Monitehokas

Töiden jälkeen hain ne, elämäni ensimmäiset moniteholasit.

Kun pistin lasit päähäni ensimmäisen kerran, ilahduin suunnattomasti, koska näin lähelle. Minä nimittäin aina olen nähnyt lähelle, siitä kauas näkemisestä niin ole väliäkään. Seuraavaksi huomasin näkökentän vaihtelun. Ihan kuin katselisi maailmaa kuperan pullonpohjan läpi. Ja kun päätä kääntää nopeasti, päässä vippaa. Halpa humala luvassa vähän aikaa, sanoi nuori optikko. Tähän kuulemma tottuu. Sen lisäksi hän oli kovin iloinen, että ensimmäinen reaktioni oli ilo, on tottunut muunlaisiin reaktiohin. Minä kun en koskaan ole nähnyt hyvin, niin totun todennäköisesti nopeasti näkökenttäni sameisiin alueisiin.

Lauantaina pitää varmaan mennä vielä kiristyttämään korvantauksia ja nenätyynyjä. Mitäs on niin onneton nenänselkä, ettei sen päällä mitään pysy. Tai sitten minä vaan taas totun siihen, että nostelen lasejani säännöllisesti, niin olen tehnyt muidenkin lasien kanssa, liike on automaatio. Kehysten väri on kiva, tumma matta, joka tietyssä valossa näyttää tummalta lilalta.

Töissä on ihan hullua. Mutta niinhän siellä on ollut koko ajan. Välillä mietin, miten hulluksi se vielä voi mennäkään ja miten pitkään koko firma yleensä ottaen pysyy pystyssä. Mutta en jaksa välittää, paria paikkaa olen vasta hakenut, kiire ei ole, koska turha vaihtaa p*skaa toiseen samanmoiseen. Tahdon jotain uutta skeidaa elämääni, sillä sitähän löytyy joka paikasta, ihmisistäkin. Enkä tässä asiassa anna armoa itsellenikään, kyllä minä tiedän, millainen tyyppi olen.

Torstaina pääsin harjoittamaan töissä ensiapua. Kollega tuli töihin kättään pidellen, oli kaatunut kätensä päälle. Ajanut vielä hullu töihin, matkalla oli alkanut koskea niin, että lääkäriähän siinä alettiin soittelemaan samalla, kun minä toteutin kolme kovaa koota; kylmä, koho ja kompressio. Sanonpahan vaan, että tein tukevan sidonnan. Muutaman tunnin päästä kollega soitti tulokset, onneksi ei murtumaa, vain peukalosta revähtäneet nivelsiteet. Kipeät, mutta paranevat todennäköisesti nopeammin kuin murtuma, niistähän minulla on kokemusta. (Kopkopkop, koputan puuta.) Ei ole kuulkaas hukkaan mennyt ensiapukoulutus, saa nähdä saako nykyisessä firmassa kertausta ikinä, koskaan vai ei milloinkaan.

Tekisi mieli baariulkoilla tänä viikonloppuna. Katsotaan nyt sitten. Nyt ajattelin katsoa tämän viikkosen Downton Abbey jakson, koska se jäi tiistaina väliin. Väsytti niin, että leuat olivat ratketa. Minua muutenkin väsyttää ihan koko ajan. Mielenkiintoisinta toki on, että nykyään myös saan unta, tätä on jatkunut jo pari kuukautta (paitsi viime yönä, mutta eipä hätää, voin kokeilla päikkäreitä). Vetelen neljänä yönä seitsemästä ainakin seitsemän, parhaina jopa kahdeksan tai yhdeksän (!) tuntia unta. Minä! Entinen uneton! Nyt vain osa-aikauneton. Onko tämä merkki hautaan laskeutumisen alkamisesta?

***
Bubbling under: arvatkaas, mikä on mielenkiintoisin paikka, jonka näen moneen vuoteen ensi kertaa kunnolla? Varpaan kynnet. Olipa mukava leikata ne, kun näki mitä oli tekemässä. :-DDD (Varpaat ovat edelleen rumat, niitä ei hirveästi tee mieli katsella.)

Ei ole mikään niin kuin ennen - eivät edes pitkät kalsarit

Uskaltaisinpa lähteä jo kävelemään. Nyt olisi välikerros verrareiden alle. Ihanan tuntuisia rätei, kevyitä ja mukavia, ei kyllä minun aikanani tällaisia ole ollut. Sellaiset venyvät ja vanuvat trikoot alukalsarit viimeksi olivat, kun sellaisiin olen koskenut. Ainoa miinus tulee siitä, että istuessa meinaa housunkaulus alkaa valua kohti painovoiman osoittamaa suuntaa, ristiselkä jää paljaaksi, mutta ehkä pöksyjä ei ole tarkoitettu istuskeluun vaan liikkumiseen. Olen tyytyväinen. Kävelyharrastus saa nyt vähän aikaa odotella, jos vaikka nopeastikin pääsisin rasituskokeeseen.

Ottoveli saapuu viikonloppuna kylään. Hän on yrittänyt vongata minua yhdelle keikalle, mutta katsotaan nyt, saako sinne enää piljettejä. Toisaalta kiva olisi lähteä vähän ulkoilemaan, mutta kyllä minulle riittää itse asiassa kotona seurustelukin. Onneksi on lyhyt työviikko, sitten kun vielä pari viikkoa jaksaa, niin saa reilun viikon elpyä.

Alitajunta myöhästyi hitusen tänä aamuna. Heräkello kerkesi soida, ennen kuin ystäväni unessa kerkesi päättä lauseen, että enkö todellakaan tiedä, mikä minussa on vikana. En tiennyt, mutta alitajunta olisi varmaan keksinyt jotain tosi näppärää. Olipas inhottava, mutta onneksi ensi yönä on revanssin paikka. Eihän minussa nimittäin vikaa voi olla, vai onko niin, ettei minussa muuta olekaan?

Sisään ja ulos

Torstai-illan rytmihäiriö vei jalat altani ja puudutti vasemman käden. Jopa minä ymmärrän soittaa piipaa-auton siinä vaiheessa paikalle. Olihan se noloa, saan vieraakseni kolme komeahkoa nuorta miestä, jotka ovat erittäin kiinnostuneita minusta, kyselevät kaikenlaista. Minä vaan makaan ja haukon henkeäni. Edes t*ssien esittely ei tuntunut missään, kun he vain tuijottelivat analyyseja sylkevää konettaan.

Kun tilanne vähän tasottui, he kuskasivat minut Marian sairaalaan. Matkalla sain pari nitrosuihketta rintapuristeluun, maistuvat erittäin vahvalta alkoholilta. Siellä makoilin aina kahteen yöllä, koin olevani osaavissa käsissä. Tyly, mutta osaava lääkäri, empaattinen ja huumorintajuinen hoitaja, minut otettiin vakavissaan, kyseltiin tuntemuksia ja oireita. Sain tipan jo ambulanssissa, osastolla otettiin verikokeet laskimoverikoe kahteen kertaan sydänlihasvaurion selvittämistä varten (teki kipeää, koska piti ottaa kämmenselästä, muut suonet olivat turhan piilossa), miljoona sydänfilmiä, keuhkokuvat ja tulevaisuudessa saan lähetteen rasituskokeeseen. Tämä kaikki on paljon enemmän mitä työterveydenhoito on minulle tarjonnut. Että minä olin (ja olen) onnellinen veronmaksaja!

Sain päivän sairaslomaa, koska kotona olin vasta aamuyön tunteina. Perjantain lepäilin, en edes kotihommiin koskenut. Iltasella kävin kaupassa, olisin hakenut fiksupostista uudet ulkoilualusvaatteeni, mutta se olikin rikki ja särki, eikä pelittänyt. Tänään täytynee tehdä uusi yritys, koska kävelemään pitää päästä. Siitä en luovu.

Huhut ennenaikaisesta poismenostani ovat siis vääriä. Vaikka nytkin sydän tikuttelee, en enää ahdistu siitä. Kyllä tämä selviää. Tavalla tai toisella. Eilen harjoittelin hengittämistä, huomasin nimittäin, että heti kun rytmihäiriöt alkavat, siirryn pintahengitykseen. Se ei mitenkään lisää olon parhautta. Paperipussi on ystäväni. - Sitten tavanomainen varoituksen sana; tästä ei kannata  lähisukulaisille huudella. Heidän ei tarvitse tietää tästä, koska täällä olisi pian kansainvaellus ja minä en kestä kansainvaelluksia. Etekin kun tilanne ei ole vielä varma mihinkään suuntaan. Sitä paitsi äitini saisi sydänkohtauksen (hih), ettekä te sitä tahdo.

