta. Hyvät geenit auttavat vain tiettyyn pisteeseen saakka, sittten painovoima voittaa, nivelet eivät enää taivu ja vatsan kohdalla on omena. Mutta minulle ainakin sopii omena paremmin kuin porkkana, koska pidän enemmän keittiössä häärimisestä kuin pururadalla raatamisesta. Mutta itse joudun elämään vaivojeni kanssa, itse olen osani valinnut, turha määkyä. Koskaan ei ole liian myöhäistä vetristyä. Jos ette jaksa, niin sorry nyt vaan, sama on kohtalo kuin minulla. Ei näytä lupaavalta.
Ihminen tarvitsee elämäänsä intohimoa. Ihmissuhteet eivät ole ainoa lähde/ kohde sille. Minä rakastan elämää, erittäin intohimoisesti ja monimuotoisesti. Rakastan ystäviä, musiikkia, kirjoja, sarjakuvia, kirjoittamista, metsiä ja sieniä, roolipelaamista, öitä, sadetta, valvomista aamuun, unta, miehiä, sanoinko jo miehiä? Intohimon kohteet vaihtelevat, parikymppisenä en ymmärtänyt kuin kirjojen, miesten ja ystävien päälle, sitten tuli kiinnostus ruokaan. Baarejakin rakastin, rakastan kyllä edelleen, mutta ikäisiäni siellä on enää niin vähän, että se on vähän surullista niissä poiketa. Mitä yritän sanoa on, että vaikka sitä elämää suurempaa ihmissuhdetta ei löytynytkään, en minä onneton ole. On tässä elämässä onneksi paljon muutakin. Erittäin paljon muuta, mutta ei se sitä tarkoita, ettenkö kaipaisi ihmissuhdettakin. Sitä vaan ei minulle ollut tarjolla. En minä nykyään saa untakaan, eikä siihen kuole, vähän harmittaa toki, kun siitä niin kovin tykkäisin. Vaikeuttaa valitettavasti elämää.
Jos nyt minulla olisi jälkikasvua, niin neuvoni heille olisi, että kannattaa uskaltaa. Kyllä elämä kantaa. Mutta samalla varottaisin, että tyhmyyksiä ei sitten kannata tehdä. Ainakaan taloudellisia, tosin mammonan varaan kannata muutenkaan elämänarvojaan rakennella. Pohjalla käyminen tekee ihmiselle hyvää, pahiten olen karahtanut kiville parisuhteissa ja työttömyyden koittaessa. Siinä kuulkaas oppii empatian lisäksi paljon itsestään. Minä en esimerkiksi enää laskekaan vuosia eläkeikään. Se loppui tuossa 1 v 2 kk jakson aikana. Veikkaan, että olen töissä niin pitkään, kun saan olla, olen terve ja hyvältä tuntuu. Mutta ei se ainoa oikea tapa ole, jokaisella on omansa. Opettaisin, että pitää arvostaa ja kunnioittaa toista ihmistä, vaikkei jakaisikaan hänen arvomaailmaansa. Kohteliaisuus on sielun kauneutta. Ilkeys iskee ennemmin tai myöhemmin ilkeän omaan nilkkaan. Karma. Muuta en sano.
Ystävät ovat ihania, itse valittu perhe. Kannattaa hankkia monenikäisiä ihmisiä ystävikseen. Älkää jumittuko, kaikissa ikäluokissa on hienoja ihmisiä. Jos taas ei tutustuminen kiinnosta, ei sitä pakko ole tehdä, lukekaa vaikka kirjoista. Kannattaa kuitenkin tehdä ajoissa testamentti, elinluovutustestamentti ja kirjoittaa salasanat muistiin, että joku voi lopettaa elämäni myös internetissä. Anteeksi kannattaa pyytää, jos on jotakuta vastaan rikkonut. Kannattaa myös antaa anteeksi, jos kokee, että itseään kohtaan on pahoin tehty, mutta ei niiden ihmisten kanssa tekemisissä tarvitse olla jatkossa. Sellaisista kannattaa hankkiutua eroon, jos ei muuta saa kuin rupia henkiseen perseeseensä. Elämä on liian lyhyt paskiaisten kanssa vatuloimiseen. Joskus elämä vierottaa, silloin kannattaa vain antaa tyyppien olla. Turha rytistä, jos on jo paskat housussa.
Seuraavissa jaksoissa ehkä joskus käsitellään seuraavia aiheita:
- järjestys ja sen ylläpito
- koti
- puutarhan hoito ja huonekasvit
- metsä, sienet ja luonto - juu, tiedän, tästä puuttuu vesi, mutta kun...
- miehet, joko minä mainitsin miehet?
- ruoka
- lukeminen
- kipu, lähemmin alhainen kipukynnys ja rohdot
- mielipuolilääkkeet ovat hyvästä - nappien kuningatar tunnustaa "kaikkea olen vetänyt ja vielä olen hengissä"
- kuinka karataan väkivaltaisesta ihmissuhteesta
- kuinka tulla idiootiksi
- kunka pysyä idioottina ja saada enemmän
- kuinka saada ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa (eiku, perk*le, Dale kirjoitti sen jo, senkin kirjan muuten luin ahmimisiässä ja rautatieasemalla hortoillessani huomasin, että siitähän on otettu uusi painos, ihmiset kaipaavat ohjastusta)
Myös teitä askarruttavia asioita voi ehdottaa tänne kummituksen lepotuolin käsiteltäväksi. Olettehan tekemisissä erinomaisen mielipideautomaatin kanssa, joka ei vaikene kuin vaikeissa tilanteissa - hetkeksi ainakin. Ihan niin kuin muutkin ihmiset.
perjantai 5. huhtikuuta 2013
Raskasta nautintoa - ainakin maksun aikaan
Kyllä huomaa, että on tullut vanhaksi. Vielä kymmenen vuotta sitten minulla ei ollut mitään vaikeuksia bailata baareissa koko yötä ja sitten kirmata suihkun kautta töihin, selviytyä töistä, olla tuottava ja olla tekemättä virheitä. Toisin on nykyään. Kun keskiviikkoiltana kävin katsomassa Casinolla Forkin Spin the Wheel shown, ei auttanut, vaikka sitä ennen kävimme syömässä, joimme sivistyneesti keikan aikana kaksi lasillista viiniä ja olin kotona jo ennen yhtätoista, olin torstain nuupallani. Selviydyin toki töistä, mutta vauhtia piti pitää, vähänkin jos jarrutti, niin jo tuli pöydänalus tai kellariarkisto mieleen. Siis niin kuin nukkumamieleen. Kallis on nykyään valvomisen hinta.
Forkin keikkaa olen tässä mietiskellyt, että mitä minä siitä tykkäsin. Aika hidastahtinen, mutta todennäköisesti rytmi oli tehty sopimaan dinnerin tarjoilutahtiin. Me kun emme syöneet, niin kävi vähän aika pitkäksi. Musiikki on aika yllätyksetöntä, tuttuja biisejä, joita kaikki voivat laulella mukana, mutta hyvin laulettuja toki. Harmitonta, vähän hajutonta ja mautonta, sopii hyvin ulkomaan ihmeiden viihdytykseen. Minä luulen, että minulle riitti yksi kerta. Feikki-Elvis oli parempi - vai olinko silloin enemmän humalassa? Ainakin sain ruokaa.
Tämän viikonlopun ohjelmaan kuuluu taimien erottelu toisistaan ja siirtoprojektit isompiin astioihin. Vanhassa mullassa parvekkeella kylmässä pönöttänyt ruohosipuli on yllättäen alkanut kasvamaan. Taidan lisätä multaa päälle ja antaa olla. Vettä se sai jo eilen.
Tähänkin blogiin olen jo raapustanut 900 postausta. Mistä tätä pashaa oikein riittää? Alitajunta on jännittävä paikka, jonne en tahtoisi joutua pimeällä. Siitä muistutuksena taas viime yönä näytti vinkeätä unta, asustelin kommuunissa - siis minä, vuoden seurallinen erakko! Ennen unta valvoin hampin kanssa tunnin, ihme kyllä sain unta, kun särkylääke ryhtyi toimimaan, olen myös huomannut, että menosuunnan vaihtaminen auttaa, siirrän tyynyt jalkopäähän, siellä on varmaan viileämpää.
Forkin keikkaa olen tässä mietiskellyt, että mitä minä siitä tykkäsin. Aika hidastahtinen, mutta todennäköisesti rytmi oli tehty sopimaan dinnerin tarjoilutahtiin. Me kun emme syöneet, niin kävi vähän aika pitkäksi. Musiikki on aika yllätyksetöntä, tuttuja biisejä, joita kaikki voivat laulella mukana, mutta hyvin laulettuja toki. Harmitonta, vähän hajutonta ja mautonta, sopii hyvin ulkomaan ihmeiden viihdytykseen. Minä luulen, että minulle riitti yksi kerta. Feikki-Elvis oli parempi - vai olinko silloin enemmän humalassa? Ainakin sain ruokaa.
Tämän viikonlopun ohjelmaan kuuluu taimien erottelu toisistaan ja siirtoprojektit isompiin astioihin. Vanhassa mullassa parvekkeella kylmässä pönöttänyt ruohosipuli on yllättäen alkanut kasvamaan. Taidan lisätä multaa päälle ja antaa olla. Vettä se sai jo eilen.
Tähänkin blogiin olen jo raapustanut 900 postausta. Mistä tätä pashaa oikein riittää? Alitajunta on jännittävä paikka, jonne en tahtoisi joutua pimeällä. Siitä muistutuksena taas viime yönä näytti vinkeätä unta, asustelin kommuunissa - siis minä, vuoden seurallinen erakko! Ennen unta valvoin hampin kanssa tunnin, ihme kyllä sain unta, kun särkylääke ryhtyi toimimaan, olen myös huomannut, että menosuunnan vaihtaminen auttaa, siirrän tyynyt jalkopäähän, siellä on varmaan viileämpää.
keskiviikko 3. huhtikuuta 2013
Hullu tekee unissaan töitä, viisas pääsee vähemmällä jopa hereillä
Minä taidan olla vähän hullu (understatement of the year). Kun viime viikon viimeinen työpäivä meni reisille, olin vain onnellinen, kun pääsin kotiin. Mutta mitä tapahtuikaan maanantain ja tiistain välisenä yönä? Aloin miettiä yhtä työasiaa, joka jäi tekemättä torstaina, koska pää oli kipi. Sitä minä sitten pyörittelin unissani puolelta ja toiselta - ja tietysti unessa myös epäonnistuin. Heräilin ja aina kun sain unta, sama veivaus alkoi uudelleen. Aamusella kun menin töihin, riipaisin paperin saman tien eteeni ja raivoroosnan lailla väänsin sen pakettiin. Onnistuneesti jopa, sanoisinko. Sitten helpotti, pystyin taas keskittymään akuutteihin ongelmiin, jotka olivat ilmestyneet sähköpostiini sen jälkeen kun poistuin kustannuspaikalta.
Tulikin vauhdikas päivä. Vähäpäitä ne kyllä ovat, jos eivät minua työsuhteessa pidä, etenkin kun olen pikkuhiljaa saamassa hommaa hanskaan. Mutta kun yrityksen taloudellinen tilanne on, mitä on, voi olla, ettei heillä ole varaa minuun, vaikka tahtoisivatkin. Vaan ei nyt toinne etukäteen itkeä, itken sitten elokuussa, jos on sen aika. Sitä paitsi jos he eivät nosta palkkaani, joudun joka tapauksessa ryhtymään etsintään uudelleen. Puoli vuotta saavat kokeilla edullisemmin, sitten pitää jo ymmärtää, että elää pitää minunkin. Tai oikeastaan saada säästettyä. Sen tämä irtisanomisjuttu opetti, että ihmisellä pitää olla pesämuna. Etenkin jos ihminen elelee itsekseen eikä ole saamassa lottovoittoa tai perintöä, niin tämä ihminen saa hermoromahduksen ilman tukevaa taloudellista puskuria. Eivät kaikki saa, jotkut osaavat olla.
Kukaan ei enää tahdo kuulla hampaastani, ei se mitään, kerron silti. Seuraava aika siirtyi taas päivällä. Pääsen taas uuden hammaslääkärin käsittelyyn. Voi tätä elämää! Alan vakavissani harkita tekareita, kertarytinä on parempi kuin ainainen kitinä. Kyllä, sattuu ja pakottaa, mutta koska siellä ei ole tulehdusta vaan irrallaan heiluva hermonpää, niin turha mennä minnekään ensiapuun, missä hammas avataan, hermoa heilutellaan, siihen sattuu vielä enemmän ja silti ne panevat sen vain kiinni. Juuei. Mätän ibuprofeenia ja yöksi vähän jotain muuta. Varon niistämästä nenääni liian lujaa, etteivät suonet ratkeile ja olen onnellinen, ettei minulla enää ole kuukautisia, koska se tässä verenvuototaudissa vielä puuttuisikin! Jotain hyötyä kohdunpoistosta kuitenkin, muutakin kuin se, etteivät enää sukulaiset pääse määkymään, että kyllä se vielä sinullakin mieli vaihtuu ja jälkikasvua ilmestyy. Eipä ilmestynyt, niin!
Eipä tässä paskempaa. Kevätkengät odottelevat jo kiihkeästi framille pääsyä, vaan ei vielä toinne. En millään tahtoisi katkaista jäseniäni, siitäkin kun kokemusta on kotitarpeiksi. Se tästä vielä puuttuisikin!
Tulikin vauhdikas päivä. Vähäpäitä ne kyllä ovat, jos eivät minua työsuhteessa pidä, etenkin kun olen pikkuhiljaa saamassa hommaa hanskaan. Mutta kun yrityksen taloudellinen tilanne on, mitä on, voi olla, ettei heillä ole varaa minuun, vaikka tahtoisivatkin. Vaan ei nyt toinne etukäteen itkeä, itken sitten elokuussa, jos on sen aika. Sitä paitsi jos he eivät nosta palkkaani, joudun joka tapauksessa ryhtymään etsintään uudelleen. Puoli vuotta saavat kokeilla edullisemmin, sitten pitää jo ymmärtää, että elää pitää minunkin. Tai oikeastaan saada säästettyä. Sen tämä irtisanomisjuttu opetti, että ihmisellä pitää olla pesämuna. Etenkin jos ihminen elelee itsekseen eikä ole saamassa lottovoittoa tai perintöä, niin tämä ihminen saa hermoromahduksen ilman tukevaa taloudellista puskuria. Eivät kaikki saa, jotkut osaavat olla.
Kukaan ei enää tahdo kuulla hampaastani, ei se mitään, kerron silti. Seuraava aika siirtyi taas päivällä. Pääsen taas uuden hammaslääkärin käsittelyyn. Voi tätä elämää! Alan vakavissani harkita tekareita, kertarytinä on parempi kuin ainainen kitinä. Kyllä, sattuu ja pakottaa, mutta koska siellä ei ole tulehdusta vaan irrallaan heiluva hermonpää, niin turha mennä minnekään ensiapuun, missä hammas avataan, hermoa heilutellaan, siihen sattuu vielä enemmän ja silti ne panevat sen vain kiinni. Juuei. Mätän ibuprofeenia ja yöksi vähän jotain muuta. Varon niistämästä nenääni liian lujaa, etteivät suonet ratkeile ja olen onnellinen, ettei minulla enää ole kuukautisia, koska se tässä verenvuototaudissa vielä puuttuisikin! Jotain hyötyä kohdunpoistosta kuitenkin, muutakin kuin se, etteivät enää sukulaiset pääse määkymään, että kyllä se vielä sinullakin mieli vaihtuu ja jälkikasvua ilmestyy. Eipä ilmestynyt, niin!
Eipä tässä paskempaa. Kevätkengät odottelevat jo kiihkeästi framille pääsyä, vaan ei vielä toinne. En millään tahtoisi katkaista jäseniäni, siitäkin kun kokemusta on kotitarpeiksi. Se tästä vielä puuttuisikin!
maanantai 1. huhtikuuta 2013
Munaa, lammasta ja muita sesongin ihmeitä
Kun kärvistelin töissä migreenissä torstain, ei paljon kiinnostanut muu kuin sänky, kun kotiin pääsin. Iltasella lääkitys alkoi sen verran tehota, että sain pakattua pikkukassillisen rätei ja lumpui Pohjoisemman Suomen vierailua varten. Perjantaiaamuna oli vereksillä voimilla liikkeessä, kun junaan hiippalin, matka meni nopeasti aamupalan ja Mma Ramotswen voimin.
Perillä minua oli vastassa uninen emäntä, hän oli ihan vain pienet päiväunet aikonut ottaa. Melkein meinasin jäädä asemalle, kun herätys ei ollut toimut toivotulla tavalla. Olipa mukavaa tulla valmiille, kauppareissut sai unohtaa ja ajella suoraan kotiin. Ystävillä on ikäiseni omakotitalo rauhallisella asuma-alueella pois keskustan humussa, lääniä on ympärillä ja mikä ihaninta, vieraalle oma huone alakerrassa. Talon nuori herra oli oppinut puhumaan sitten viime näkemän ja sen kyllä huomasi, pulputus oli tauotonta. Vanhemmista lapsukaistista toinen oli poissa, joten pääsin tutustumaan toiseenkin paremmin, vakavan ja hiljaisehkon kuoren alla piileskeli sarkastinen huumori.
Meitä nauratti koko viikonlopun, kun joko puhuimme ruuasta, teimme sitä tai nautimme lopputuloksia, mutta kun se on meidän luonto ja hyvä yhteinen harrastus. Perjantain menu koostui kotitekoisesta lihapiirakasta ja maa-artisokkakeitosta. Sopivat ruokajuomat siivittivät meidät illanviettoon jopa kylille. Emme vaan arvanneet, että pitkäperjantai oli sulkenut muutamia pienempiä baareja, harmi sinänsä, koska varsinaiset hippapaikat minua eivät koskaan ole kiinnostaneet. Tuttuja ei tällä kertaa näkynyt tai eivät ainakaan tunnustaneet olevansa liikkeellä, mutta ihmisiä tuli nähtyä ja hulinaa seurattua siitäkin edestä. Ja puhetta riitti, kun sen verran harvakseltaan tulee nähtyä, harmi kyllä.
Lauantaiaamuna pomppasin vierassängystä turhan railakkaasti, aamuaivastus sai verisuonen nenästä ratkeamaan, nopea nousu sängystä katkaisi vierashetekasta säleen. Onneksi talon isäntä on ehjäyskorjaysmielinen, iltaan mennessä sänky oli jo nukkumiskunnossa. Nenäni valutteli koko päivän, johtuu omalääkärini mukaan jatkuvasta ibuprofeenin syömisestä. Hammas kiukuttelee, eikä anna nukkua, päivisin kyllä sen kanssa pärjään. Sain kotiin kokeltavakseni toista vähän tujumpaa lääkettä, kiitos siitä! Tuli mieleen ne toiveet, joita joskus nuorempana kirjoittelin emännän vieraskirjaan, kun kuulin hänen päässeen lääkikseen. ;-D (Ei, en ole saanut kauneusleikkauksia enkä mieltä avartavaa lääkitystä, vaikka niitä nuorempana toivoinkin, mutta hyviä ohjeita siitäkin edestä. Ovat ne sitten hippopotamuksen valansa opiskelleet ja sisäistäneet, perkeleet.)
Lankalauantaina teimme vierailun pääaterian. Karitsan viulu lähti jo aamusella ruskistamisen jälkeen soittelemaan uuniin tiiviiseen foliokuoreen pakattuna. Matala lämpötila salli meidän unohtaa evään sinne siksi aikaa, kun itse kävimme pyörähtämässä keskustassa. Pientä shoppailua (kesäkassi!) ja viimeiset hankinnat pääateriaa varten, ennen kuin saavuimme kotiin, missä leijaili upea aromaattinen kypyvän lihan tuoksu. Tuli lähes harras olo, kun aloimme rakennella muita komponentteja kasaan.
Nigellan lampaan lisäksi tarjolle tuli tsatsikia, porkkanacouscousia, paahdettuja juustoyrttipaprikoita, paistinliemessa muhininutta porkkana-sipulipyreetä, fetasalaattia, viininlehtikääryleitä ja manchegojuustokuutioita, jotka olivat uiskennelleet hunajassa ja pistaasipähkinämurussa. Jälkiruoka tuli nautittua vasta myöhemmin, creme brulee on helppo ja näyttävä jäkkuruoka, jonka voi tehdä jo edellisenä päivänä, kunhan vain sokerin ruskistaa ennen tarjoilua. Tahdon oman keittiötohon.
Sunnuntaina taloudessa järjestettiin munanetsintää nuorisolle. Minun saldoni viikonloppuna oli yksi Lindtin kräämitäytteinen ja toinen Fazerin Mignon muna. Suomalainen voitti, mutta kyllä tietää suklaata syöneensä, kitalaessa kihelmöi samanlainen kutina kuin lapsena piparkakkutaikinaövereiden jälkeen. Runsaan lammas-pitaleipälounaan päälle minut vyörytettiin junaan. Kotiin oli ihanaa tulla! Kiva on käydä jossain, mutta jo parin päivän poissaolo saa minut rakastamaan kotiani kovinkin kiivaasti. Onneksi on vielä tämä päivä aikaa rauhoittua ja kerätä voimia työviikkoa varten.
Iltapäivällä ajattelin kävellä naapurilähiöön hakemaan postilähetyksen Ärkioskilta, samalla pitää käydä ostamassa lisää särkylääkkeitä. Tästä tulee vielä pitkä viikko ennen kuin pääsen uudelleen kidutettavasi hammaslääkärin penkkiin. Toisaalta tahtoisin unohtaa, mitä on luvassa, toisaalta toivoisin sen jo olevan huomenna, että homma olisi ohi. Eikä tämä verenvuototaipumukseni mitenkään tee elämää yhtään helpommaksi. Valitettavasti muuta ratkaisua kipuun ei nyt ole, enkä päivällä edes syö lääkkeitä! Hereillä vielä kestän sen, mutta unestani en luovu.
Perillä minua oli vastassa uninen emäntä, hän oli ihan vain pienet päiväunet aikonut ottaa. Melkein meinasin jäädä asemalle, kun herätys ei ollut toimut toivotulla tavalla. Olipa mukavaa tulla valmiille, kauppareissut sai unohtaa ja ajella suoraan kotiin. Ystävillä on ikäiseni omakotitalo rauhallisella asuma-alueella pois keskustan humussa, lääniä on ympärillä ja mikä ihaninta, vieraalle oma huone alakerrassa. Talon nuori herra oli oppinut puhumaan sitten viime näkemän ja sen kyllä huomasi, pulputus oli tauotonta. Vanhemmista lapsukaistista toinen oli poissa, joten pääsin tutustumaan toiseenkin paremmin, vakavan ja hiljaisehkon kuoren alla piileskeli sarkastinen huumori.
Meitä nauratti koko viikonlopun, kun joko puhuimme ruuasta, teimme sitä tai nautimme lopputuloksia, mutta kun se on meidän luonto ja hyvä yhteinen harrastus. Perjantain menu koostui kotitekoisesta lihapiirakasta ja maa-artisokkakeitosta. Sopivat ruokajuomat siivittivät meidät illanviettoon jopa kylille. Emme vaan arvanneet, että pitkäperjantai oli sulkenut muutamia pienempiä baareja, harmi sinänsä, koska varsinaiset hippapaikat minua eivät koskaan ole kiinnostaneet. Tuttuja ei tällä kertaa näkynyt tai eivät ainakaan tunnustaneet olevansa liikkeellä, mutta ihmisiä tuli nähtyä ja hulinaa seurattua siitäkin edestä. Ja puhetta riitti, kun sen verran harvakseltaan tulee nähtyä, harmi kyllä.
