Aamupalafriikki

Minulle ei ole tarvinnut tolkuttaa, että aamupala on päivän tärkein ateria.* Aina on maistunut hyvin! Vanhemmiten en kuitenkaan aivan heti herättyäni ole mitenkään innostunut ruokailija, mielelläni odottelen parisen tuntia, herätän nälkäni.

Viikonloppuisin saatan keitellä puuroa, tehdä omelettia, paistaa jopa köyhiä ritareita, mutta heti kun marjoja alkaa saada, ne ovat osa viikonlopun herkkuaamiaista. Viime viikonloppuna oli perusemmesten lisäksi tarjolla galia-melonia, pensasmustikoita ja mansikoita, kaikki yllättäen Espanjasta. Mustikat ja meloni olivat herkkua, mansikoiden kanssa taidan odotella siihen saakka, että saapuvat jostain muualta. Kypsyys vaihtelee ärsyttävästi; joukossa on muutama kypsä marja, mutta myös raakileita. Sitten kun yrittää kypsyttää raakimuksia, kypsät alkavat homehtua. Ärsyttävää!

Tänään tekaisin aamupalaa töihin mukaan, se on asia, jota en yleensä tee. Meillä nimittäin töissä on tarjolla aamupalabuffet, sellainen kavennettu versio hotellien aamupalatarjonnasta, kaikki hinnoiteltu erikseen tai nälkäisimmille tarjolla koko paketti suhteellisen edullisesti. Mutta kun nyt kotona olivat hyvät voileipäainekset, niin päätin säästää euron verran.

(* Ketähän mie huijaan tällä aamupalafriikkeydelläni? Voisin saman tien tunnustaa, että ruokafriikkihän mie olen, kaikki kelpaavat; aamupala, välipala, brunssi, lunssi, iltapäiväkahvi, illallinen, yöpala... Mutta vain, jos ruoka on hyvää, mie en pahaa ruokaa vieläkään syö.)

Uskaltaakohan sanoakaan, miten kivaa on ollut?

Perjantaista muodostui hivenen toisenlainen kuin alunperin suunnittelin. Ystäväiseni saapui kylään, ohjelma oli tosin se suunnittelemani; ruokaa, juomaa ja saunaa. Mutta siihen päälle vielä sain bonusilonaiheita, sain kolme puhelua, vaikka uskokaa pois, minulle eivät juuri ystävät soittele. Ensimmäinen tuli jo alkuillasta, kun ystävätär kertoi perheineen saapuneensa lomamatkalta. Valitettavasti olin jo iltaseuraa saamassa, jäi tapaaminen kesään, mutta ihana oli kuulla ystävän ääni, vaikka se väsynyt taisi ollakin. Hänen mukaansa viikko lomaa ulkomailla vaatisi viikon toipumisloman kotimaassa.

Toinen puhelu saapui länsirannikolta, missä ystäväni sai syksyllä iltatähtensä. Nyt kuulema alkaa jo vaivattoman lapsukaisen ihailu riittää ja sosiaalisuuttakin alkaa kaivata. Hotellissa on kuulema aina tilaa minulle. Hieno uutinen, mene tiedä, vaikka tekisin kesällä taas sellaisen westcoast surfing kierroksen.

Kolmas puhelu oli sitten se hassuin. Kerroin jonkun aikaa sitten siitä ystävästäni, joka ryhtyi lähentymään ja josta olin vähän katkera, mietin, ettei uudelleenlämmittelystä mitään iloa ole, mutta kuitenkin kutsuin tupaantuliaisiini. Taitaa siitä vielä jonkinlainen ystävyys tulla, ei nyt ehkä ihan niin tiivis paita ja perse-ilmiö kuin kymmenisen vuotta sitten, mutta ei ihan hyvää päivää, kirvesvartta-kaveruuskaan. Ystävän mukaan kun hän oli minua kaivannut niin, että oli unia nähnyt monta vuotta eromme jälkeen. Huh. Vähän pelottavaa moinen intensiivisyys.

Ystävä houkutteli kaksi saunapuhdasta naikkosta naapurilähiön karaokeiltamiin. Kerkesimme olla ravintolassa parisen tuntia, laulaa kaikki kappaleet ja nauttia pari virkistävää juomaa. Riemukasta on, että ystäväni tulevat toimeen myös keskenään! Onneksi tuli valomerkki, ennen kuin liikaa riehaannumme miehiä naurattamaan. Ajelimme taksilla kotiin, mistä ystävä jatkoi takaisin lastensa ja puolisonsa hellään huomaan. Me vielä nautimme iltapalaa, ennen kuin uni voitti.

Jotain mie olen tehnyt tässä elämässä oikeinkin, kun on niin kivaa! Tai sitten oli välillä niin kamalaa, että nyt on jopa hra Murphyn mielestä sopivaa jättää minut hetkeksi rauhaan. Pidän elämästäni niin paljon, että suorastaan pahaa tekee. Ihan kuin olisin nuorentunut ainakin viitisen vuotta, naurua ja iloa riittää! Ehkä jopa kymmenen vuotta.

Eilsen laiskottelin, tänään aion siivota, normaalitouhua luvassa kivan päälle. Mutta kyllä nyt jaksaakin, kun on virkistäviä hetkiä takana.

Haukoituksille altis

Viime öiset painajaiset olivat aivan omaa luokkaansa. Heräsin omaan uikutukseeni, enkä uskaltanut hetkeen edes liikkua, kun minua olivat pahat voimat niin kovin jahdanneet, että todennäköisesti ne odottelivat sänkyni alla vain tarratakseni viattomiin nilkkoihini (on minussakin jotain viatonta, uskokaa pois). Onneksi sitten naapuri paljasti olevansa hereillä ja normaalit elämisen äänet saivat rauhan palaamaan.

Phiuuh. Sitten ei uni tullutkaan ennen kuin muutaman tunnin päästä. Ja sitten kun taas uneen pääsin, jokin herätti viiden maissa. Ei tule mitään, tänään olen kovin altis haukotuksille. Aion kompensoida asioiden tilan juomalla sen verran viiniä tänään, että nukun kuin tukki. Toivottavasti näin käy, muuten alan natustella haltuuni uskottuja pillereitä. Tämä uhkaus on suunnattu suoraan unihiekkatoimittajaa kohtaan, reklamaatiota pukkaa.

Eilen töissä koin ihmeen, minua muistettiin hyvällä. Ilmeisesti kollegani nauttivat vapaa-ajanohjelmastamme kokkaamisen kera, koska sain heiltä yhden daamin itse tekemän savikipon täynnä kaikenlaisia pähkinöitä. Joko kyseessä on vihjaus, että olen apina tai että olen vanha ja tarvitsen pähkylöiden hyviä rasvoja tai sitten he oikeasti pitivät illasta. Minä kyllä tykkäsin siitä itse, siksi mie sinne meidät tunkesinkin. Heh.

Viikko on pitkä kuin nälkävuosi

Tämä viikko on ollut harvinaisen pitkä ja raskas. Työtyyppisesti kuitenkin vain. Kotona vietän rauhaiseloa. Luen Anne Ricen Vampyyri Armandia englanniksi ja työmatkoilla taas Mosleyn Bad Boy Brawly Brownia, niin joudun keskittymään niihin sen verran, ettei tule ahmittua, vaan etenen hitaasti. Mutta luen kuitenkin joka päivä, se kertoo henkisen terveyden edistymisestä.

Tajuaakohan kukaan, millainen muutos persoonallisuudessani kävi avioliiton loppuaikoina ja sen jälkeen, kun lukemiskykynikin katosi. En voinut keskittyä enää mihinkään. Elämänlanka oli kaikin puolin aika kapoinen. Mistä tuli mieleen, että kylläpä edelleen ottaa Skupolliin vuodenvaihteen Pirsman verijuhla, kun siitä taas kohkataan lehdissä. Pahimmassa tapauksessa olisin minäkin karatessani saattanut joutua samantyyppisen tilanteen eteen, nythän ex-puolisoni ei tiedä osoitettani (eikä myöskään saa sitä osoitetiedustelusta, ei sitä saa sieltä enää kukaan mukaan) enkä vastaa hänen puheluihinsa. Toisaalta harmi, koska sinne ne loput tavarani taitavat jäädä tällä vauhdilla, kun en yksin tahdo niitä pois hakea. Taloudelliset vahingot olen jo melkein unohtanut, niitä en saa koskaan takaisin. Henkinen paraneminenkin etenee hitaasti, mutta kuitenkin etenee! (Syy, miksi tästä kohkaan, on etten itsekään aina välillä muista olleeni niin kamalassa jamassa. Eilen taas mietin, että työpaikan vessassa itkeminen oli enemmän sääntö kuin poikkeus. Eipä itketä enää!)

Ihaninta on ajatella, ettei viikonloppuna ole mitään luvassa. Omaa oloa vain. Kotihommeleita voisin tehdä, siivoamista ja pyykinpesua. Ehkä voisi ikkunoitakin hankailla ja miettiä lisäsomistusta parvekkeelle. Hitsi, että minusta on kiva, kun on oma koti! Eilen mietin mielessäni, että näinköhän tuota kuitenkaan koskaan pystyy enää kenenkään kanssa elämäänsa jakamaan, vaikka tilaisuus tulisikin. Aika tiukassa istuvat omat tavat ja oma rauhan tarve. Toisaalta mie kyllä aina olen tahtonut jakaa elämäni jonkun kanssa, ei vain ole ollut äärimmäisen hyvä tuuri sen suhteen elämässä. Välillä vähän harmittaa, mutta oma valintahan sekin on, etten lapsia ole tahtonut, se jo aikanaan karkoitti osan ehdokkaista.

Mutta että minä odotan perjantai-iltapäivää! Saunaa, ruokaa ja viiniä. Oivoi.

Vanha nainen riehaantuu – kukkiva maa

Kaikki kukkii; tuomet, syreenit, pihlajat, omenapuut, koristepensaat, joita en tunnekaan. Luonto on suorittanut jokakeväisen räjähdyksensä. Mikä vihreys! Opin muuten uuden englanninkielisen sanan: verdant on vehreä, ihana sana! Nyt kun olisi joku kuskaamassa vähän kauemmas kivierämaasta, puhtaammille konnulle, kannattaisi kerätä luonnosta eväät talteen. Etenkin nokkosta!

Onneksi minulla on oma p-karjalalainen nokkoslähteeni niin kauan kun ottoveli kuvioissa pyörii. Hänen äitinsä kerää, kuivaa ja lähettää pojan mukana terveyttä pääkaupunkiin. Mutta sekin ilo pian loppuu, poika valmistuu ja katoaa taas maailmalle.

Mutta jäähän minulle onneksi parveke. Siellä ovat basilikat ja ruohosipuli jo iskussa. Eilen virittelin tuoksuherneelle alkulankoja parvekelaatikosta ritilään, että osaavat lähteä suunnistamaan oikeaan suuntaan. Tänään on varmaan ryhdyttävä tutkimaan timjamin taimien tilannetta, jotta ovatko ne vahvistuneet sen verran, että voisi siirtää jopa ruukkuun. Timjami on ihanaa! Siitä on tullut yksi lempiyrteistäni, kunhan vain ei liiottele, silloin saa koko ruokaan yskänlääkemaisen sivumaun.

Jokaisessa vuodenajassa on onneksi hyvät puolensa. Ja onneksi en ole kovin pahasti syksy-talvi-pimeämasentuva ihminen, yritän ainakin elää niidenkin vuodenaikojen kanssa ja nauttia siitä mistä voin. Niin kuin pimeydestä, kynttilöistä, torkkupeitoista, hyvistä unista, kun valo ei häiritse ja ... Noh, eipä siellä paljon muuta hyvää olekaan, paitsi lepokausi luonnolle, että se sitten taas jaksaa iloksemme purskahtaa.

Tulee mieleen, että itsekin tahtoisi purskahdella, mutta jos ihan pienesti ja omassa kodissa. Kevät!

Keittiöpsykologiaa ja sesonkihommia

On taas ollut kumma päivä. Aina kun yritän kirjoittaa jotain, tulee joku tahtomaan jotain, puhelin soi, tai ajatus muuten vain katkaistaan. Ihan kuulkaa työasioissa. Ja hassuintahan on, että minä pidän kiireestä, pidän siitä, että päivä sujuu kuin siivillä, kun ei kerkeä nenäänsä pidemmälle kuin työasioita ajatella. Osa ystävistäni kutsuu minua häiriintyneeksi, he kun omasta mielestään hyvinkin pärjäisivät ilman työtä.

Työni on sesonkiluontoista. Huippuhetket sijoittuvat juuri ennen lomia, jolloin koko maailma pitää saada valmiiksi. Sitten loman jälkeen kuvittelemme aloittavamme puhtaalta pöydältä, vaikka lopputulos on, että siellä ovat jo loman aikana muut kasanneet hyviä rysiä ja ansoja lomaltapalaajan pöydällekin pläjähtämään.

Viime aikoina olen tuntenut itseni pienimuotoiseksi rahanlainaajaksi ja koronkiskojaksi. Tai en minä mitään korkoa kisko, mutta lainaan rahaa ystävilleni. Se pieni asiaan liittyvä syyllisyys on tullut niinkin naurettavasta asiasta, että olen joutunut varmistelemaan takaisinmaksupäivää. Minulla kun ei juuri nyt ole vararahastoa. Ensin tapahtui ex-miesonnettomuus, sitten kodinsisustus ja viimeisenä tupaantuliaiset. Kaksi viimeksi mainittua eivät olleet onnettomuuksia, vaan ilon ja riemun päiviä, mutta sinnehän se vararahasto sitten meni, nyt elän pitkästä pitkästä aikaa kädestä suuhun.

Kettiöspyskologian mukaan varhaislapsuudessa kärsitty puute ja epävarmuus saavat ihmisen toimimaan aikuisiällä hamsterimaisesti. Itse pidän itseäni kouluesimerkkinä, kaapit ovat täynnä ruokaa, juomaa ja muuta tarpeellista, viimeistä purkkia ei käytetä, ellei uutta ole tulossa tilalle ja tilillä saisi olla mielellään enemmänkin kuin sata eeroa ylimääräistä. Nyt tosin ei ole, mutta kaapit ovat täynnä. Tietysti.

Talous todennäköisesti korjaantuu takaisin plussan puolelle, kunhan saan kesälomarahat, mutta sitten alkaa taas se iänikuinen jeesustelu ja pohdinta oman pään sisäisesti, että mitä sitä voi lomalla tehdä mahdollisimman vähällä kulutuksella. Toivottavasti saan taas Lapin matka-seuraa ainakin, mutta toisaalta ei minulla ole mitään vastaan kesälomaa pääkaupunkiseudullakaan, minä kun tykkään kesäisesta tsadista. Vanhempien luona on pakko käydä, yyh.

(Taas kuvittelin, ettei minulla ole mitään kirjoitettavaa. Mistä näitä sisäisiä oksennuksia oikein tulee?)

Cooking in the rain

Vapaaehtoistelu oli jälleen kerran ihanaa, upeeta ja mahtavaa. Nuoret ovat niin mieletöntä sakkia! Olin mukana touhuamassa kaupunginosa-päivillä, missä nuorilla oli kahvio, järjestöillä esittelyständinsä ja menossa mukana myös Kengurumeininki. Oli muuten ensimmäinen kerta, kun kyseistä kokoonpanoa kuulin, johtunee siitä, ettei omia kääpiöitä ole, niin ei ole tullut tutustuttua lastenmusiikkitarjontaan. Hauska duo! Jopa jonkinlaista silmänruokaa.

Iltapäivällä kävelin juuri ennen taivaiden aukenemista ystävän luokse, missä sateesta huolimatta ryhdyimme valmistelemaan grillattavia. Tarkoitus oli pikaisesti käyttää eväät grillissä ja heti saman tien ryhtyä pelailemaan, mutta rankkasade vähän sotki suunnitelmiamme. Siellä minä sitten nakotin takapihalla, kääntelin ukkosessa pihvejä, maggaroita ja vihanneksia, kun joku seisoi suuren sateenvarjon kanssa vieressä. Ukkonen tärähteli ympärillä niin, että välillä pompin ilmaan ja kiljahtelin säikähdyksestä.

Illan emäntä teki muuten jumalaisen hyvää salaattia, johon tuli lipstikkaa, viinirypäleitä ja vihreitä aineksia. Sen reseptin tahdon itselleni. Oli sen verran vinkeä makuelämys.

Ruuan päälle pidimme todella lyhyen pelisession, vain 2,5 h, mutta pääsimme viimeiseen ulottuvuuteen, missä jännittävät seikkailut lohikäärmeiden kanssa tulevat jatkumaan. Horisontissa nimittäin jäi lentelemään 200-metrinen valkea lohikäärme. Sen lisäksi meillä on se punainen lohikäärme edelleen matkassa, samoin näkymätön palvelijamme kantaa mustan lohikäärmeen munaa. Voi hyvät hyssykät! Tuosta se on taas hyvä seuraavalla kerralla jatkaa...

Ihana ilta! Sitten taksilla kotiin joskus yhden jälkeen. Ei paljon tarvinnut unta houkutella. Sitä harrastin koko eilisen sängyssä ja sohvalla. Televisio oli taustameluna, kirjaakaan en jaksanut avata. Normisunnuntai nykyään... Valitettavasti olen edelleen aivan poikki, toivun todennäköisesti huomiseen mennessä, sitten ryhdyn suunnittelemaan uusia vinkeitä ja kerään taas liikaa touhua. Kierteessä ollaan, onneksi edes hyvässä ja mukavassa kierteessä!