Kouluttautuva työtön

Osallistuin puoli päivää kestäneeseen jatkokoulutukseen. Minulla kun on sellainen töiden puolesta saamani rekrytointikoulutus, saan tehdä rekrytoinnissa ja tiimien rakentelussa käytettäviä profiilin analyyseja. Autoin niissä hommeleissa meidän HR-osastoa. Analyysit kertovat ihmisen tavasta tehdä töitä (vahvuudet, rajoitteet, motivaatio), eivät mitään hänen älystään tai taidoistaan. Jos ei osallistu säännöllisesti jatkokoulutuksiin, menettää sertifikaattinsa. Parasta kuitenkin on, ettei jatkokoulutuksiin osallistuminen maksa mitään, siellä voi vähän verkostoitua ja jutella mieluisista asioista. Ja vielä parempi, että sain kouluttajan lupautumaan minulle suosittelijaksi.

Vähänkös olin taas väsynyt, kun kotiin pääsin. Ihmisseura ja henkinen pinnistely vievät voimat. Omahoitajakaan ei onneksi vielä eilen ollut tulossa, vaan vasta tänään. Luvassa on kävelyretki ja ehkä lähiöbaareja. Siinäpä meidän perjantai-illan ohjelmamme. Huimaa. Mutta en minä kyllä enempää tarvitsekaan, se on juuri sitä mitä tarvitsen, rauhaa ja rakkautta.

Keskiviikkona uusin epiloinnin. Jaloissa ei edelleenkään ollut mitään ongelmaa. Nipisteli vielä vähemmän kuin edellisellä kerralla. Kainaloita pelkäsin aivan kamalasti, kun kipu oli niin käsittämätön ensimmäisellä kerralla, mutta sekään ei enää sattunut kuin vähän. Todennäköisesti ensi viikolla ei satu sitäkään, vaan homma alkaa sujua omalla painollaan. Sitten vielä olisi se bikiniraja... Puuh. Onko pakko? (On! Minä tiedän. Etenkin jos meinaan julkisille paikoille uimapuvussa uskaltaa myöhemmin kesällä. Höylällä vedellessä tulee vain tulehtuvia punaisia näppyjä.)

***
Tuli yhdestä naamakirjan jutusta mieleen bloggaamiseni alkuajat, minä nyt en missään ensiaallossa ollut, mutta sanotaanko vaikka, että kolmannessa jo kolkuttelin. Aloitin ensimmäisen blogini Livejournalissa 01/2005. Se ei itselläni ole enää kuin paperiversiona, mutta kyllähän joku bittinikkari sen minulle kaivaisi, jos tahtoisin. En tahdo, kamalaa aikaa oli se. Huhhuh. Varmaan olisin heittänyt veivini, ellen olisi saanut kirjoittaa. Olin erittäin yksin, yksinäinen ja epätoivoinen. Se ihan oikeasti oli avautumista isolla kirjoitettuna, joku jopa epäili, että en ole oikea ihminen, kun niin kamalia kirjoittelin.

Toisen blogin aloitin vähän seesteisemmissä merkeissä syyskuussa 2005 Vuodatuksessa, mistä siirryin Bloggerille. Pidin sitä siihen saakka, kunnes aloitin nykyiseni. Tämäkin on jo reilu kaksivuotias. Kaiken kaikkiaan olen siis jakanut mielipuolisuuttani reilun seitsemän vuotta, SoMen ala-asteikäinen siis, voisiko näin sanoa?

Minä en tälle mitään voi, tykkään kirjoittaa. Päiväkirjatekstiähän tämä suurimmaksi osaksi on, hivenen sensuroituna, koska ei kaikkea vaan voi. Kivaa on suurimmaksi osaksi, joskus ahdistaa ihan suunnattomasti, kun ei keksi mitään kirjoitettavaa ja sitten tulee sellainen tunne, että kaikki olettavat, että aina siellä jotain on. Ei ole. Sitten aivan varmasti on, kun Omahoitaja minut jättää. Sitten on taas aihetta itkuun, volinaan, itsesääliin - ja toipumiseen. Niin se ihmiselo nimittäin menee. Jos ei johonkin kuole, niin yleensä toipuu.