Paskan möivät

Onpa ollut harvinaisen tylsä ja typerä viikko, niin paska viikko, että jos se vielä jatkuisi, enpä tiedä mitä tekisin. Pään sisäinen linkousohjelma päällä ilmeisesti, pitänee lisätä sinne iltasella punaviinipesutiivistettä, eiköhän ajatus taas siitä kirkastu.

Todennäköisesti hakemukseni avoinna olevaan paikkaan saapuu vasta ensi viikolla, eikä sitäkään tarvitse jännittää. Laitoin nimittäin kirjeen postiin keskiviikkona ja Itellalla sen kun lakkoillaan, hakuaika loppuu tänään. Jotta sinne meni sekin juttu, kannattiko tuosta nyt edes kertoa? Sen sijaan yksi uusi kollegani lisää työssäviihtymättömyyttä niin paljon, että voi olla, että joudun viskaamaan hänet ulos ikkunasta. Harmi, ettei työpisteeni taida vain sijaita riittävän korkealla.

Löysin iltalehtien juttujen perusteella Facebookiin lisäpalikan, joka estää Javaa toimimasta ilman lupaa. NoScript antaa samalla mm. Vuodatuksen pomppumainoksille kyytiä, eli itse asiassa oikein hieno juttu, vaikken taida tällä hetkellä lukeakaan kuin kahta Vuodatuksen alustalla olevaa blogia. Vuodatus on muutenkin hankalin mahdollinen blogialusta, sen huomasin aikoinaan itsekin. Jopa blogien lukeminen kännykän heikolla yhteydellä on mahdotonta, jos pohjassa on yhtään enempää kuvia tai muutoksia. Peeseestä, vaikka muuten suomalaista mielelläni suosisinkin.

Sain taas yhdeltä kollegalta suppilovahveroita viikon alussa. Tässä tilanne meillä töissä tänä aamuna, kuivatan niitä yhdessä tyhjässä arkistokaapissa. Että jotain hyvää kuitenkin tässäkin päivässä, itse en tänä syksynä sieneen päässytkään kuin kerran, askelmerkit eivät vain sattuneet lankulle.

Salainen AS persoonallisuus

Tein naamakirjassa autismin kirjo-testin, tulos oli 41 täppää, kun normiväestöllä naisilla täppäset ovat 15 ja miehillä 17. On toki erotettava toisistaan, miltä minusta tuntuu ja miten minä asiat teen. Osaltaan tulokseen saattaa vaikuttaa, että olen viettänyt lapsuuteni erittäin eristetyissä oloissa, ilman ikäistäni seuraa. Sitä sain vasta kuusivuotiaana, kun muutimme paikkakuntaa. En osannut toimia ryhmässä, en tiennyt miten lapset käyttäytyvät, enkä osannut lukea ihmisen elkeitä.

Olen tehnyt kovasti töitä tajutakseni ihmisiä, en vieläkään ole kaikkiseltaan varma, mitä ihmiset tarkoittavat. Tämä ei tarkoita, että olisin mitenkään kylmä, minulle vaan ei ole luontaista läärytä ihmistä kuolasta kosteaksi. Minulla on RAJA, sisäinen elinpiiri, jonka sisälle pääsevät vain harvat. Halailu ei ole lempilajejani, mutta sitäkin olen oppinut sosiaalisesti hyväksyttävästi tekemään. Teen itse asiassa monia asioita luonteeni vastaisesti, mutta toivon mukaan niin sujuvasti, että käyn normaalista.

Asperger-piirteeni olen aika lailla saanut tungettua taustalle, mutta eiväthän ne ihmisestä pois kokonaan lähde. Edelleen saatan uppoutua piipertelyyn, unohtaa ympäristöni, en tunnista ihmisiä, jos he eivät tule vstaan normaalikontekstissa, usein en edes ”näe” ihmisiä, vaikka he seisoisivat nenäni edessä. En kestä valoja, ääniä, äkillistä kosketusta, en voi juurikaan katsoa elokuvia, koska katsominen on ahdistava kokemus. Sen sijaan lukeminen, sanat ja sanoilla leikkiminen ovat hienoja asioita. Käytän tuntemattomien kanssa usein huumoria, koska tiedän sen viihdyttävän ja tiedän, että sen varjolla omituisuuteni ja töksäyttelyni eivät kuulosta niin pahalta.

Opin koko ajan lisää sosiaalisista suhteista ja ihmisistä. Varmaan vanhemmiten vain minä tulen olemaan ihminen, joka tietää, että sisälläni piileskelee pieni AS-persoona, mutta en anna sen enää häiritä itseäni. Mut hei, on siinä oikeasti paljon myös yksinäisen lapsen oppimattomuutta maailmasta, elämän tarkoituksesta ja muusta. Minusta nyt vaan helpointa olisi, jos elämän tarkoitus olisi 42.

