Verenpainelääkitys menettää tehonsa

Tämä kirjoitus tulee pahoittamaan kaikkien asemastaan epävarmojen vanhempien mielen, pyydän sitä jo etukäteen anteeksi. Minun on vain pakko saada kirjoittaa tämä pois mielestäni, niin kuin muutkin pahat ja ilkeät asiat, että voin jättää sen taakseni ja unohtaa sen. Herkkämielisimmät voivat lopettaa siis lukemisen tähän.

Minä sitä en osaa keskustella vanhempieni kanssa. Itse asiassa en tahtoisi olla heidän kanssaan missään tekemisissä, ellei se olisi heille turhan kova pala ja sosiaalisesti paheksuttavaa. Saavat kiittää suomalaisyhteiskunnan normeja ja tapoja, että edes kursorisesti koitan olla puhuvinani heidän kanssaan. Ja samalla olla kuuntelematta mahdollisuuksieni mukaan. Valitettavasti välillä kuullunymmärtämisen häirintälaitteeni menee epäkuntoon ja lopputulemana on pieni henkinen romahdus.

Ensinnäkin. Jos isäni veli kuolee kahdeksan vuoden kitumisen jälkeen, enkä pääse hautajaisiin, niin miksi menisin myöskään tuhkauurnan laskuun toiselle puolelle Suomea, paikkakunnalle, jossa ei muuta ole kuin saatanan iso ja kylmä järvi sekä muutama hassu tuhat ihmistä sen järven laitamilla? Ei sukulaisia eikä tuttavia. Hautoja. Paljon. Olen puhunut setäni kanssa viimeksi joskus 80-luvulla, en tuntenut häntä, en pidä yhteyttä serkkuihini, eivätkä he minuun. Minulla ei ole tunnesidettä heihin. En aio mennä paikalle ja jos minua yritetään siihen kiristää tai lahjoa, niin sitä varmempaa on, että keksin itselleni asiaa aivan toiselle puolelle maata. Voi olla, että harkitsen myös maastapakoa, Uusi-Seelanti, here I come...

Toiseksensa en ymmärrä missä maailmassa isäni elää, kun hän viimeisiksi sanoikseen puhelumme aikana totesi, että "Eivät ne tule ketään kotoa töihin hakemaan." V*ttu! Minä haen töitä koko ajan. Mitä h*lvettiä hän oikein minusta kuvittelee? