Kaikki kukkii; tuomet, syreenit, pihlajat, omenapuut, koristepensaat, joita en tunnekaan. Luonto on suorittanut jokakeväisen räjähdyksensä. Mikä vihreys! Opin muuten uuden englanninkielisen sanan: verdant on vehreä, ihana sana! Nyt kun olisi joku kuskaamassa vähän kauemmas kivierämaasta, puhtaammille konnulle, kannattaisi kerätä luonnosta eväät talteen. Etenkin nokkosta!
Onneksi minulla on oma p-karjalalainen nokkoslähteeni niin kauan kun ottoveli kuvioissa pyörii. Hänen äitinsä kerää, kuivaa ja lähettää pojan mukana terveyttä pääkaupunkiin. Mutta sekin ilo pian loppuu, poika valmistuu ja katoaa taas maailmalle.
Mutta jäähän minulle onneksi parveke. Siellä ovat basilikat ja ruohosipuli jo iskussa. Eilen virittelin tuoksuherneelle alkulankoja parvekelaatikosta ritilään, että osaavat lähteä suunnistamaan oikeaan suuntaan. Tänään on varmaan ryhdyttävä tutkimaan timjamin taimien tilannetta, jotta ovatko ne vahvistuneet sen verran, että voisi siirtää jopa ruukkuun. Timjami on ihanaa! Siitä on tullut yksi lempiyrteistäni, kunhan vain ei liiottele, silloin saa koko ruokaan yskänlääkemaisen sivumaun.
Jokaisessa vuodenajassa on onneksi hyvät puolensa. Ja onneksi en ole kovin pahasti syksy-talvi-pimeämasentuva ihminen, yritän ainakin elää niidenkin vuodenaikojen kanssa ja nauttia siitä mistä voin. Niin kuin pimeydestä, kynttilöistä, torkkupeitoista, hyvistä unista, kun valo ei häiritse ja ... Noh, eipä siellä paljon muuta hyvää olekaan, paitsi lepokausi luonnolle, että se sitten taas jaksaa iloksemme purskahtaa.
Tulee mieleen, että itsekin tahtoisi purskahdella, mutta jos ihan pienesti ja omassa kodissa. Kevät!
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti