Vähän vielä

Kun jaksan neljä päivää, saan olla viikon ajattelematta töitä, oli ensimmäinen järjellinen ajatukseni tänä aamuna. Senhän minä teen. Onneksi minulla ei ole työsuhdepuhelinta, onneksi minun ei tarvitse vastailla luuriini ensi viikolla, etenkin kun keksin, että voin laittaa päälle lomailmoituksen ja ohjata puhelut kollegalle. Sääli vain häntä. Meillä oli kolmestaan perjantaina lyhyt palaveri, jossa tutkiskelimme tämän viikon tilannetta, esihenkilöni ei todellakaan ymmärrä työtäni. Sen totesin jälleen kerran. Olisi kaksi päivää aikaa, ennen kuin kehityskeskustelumme pitäisi olla käyty, eipä muuten ole. En jaksa edes enää huomauttaa asiasta, ihan hullun hommaa koko työmaa.

Lauantai oli täynnä naurua. Aamupäivällä Hankalan kanssa ja ilta ystävän ja hänen lastensa kanssa. Ovat ne sitten kyllä viehättäviä tapauksia, jostain syystä pitävät minusta. Ystävä väittää sen johtuvan siitä, että en lässytä, vaan puhun kuin ihmisille. Nuorempi sai pienimuotoisen hepulin, kun peliaika loppui, tuli sitten itku silmässä pyytämään anteeksi minulta, kun oli niin pahasti sanonut. Minä silittelin pientä päätä, halasin ja lohdutin, tuntuipa oudolta. Mutta niin kai se on, että pienellä ihmisellä ovat pienet murheet ja surun koko kasvaa ihmisen kasvaessa.

Torstaina onneksi tulee ystävä kylään. Meillä on jo suunnitelma valmiina. Perjantaillekin on suunnitelma. Sen jälkeen vedän lonkkaa viikon. Enkä vedä, on minulla sinnekin muutamia suunnitelmia, mutta ei  mitään pakollista. Rahani olen kyllä aika tehokkaasti tuhlatatörsyttänyt, mutta eipä sillä väliä, ei minun viihtymiseni rahaa kaipaa, aikaa enemmänkin. Ja unta. Viime yönä nukuin.

Ei sanat riitä kertomaan

Tiedättekö tunteen, kun karvat nousevat pystyyn käsivarsissa ja niskassa? Tunteen, kun tiedät olevasi todistamassa jotain, jolle ei edes ole sanoja? Se tunne oli eilen Tavastialla, kun seurasin ystävän kanssa Von Herzen Brothersien keikkaa parvelta. Tyyliä, rakkautta, tunnetta, taitoa. Se kaikki ja kovin kovin paljon enemmän taklasivat minut niin tolaltani, etten taida koskaan toipua. Ei haitannut edes se, että jouduin kesken keikan ensiaputöihin, kun yksi kaveri keikahti seusovilta jaloiltaan baaritiskin alle, tuli taas todistettua, että ei niitä ea-kursseja ihan turhaan ole käyty.

Coronassa ennen keikkaa istuskellessamme törmäsin pariin blogituttuunkin, terveisiä vaan sinne! Muuten tuli otettua kovin rauhallisesti, hihiteltyä maailmalle. Keikan jälkeen olin taas kutsuttanut itseni pohjoiseen lähiöön, turvapaikkahakemukseni Hankalan luokse meni läpi. Hän tuli vastaan junalle, yhdessä vaeltelimme baarista toiseen ennen kuin menimme hänen luokseen. Olemme kyllä melkoinen maistelupari, alkoholia ja musiikkia, kuten kuvaan kuuluu.

Tänä aamuna katselimme Asterixeja. Sain aamupalan sohvalle ennen kuin tyyppi saattoi minut takaisin juna-asemalle. Kohta pitäisi lähteä itäiseen Helsinkiin ystävän luokse. Rauhallinen iltama on luvassa kaiken rumuamisen päälle, kuplajuomaa, parsaa ja jättikatkarapuja.

Menkää tänään Tavastialle, jos vaan pääsette. Veikkaan, että rakastuisitte.

Pikkunauloja päähän

Minä sitä olen taloudellisesti(kin) huoleton veikko. Kuten jo kerroin, olen käyttäytynyt varsin holtittomasti kukkaroni kanssa. Niinpä kun armas veliseni tarjosi mahdollisuutta kääntää tekstejä, niin suorastaan sisäisesti kirkuen otin mahdollisuuden vastaan. Meinasi vaan käydä käännöstekstien kanssa heikosti, kun pesin usb-muistitikun, jolla sain tekstit. Nyt voin kertoa teille, että teksti ei katoa tikulta 40-asteisessa kirjopyykissäkään, etenkin jos antaa tikun kuivua välissä.

Vietin eilisen illan tikuttamalla konetta. Sain käännettyä kiireellisimmän tekstin ja aloitettua toisen kanssa. Kuvittelen aina välillä olevani hyvä siinäkin lajissa, mutta taitaa olla niin, että feikin erottaa oikeasta, kun sitä riittävän kovaan aih(/n/)eeseen hankaa. Olisi pitänyt lähteä sille alalle aikanaan eikä tunkea itseään joutaviin sosiopaattisiin aineisiin ja muka pelastaa maailma. Siinähän tuo paska makaa edelleen eikä minuakaan kukaan ole pelastanut. Sen lisäksi suomen kieleni on vanhahtavaa ja krumeluureja pullollaan, kun nyt pitäisi osata olla iskevä ja ajassa mukana.

Entinen poikaystävä täyttää vuosia aina Gabrielin päivänä. Jostain syystä en enää tarvitse edes merkintää kalenterissani, mikäli satun lukemaan nimipäivän. Lähetin tietenkin onnitteluni. Sieltä oli yön aikana tullut hirveä purskaus. Neljä tekstiviestiä jossittelua ja kutsu koko perheelle saareen, jonne hän on menossa kesäisännäksi. Kiitin kutsusta tekstarilla tietenkin ja totesin, että minulla ei edelleenkään perhettä ole, joten en varmaan voi vastaanottaa kutsua, herra soittaa tuhannen tohkeissaan, että tietysti olen aina tervetullut myös itsekseni, että hän lämmittää saunat, varaa sulkapallokentän ja toimii oppaana, niin kyllä kuulkaa vanhaa naista taas nauratti. Ei hyvän tähden noita miehiä! Onneksi hän kerkeää kesään mennessä unohtaa kutsunsa ja tyttöystävä saa hänet jälleen ruotuun.

Nukun yllättävän hyvin, mutta olen koko ajan tolkuttoman väsynyt. Varsinaista maniaa ei ehkä kuitenkaan ole. Tai noh, nukun parin tunnin pätkiä, mutta aloitan ajoissa, niin saan kuutisen tuntia täyteen. Sillä on nyt vaan taas pärjättävä. Näen vilkkaita ja mielenkiintoisia unia. Muistatteko sen tarinan Amerikan intiaaniheimosta, jolle unet ovat todellisuutta ja valveillaolo vain ajantappoa? Siitä joskus tuli telkkarissa ohjelmakin. Minä voisin henkilökohtaisesti muuttaa uniini asumaan, ne voittavat todellisuuden mennen tullen.

Jos saisitte valita, niin ottaisitteko mieluummin yhden ison vai monta pientä naulaa päähänne? Minulle on annettu monta ärsyttävää pientä nupia.

Käyttöohjeen lukemisesta

Viimeksi kun tuntui näin vahvasti tältä, tuhlasin melkoisen kasan rahaa, käyttäydyin kovin holtittomasti ja jouduin lopulta naimisiin. Nyt kannattaisi ottaa oma manuaalinsa kiltteihin kätösiin ja lukea, että taitaa vähän sukuvika viirata, kun merkit ovat samanlaiset. Onneksi nyt ei ole vaaraa naimisiinmenosta, mutta jo ihmissuhteen aloittaminenkin näissä olosuhteissa saattaa antaa minusta aivan väärän kuvan. Ja sitten kaikki loppuisi taas kyyneliin - mutta toisaalta siihenhän me olemme jo tottuneet.

Pitää yrittää pysytellä kauempana ystävistään, ettei vaan vahingoita heitä. Sen lisäksi pitää yrittää pysytellä kotosalla mahdollisuuksien mukaan. Onneksi on tulossa pääsiäinen ja vapaa viikko, pääsen vähäksi aikaa pois töistä. Voisin kokeilla nukkumista, sekin saattaa tasoittaa oloa. Samoin yksinolo ja kirjoittaminen.

Manian hyviksi puoliksi voisin mainita sen, että töissä jaksaa tehdä ihmeitä. Samoin kaikki tuntuu paljon enemmän ja lujempaa, mutta kun tietää, että maanisen hetken jälkeen pääsee maistelemaan depressiota, niin jotenkin suurin ilon kärki tasoittuu. Toisaalta siitäkin olen tähän saakka selvinnyt lähes itsekseni. En minä nimittäin niin sekaisin ole, että minnekään kunnallisten palveluiden pariin pääsisin. Ulkopuolisen silmissä todennäköisesti vaikutan vaan suhteellisen vilkkaalta keskiäkäiseltä naiselta.

Hyvä, että tuntee itsensä. Hyvä, että tunnistin oloni. Hyvä, että uskallan myöntää sen. Nyt mennään ylöspäin aika lujaa.

Terveisiä Tampereelta

Tehokas viikonloppumatka on taas takana. Minulla on Tampereella niin ihania ihmisystäviä, että siellä on ilo käydä. Ongelmana tietenkin vain on, kun kaikkia tahtoisi nähdä, tulee vähän sellainen verenmaku suussa-urheilujuhlan tuntu.

Kaksi paikallisopasta haki minut junalta, matkasimme suoraan musiikkivisaan, tulimme siellä kakkoseksi. Jatkoimme kaupungin halki ravintolasta toiseen. Valomerkin jälkeen minulle tehtiin munakasta ja juotettiin puoli pulloa kuplivaa samalla kun kissa "rakasti" minut karvaiseksi ja kuolasi päälleni. Täydellinen päätös ensimmäiselle päivälle!

Nukuin vain kerran heräten aina iltapäivään. Sain myös kuohuviiniaamiaisen, paremman kuin hotellissa konsanaan. Minut vaihdettiin saattaen hotelliin, minkä aulasta toinen ystävä haki minut syömään. Saludissa natustelin jumalaisia karitsankyljyksiä. Sattuneesta syystä minua tituleerattiin kannibaaliksi. Juoma oli maukasta, pääruuan hintaan kuului salaattipöytä (ei hassumpi) ja jälkiruokajuustot. Siihen nähden hinta oli edukas ja vatsa tuli täyteen.

Ajelin taksilla lähiöön, missä osallistuin 40-vuotissyntymäpäivien rääppiäisiin. Olin onnekkaasti muistanut jopa ottaa hankkimani lahjan mukaan. Pieni asunto oli täynnä väkeä, lymyilin laitamilla aluksi, mutta hitaan alun jälkeen taisin olla viimeinen vieras, joka poistui paikalta - taksilla tietenkin. Nukuin kuin tukki muutaman tunnin, kävin hotelliaamupalalla ja nukuin aina kahteentoista saakka. Kävelin rautatieasemalle, luin kirjaa ja puuskutin. Junassa torkuin, kotiin oli ihana päästä. Torkuin lisää, tuijotin telkkaria, menin unille.

Olen edelleen sitä mieltä, että ihmiset ovat ihania! Ystävät ovat upeita. Minä olen aika kamala. En ehkä ole ihminen.

Ilahdutus

Voisiko joku kertoa, miksi kevätpäivänseisaus on vasta lauantaina, kun päivä nyt jo on 12 h 5 minuuttia pitkä? Ketä on huijattu? Vai oliko kesätyöntekijä laittamassa päivää paikalleen?

Sain paketin ystävältä. Kerkesin hakea sen eilen. Paketista paljastuivat jumalaisen väriset (siniseen taittava fuksia) ranteenlämmittimet ja kaulahuivi. Nauratti vaan, kun hän oli laittanut kahdet napit mukaan, joista valita kaulahuivin kiinnittämiseen, että tee-se-itse-paketin sitten sain. Mutta olen kiitollinen ja ihastunut. Ei tämä talvi vielä luovuta, viikonloppuna viilenee.

Itse kohtelen itseäni varsin viileästi edelleen. Uni parantaa, mutta minulla ei ole aikaa nukkua riittävästi. Niinpä olen edelleen alakuloinen untelo. Ja töissä on tietysti ihan kamalaa, mutta siitä ei varmaan tarvitse mainita enää.

Alamäkeä vaan

En osaa kirjoittaa mitään. Matalapainetta.

Dumarin keikka oli aivan mieletön! Tanssin lähes koko keikan. Tai ainakin notkuin mukarytmikkäästi. Sitä ennen kävin pelaamassa roolipeliä ja sitä ennen kävin saunassa Hankalan kanssa. Sitä ennen kävin keikalla toisen kaverin kanssa Club Darkroomissa, siellä ei ollut porukkaa, mutta fiilis oli tosi hieno ja bändit mielenkiintoisia! Muuten on ollut normiohjelmaa.

Onni on kuunteleva ja kannustava ystävä, vaikken minä varmaan ystäviä tarvitse. Yksi sormuskin on taas kateissa.