Edit 18:28 Huomhuom, ettei kenellekään muulle tulisi mieleen lukea, että luulen tai kuvittelen itseäni autistiksi tai edes vahvaksi asperger-persoonaksi, voitte lakata ajattelemasta moista. Minulla on joitain persoonanpiirteitä, joista suurimman osan olen saanut piilotettua tähän ikään mennessä. Nyt ne ovat kuin surinaa takaraivossa, eivät hakkaava kipu korvien välissä. Ja sitä paitsi, eihän minulla ole mitään diagnoosia, tämä voi vain olla silkkaa epäsosiaalisen ihmisen horinaa. Selvensikö?

Koska olen sen arvoinen

Eilen kirjoitin raivohullu-katkeruus-siitäs saitte ja niin sain minäkin-tekstin, jota en koskaan julkaissut. Koska ei se katkeruus loppujen lopuksi hirveästi auta. Tuntuu vain entistä pahemmalta, kun sivaltaa sinne tänne ja eritoten itseään. Olenhan minä virheitä tehnyt, en ole niistä juurikaan oppinut, mutta nyt itse aiheuttamani koettelemus alkaa kuitenkin jo melkein olla ohi. Voihan niitä ylläreitä lennellä vielä ovista ja ikkunoista, mutta niistäkin aion selvitä, ellen kuole ennen sitä. Jotta se siitä jälleen kerran, maksamaan joudun, mutta sekään ei minulle mikään uutinen ollut. Kyllä vakuutusyhtiö osaa ihmisen kyykyttämisen, minun ei kannata enää lisätä omaa taakkaani.

Pankkini sen sijaan huomasi, että kappas, avioliittovelka alkaa olla melkein loppu ja lähetti tarjouksen lisäluotosta. Jumalauta, perkele ja juu! Tiedän, että jos olisin yhtään heikommissa kantimissa (tai heikkoluontoinen), kyllä houkuttaisi ottaa tarjous vastaan ja rillutella kolmisen tonnia taivahan tuuliin, mutta ei perkele. Siihen en ryhdy. Kunhan puolen vuoden päästä olen vain asuntovelallinen, ryhdyn säästämään äkillisiä kuluja ja menoja varten. Niin kuin vaikka matkoja varten. Kuinka kaipaankaan Keski-Eurooppaa! Kaupungit siellä ovat niin kauniita, eikä kulttuurishokki käy liian vahvaksi. Jostain syystä en osaa kuvitella itseäni Aasiaan, Intiaan tai Afrikkaan, ensin saisin rytmihäiriöitä köyhyydestä ja sitten jonkun turistitaudin, kun en ymmärtäisi olla syömättä vääriä asioita. Sitä paitsi siellä on kuuma. Minä ja kuumuus emme tunnetusti sovi yhteen.

Luen Denise Minan Garnethill-trilogiaa. Englantilaisuus, skottilaisuus ja irlantilaisuus vetoavat aina minuun, samoin päähenkilön rikkinäisyys, epätäydellisyys ja kekseliäisyys. Tytsy kuitenkin saa kaikelta ryyppäämiseltään ratkaistua rikoksia, joista poliisit eivät tunnu välittävän hevonhumppaa. Ärsyttää vain, kun vahingossa luin ykkösosan jälkeen viimeisen osan ensin ja nyt tiedän, että se raitistuu ja menee AA:han. Pah. Miksei kukaan lopeta ihan vain itse? Ehkä se sitten on vaikeata alkoholistille. Minä en ehkä olekaan mikään alkoholisti – ainakaan vielä, vaikka merkit avioliittoni aikana vahvat olivatkin. Silloin join suruuni ja ahdistukseeni, nyt otan viiniä iloon ja rentoutuakseni. Kamalaa kaksinaismoralismia? Mut jos ottaa vain viikonloppuna ja yhtenä päivänä, niin eihän se kamalan paha juttu voi olla. Vai voiko? (Jos puhun viinistä yhtään enempää, joudun tänään ottamaan pari lasillista... Heh.)

Mut hei, kuulkaas, hei, olen sen arvoinen, että pidän itsestäni huolta, maksan velkani ja sitten matkustan maailmalle. Vaikka juuri nyt kaamos hakkaa päätäni seinään niin, että tekisi mieli irtisanoutua ja heittäytyä peiton alle. Mutta kun se kevät tulee, niin sitten on taas tosi tympeätä etsiä töitä peiton alta nousseena.

Äkäisten unikilpikonnien hyökkäys

Viime yönä tulivat sitten liskot. Tai eivät oikeastaan liskot, vaan erittäin hitaasti avoimesta IKKUNASTA sisään yrittävät kilpikonnat. Ne olivat mustan, harmaan ja vihreän sävyisiä, leväkasvustojen peitossa ja aika isoja. Silmät paloivat keltaisina liskon silminä. Uni oli erittäin eläväinen. Sain kuitenkin ikkunan kiinni, ennen kuin tapahtui pahiksia, jotta sen verran oli alitajunta hereillä, eikä antanut kauhukuvan mennä liian pitkälle, kilpikonnat olivat hitaita, niin kuin normaalistikin ovat. Unessa oli myös ihmisiä, joita en aivan riemuisasti tahtoisi enää tässä elämässä tavata.

Vaikka miten sanotte, että kilpikonnat ovat söpöjä, en voi olla samaa mieltä. En oikeastaan koskaan ole pitänyt niistä, viime yön jälkeen en sitäkään vähää. Epäilyttäviä hitaasti möngertäviä möhkäleitä, joita ei voi silittää eikä niiden kanssa voi leikkiä. Ja vaikka miten sanoisitte, että ihmiset voivat olla söpöjä, niin voin vakuuttaa, etteivät unessani esiintyneet ihmiset ole sen enempää uni- kuin normaalimaailmassa mukavia ja kivoja. Pannahisen painajainen!

Talous on aivan kuralla. Kaikkien laskujen maksamisen jälkeen (paitsi sen vakuutuksen, sitä en aivan purematta niele) minulle jää kuukaudeksi kolmesataa euroa. Enpä edes muista, koska näin olisi päässyt käymään. Noh, laskut todellakin on maksettu (tietysti!), nyt on oikeasti syytä elellä suu säkkiä myöten. Onneksi olen aika hyvä siinäkin lajissa, nyt kun itsekseni elelen ja olen vastuussa vain omasta elostani. Mutta ihan oikeasti, miten voi arviosähkölaskukin olla melkein 70 euroa?

Raha-asioista tulivat mieleen työasiat. En ole vieläkään lähettänyt hakemusta siihen yhteen avoimeen paikkaan. Minulla on aikaa vielä perjantaihin. Tahdonko lähettää sen? Mitä voitan, jos vaihdan paikkaa? Mitä häviän? Olenko menettänyt kykyni heittäytyä ja ottaa riskejä? Siltä vähän tuntuu, parasta olisi olla vain piilossa pahalta maailmalta. Voi olla että tämän tunnustuksen jälkeen otan itseäni niskasta kiinni ja lähetän hakemuksen maailmalle. Tai ehkä sitten huomenna.

Takaisin tähän päivään

On niin hauska lauantai takana, ettei haitannut sekään vaikka sunnuntain vietin koomassa. Ensin koomailin hotellissa aamupalalla ja sitten sängyssä, sitten junassa ja lopuksi kotonani. Vaan kun minulla on Tampereella niin ihania ihmisiä ystävinä, että jos olisin yhtään liikuttuneemmassa tilassa, niin itkua vääntäisin.

Kävin lounastamassa Kaura-ystäväin ja tyttärensä kanssa Tillikassa (grillattua maksaa, pekonia ja hemohessikasa muussia, nom!), sitten kuuntelemassa vähän Eriniä Paapassa ennen kuin toinen ystäväiseni haki minut kihlattunsa tupaantuliaisiin. (Pieni anekdootti sallittakoon, samainen herra on ollut iloisella 80-luvulla myös minun kihlattuni... ;-DDD) Lupasin tehdä ruokaa vieraille, rakentelin apukokin kanssa kiinankaali-papu-tomaatti-chili-sipuli-kookosmaitopadan, tofusatayta sekä pinaatti-cashewpähkinäriisiä. Jälkiruuaksi meillä oli vaahtokarkkeja ja kahvia. Täydellinen ruoka, hienoja ihmisiä, mukavaa seuraa, virkistäviä juomia ja keskusteluja!

Valitettavasti aamuherääminen vaati veronsa, yhden jälkeen oli pakko lähteä hotelliin unille. Ajelin herroiksi taksilla, mikä tuli kuitenkin yllättävän edulliseksi, koska Tampere vaan ei ole niin laaja kaupunki kuin tsadi. Taas minulle kävi niin, etten päässyt laisinkaan tutustumaan Tampereen yöelämään (lue ravintoloihin), mutta toisaalta mitäs minä siellä olisin tehnyt, juonut kalliita juomia ja hymyillyt typertyneenä. Kun laskin taloudellisen tappion eilen illalla, olin positiivisesti yllättynyt, vain 200 euroa! Siinä kuitenkin ovat hotelliyöpyminen ja matkaliputkin. Niin ja ravintolalounas, ei yhtään paha!

Toki tuo tarkoittaa sitä, että tässä kuussa eivät enää kamalasti siviilit juhli, mutta siitä nyt en huolta kanna, kunhan saan jokapäiväisen leipäni sekä pari virkistävää viinilasillista viikonloppuisin. Ei tässä maailmassa, kuulkaas, ole mitään vikaa, hyvä on tällaisena! Ihmisissä onneksi on myös niitä hyviä tyyppejä pahisten lisäksi.

Kevyt linja, kun olen päättänyt

Päätin lakata tuskastumasta viikonlopun ajaksi. Tilanne kun on sellainen, etten sille mitään oikeastaan voi. Ajatustyötä tosin on tehtävä, mutta antaa alitajunnan jyllätä, kun annan sille eväät ajatteluun. Vakuutusyhtiö hakee minulta ex-puolisoni auton liikennevakuutusmaksuja takautuvasti, kun hänhän ei tietenkään niitä ole maksanut eikä onneton näköjään ole saanut ennen kuin toukokuussa vasta poistettua kotteroaan liikenteestä. Minä siis joko kiltisti maksan eur 115 tai kiistän sen. Kiistämistä varten tarvisen AKE:sta todistuksen, jossa kerrotaan minun osuudestani autoon (joka siis on nolla), todistus maksaa eur 12. Jotain joutuisin maksamaan joka tapauksessa.

Viisainta varmaan olisi vain maksaa, neuvotella maksujärjestelyt ja kertoa kaikille, että älkää vaan Tapiolan kanssa ryhtykö tekemisiin. Riistäjiä ja ryöstäjiä ovat, eikä mitään neuvoja saa, vaikka muistan selvästi suorastaan itkua vääntäen rukoilleeni heitä kertomaan, miten saan itseni pois maksajanpaikalta. Ympäripyöreätä paskaa vaan sopottivat, että omistajan pitää tehdä muutos. Niinpä, mutta jos omistaja on pystyynnostettu alkoholisti-piripelle, niin sehän varsin tekeekin muutoksia. Aina kun itsensä huumaamiselta kerkeää. Match made in heaven; Tapiola ja piripäät!

Jos minulla olisi ollut entisen puolisoni puhelinnumero, olisin soittanut ja haukkunut pystyyn. Jotain aion vielä tehdäkin. Jonain kauniina päivänä, kun hän sitä vähiten odottaa. Minulla riittää muistia. Sen lisäksi toivon hänelle pelkkää pahaa, paskaa oloa ja huonoja huimausaineita. Kuolisi, saatana, niin pääsisi yhteiskunta helpommalla. Voi kun kaikki maailman huumeheebot liittyisivät yhteen ja tappaisivat toisensa!

Mutta huihai, nyt loppui väninä. Tänään lähden pikkuretkelleni Tampereelle. Ensin rakkaan ystävän ja tyttärensä kanssa lounas, sitten toisten rakkaiden kanssa juhlimaan tupaantuliaisia, minne olen ilmoittautunut keittiöhommiin. Minä kun nyt vaan satun pitämään ruuanlaitosta, niin miksipä sen siis käyttäisi taitojani myös toisten hyväksi. Kevytkenkäisesti ja -linjaisesti siirryn suihkun kautta kohti Hämettä. Enkä välitä mitä retki tulee maksamaan, kyllä minulla on jo varaa pieniin virkistysreissuihin, ei tässä enää niin köyhiä kuitenkaan olla. Mutta olisi tuolla satasella vaikka mieluummin baarissa istunut kuin antaisi tylsälle vakuutusyhtiölle typerän ex-puolison aikaansaannoksista.

Hirmu hieno ajatus oli päässä

...että olisin kirjoittanut hupaisan tarinan siitä, miten yhteiskunnan kannattaisi järjestää sellainen elämänkoulu meille ihmisenlapsille. Kun meidät säännönmukaisesti ja yhdenvertaisesti traumatisoitaisiin, niin ehkä oppisimme elämään keskenämme ja jopa säälimään sen verran toisiamme, että emme tietoisesti tahtoisi toisiamme loukata.

Sitten tulin eilen kotiin ja huomasin, että vakuutusyhtiö ei ainakaan ihmisyyttä tunnusta. Sitten vitutti, että ikinä olin naimisissa. Sen jälkeen ryhdyin suunnittelemaan parvekepaloa, enkä muuten omaan kotiini. Voi olla, että se tapahtuu vieläkin. Voitte sitten tulla vankilaan katsomaan minua.

Että se siitä, paska eilinen tekee tästäkin päivästä paskan. Pitäkää tunkkinne.