Lauantaiaamuna pomppasin vierassängystä turhan railakkaasti, aamuaivastus sai verisuonen nenästä ratkeamaan, nopea nousu sängystä katkaisi vierashetekasta säleen. Onneksi talon isäntä on ehjäyskorjaysmielinen, iltaan mennessä sänky oli jo nukkumiskunnossa. Nenäni valutteli koko päivän, johtuu omalääkärini mukaan jatkuvasta ibuprofeenin syömisestä. Hammas kiukuttelee, eikä anna nukkua, päivisin kyllä sen kanssa pärjään. Sain kotiin kokeltavakseni toista vähän tujumpaa lääkettä, kiitos siitä! Tuli mieleen ne toiveet, joita joskus nuorempana kirjoittelin emännän vieraskirjaan, kun kuulin hänen päässeen lääkikseen. ;-D (Ei, en ole saanut kauneusleikkauksia enkä mieltä avartavaa lääkitystä, vaikka niitä nuorempana toivoinkin, mutta hyviä ohjeita siitäkin edestä. Ovat ne sitten hippopotamuksen valansa opiskelleet ja sisäistäneet, perkeleet.)
Lankalauantaina teimme vierailun pääaterian. Karitsan viulu lähti jo aamusella ruskistamisen jälkeen soittelemaan uuniin tiiviiseen foliokuoreen pakattuna. Matala lämpötila salli meidän unohtaa evään sinne siksi aikaa, kun itse kävimme pyörähtämässä keskustassa. Pientä shoppailua (kesäkassi!) ja viimeiset hankinnat pääateriaa varten, ennen kuin saavuimme kotiin, missä leijaili upea aromaattinen kypyvän lihan tuoksu. Tuli lähes harras olo, kun aloimme rakennella muita komponentteja kasaan.
 |
| Kerrankin ruoka näytti samalta kuin ohjeessa esitelty annos. |
Nigellan lampaan lisäksi tarjolle tuli tsatsikia, porkkanacouscousia, paahdettuja juustoyrttipaprikoita, paistinliemessa muhininutta porkkana-sipulipyreetä, fetasalaattia, viininlehtikääryleitä ja manchegojuustokuutioita, jotka olivat uiskennelleet hunajassa ja pistaasipähkinämurussa. Jälkiruoka tuli nautittua vasta myöhemmin, creme brulee on helppo ja näyttävä jäkkuruoka, jonka voi tehdä jo edellisenä päivänä, kunhan vain sokerin ruskistaa ennen tarjoilua. Tahdon oman keittiötohon.
 |
| Luu kopsahti irti, kun lammas noukittiin liemestä. Porkkanat ja sipulit käytettiin pyreeseen. Liemeen jäi se kuuluisa villasukan maku, joten sitä emme hyödyntäneet. |
 |
| Kun liha makoili uunissa kuutisen tuntia, sen pystyi repimään haarukoilla silpuksi. Kerrankin oli esillepano helppoa! |
Sunnuntaina taloudessa järjestettiin munanetsintää nuorisolle. Minun saldoni viikonloppuna oli yksi Lindtin kräämitäytteinen ja toinen Fazerin Mignon muna. Suomalainen voitti, mutta kyllä tietää suklaata syöneensä, kitalaessa kihelmöi samanlainen kutina kuin lapsena piparkakkutaikinaövereiden jälkeen. Runsaan lammas-pitaleipälounaan päälle minut vyörytettiin junaan. Kotiin oli ihanaa tulla! Kiva on käydä jossain, mutta jo parin päivän poissaolo saa minut rakastamaan kotiani kovinkin kiivaasti. Onneksi on vielä tämä päivä aikaa rauhoittua ja kerätä voimia työviikkoa varten.
Iltapäivällä ajattelin kävellä naapurilähiöön hakemaan postilähetyksen Ärkioskilta, samalla pitää käydä ostamassa lisää särkylääkkeitä. Tästä tulee vielä pitkä viikko ennen kuin pääsen uudelleen kidutettavasi hammaslääkärin penkkiin. Toisaalta tahtoisin unohtaa, mitä on luvassa, toisaalta toivoisin sen jo olevan huomenna, että homma olisi ohi. Eikä tämä verenvuototaipumukseni mitenkään tee elämää yhtään helpommaksi. Valitettavasti muuta ratkaisua kipuun ei nyt ole, enkä päivällä edes syö lääkkeitä! Hereillä vielä kestän sen, mutta unestani en luovu.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