Tänään onneksi on jotain aivan muuta ohjelmassa. Menen leikkimään roolipeliä kavereiden kanssa. Tarvitsen mukavaa ihmisseuraa ja muuta ajateltavaa.

Outoa on

Minusta tuli ainakin hetkellisesti absolutisti. Aloitin beetasalpaajien kanssa pelaamisen tänä aamuna. Olo on todella vastenmielinen. Sydämen rytmi lienee tasainen, sikäli kun se jossain on. Henki ei vaan tahdo kulkea. Sikäli kun beetasalpaajia syöviä tovereita olen konsultoinut, tila on ihan normaali tällaista lääkitystä aloitellessa. Mutta alkoholiin näiden kanssa ei uskalla koskea.

Onneksi työpäivän päälle sain ulkoruokintaseuraa. Tiemme vei Mount Everestiin, missä saimme turvaruokaa (herkullista ja todennäköisesti riittävän lihottavaa). Sellaista hihittelyähän se meidän evästämisemme oli, ei olisi uskonut, että juomana oli minulla silkkaa vettä (ja kardemummateetä maitoon keitettynä) ja ystävällä peräti yksi kokonainen olut veden lisäksi. Naanleipä vaan on niin hyvää. Ja tuorejuusto. Raita! Drool...

Selvitimme myös kahden ammattikunnan eron ruuan jälkeen lautasliina-asettelun perusteella. Joissakin ammateissa tietynlainen ulkoinen järjestelmällisyys vaan näkyy kaikessa. Myös niissä naurettavissa pienissä yksityiskohdissa.

Kävin noutamassa ystävän Sokos Hotel Vaakunan aulasta. en voinut vastustaa kiusausta ja nappasin Gunnar Finnen Groteskista kuvan. Ne rumat tuolit seinustalla muuten ovat tosi mukavat istua. Kokeilkaa vaikka.

Nyt menen jatkamaan mahdollisten kuolintapojeni googlaamista. Jos minusta ei enää satu mitään kuulumaan, niin kivaa oli. Kiitos. (Tarvitsisin ammattimaisen kädestä pitelijän. Pelottaa ensi yö ihan hirveästi. Edit 06:20 Mutta selvisin. Unet vaan eivät taida selvitä.)

Upeeta ja mahtavaa

Koska selvisin sunnuntaista hengissä (annos rytmihäröilyä), päätin juhlistaa asiaa tilaamalla lomaretkelle Pohjoisempaan Suomeen junapiletit. Kallista, mutta antaa mennä, kun kerran vapaata on. Kuitenkin vietän joulujuhlan kotona, niin saan lepoakin. Sitä paitsi ystäväpariskunnalla on minulle oma huone. Sitä olen oppinut etenkin vanhemmiten arvostamaan kovin, koska uneni eivät ole osoittaneet lopullisen paranemisen merkkejä, herään liian herkästi ja liian aikaisin. Äiteetäkin toki matkalla on käytävä moikkaamassa, todennäköisesti vietän hänen kanssaan päivän, niin eiköhän se taas kesään saakka riitä. - Pakko riittää, enempään minusta ei ole, olen viallinen ihminen.

Sunnuntaista selviämistä edisti kovin kävelyretki pitkin Vantaanjoen vartta. Keskustelun aiheet olivat synkeitä, kävelykaverini isä oli poistunut nopean ja jotenkin turhan sairastelun jälkeen 1,5 kuukaudessa. Yritin lohduttaa häntä, että ainakaan isänsä ei kitunut ja jos hän tahtoo, niin voi aina potilasasiamiehen kanssa selvittää, onko kaikki mennyt oikeassa järjestyksessä. Siihen hän jo tosin itsekin totesi, että eihän se hänen isäänsä takaisin tuo, mutta kun kuitenkin mielessä kaihertaa.

Ihmettelin suorastaan ääneen tajutessani, että kuntoni on salakavalasti parantunut. En puuskuta enää kuin pienenpieni veturi. Minä jopa juttelen kävellessäni! Itse asiassa olisi melkein jo vara vähän nostaa vauhtia, mutta siihen emme vielä sunnuntaina ryhtyneet, kun pelkäsin niiden rytmihäiriöiden hyppäämistä kehiin. Sen sijaan huomasin, että taas on sijoitettava ulkoiluvaatetukseen, tarvitsen kerraston. Minulla ei nimittäin ole yksiäkään ainoita pitkiä kalsareita, eikä sukkahousuja. Eikä pitkähihaista alupaitaa. Rimpuloita vaan on kaapit täynnä, ne eivät paljon lämmitä, kun alkaa näköjään lämpötila vihdoin laskea.

Maanantaiaamun törsäyshetkellä sitten sijoitin urheilukerrastoon, hinnaksi tuli 40 euroa. Ei paha, kun se on vielä joku hellyhansseni ja paita on fuksian värinen. Hah!

(Nyt jos taas saisi unta. Tämä ei jotenkin ole kivaa - etenkin kun tietää, että huomenaamulla pitää taas herätä töihin. Edit 06:40 Elämästäni tulikin jännempää kuin arvasinkaan. Iski sen verran räyhäkkä rytmihärö, että soitin jopa terveysneuvontaan. Sieltä ohjeistettiin ottamaan yhteyttä hoitavaan lääkäriin heti aamusta, ja jättämään uusi lääke syömättä, todennäköisesti meillä on syyllinen. Verenpaine huiteli jossain päälle 160 pahimmillaan. Minua vähän pelotti.)

Helppo elämä

Elämä on aika mukava paikka, pitää sanoa. Se tuli taas todistettua tänä viikonloppuna.

Perjantaina sain ex tempore-vieraan, jonka seurassa viihdyin. Meni keittöpäydän ääressä pitkään. Ja saunassa. Lauantaina taas pelasin roolipeliä. Hyvää ruokaa ja ihmisseuraa sain molempina iltoina. Perjantain vieraalle tein chorizo-vodkapastaa, lauantaina vein peliin mukanani kavismuusin ja jättikatkaravun pyrstöjä.

Peli kulki, vaikkemme kovin paljon edenneetkään fyysisesti. Välttelimme taisteluita, mutta niitä taitaa olla seuraavalla kerralla luvassa, vaikka etenisimme eteen- tai taaksepäin. Isäntäpariskunta tarjosi meille pääruuaksi lammasta. Sen seuraksi sopivat hyvin muusi, punakaalilaatikko ja naurisleipäset. Alkuruuaksi teimme salaattia ja paistelimme ravumpyrstöt. Jälkiruuaksi oli tarjolla mutakakkua ja vaniljajäätelöä. Onnea!

Uni ei oikein viihtynyt seurassani viime yönä. Onneksi kävelykaverini ilmoittautui ja vie minut iltapäivällä ulkoilemaan, eiköhän se sininuttuinen kaveri saavu seuraavana yönä! Toivoisin ainakin.

Ei minua sitten lomautetakaan vuodenvaihteessa. Sain kuitenkin puhuttua itselleni pari vapaapäivää. Hyvä niin. Ja hyvä, ettei lomauteta, minä nimittäin tilasin ne monitehot. Maksoivat mokomat yli 500 euroa, vaikka satuin optikolle juuri oikeaan aikaan, sain sekä linsseistä että kehyksistä puolet pois hinnasta. Vanheneminen on kallis harrastus.

Väärin rakennettu

Mikä se sellainen verenpaine on, joka kakkostabletista huolimatta on yli 130/ 80? Illalla sitten kuitenkin siististi ollaan alle 120/ 70, mutta viskotaan rytmihäröä kehiin. Paskan möivät. Annan lääkkeelle kuitenkin vielä aikaa sopeutua minuun kuukauden päivät, ensi vuoden puolella saan tilata lääkärille ajan.

Sem lisäksi olen laskenut talousjutuissa pari asiaa väärin. Ei hyvä, vaikka toki selviän. Tekisi vaan mieli peruuttaa se tämänpäiväinen silmälääkäriaikansa, kun mene tiedä, koska minä silmälaseja voin vaihtaa. En ole köyhä, mutta talouteni voi välillä kaataa höyhenellä.

Juuri nyt yritän selittää itselleni, että valo alkaa saapua jo parin kuukauden kuluttua. Mutta kun ei jaksa iltasella edes kynttilöitä poltella. Onneksi edes silloin tällöin kävelykaveri vie ulos, sen päälle nukkuu jumalaista unta.

Päätän turhan valitukseni täältä tähän ja toivon muille parempaa.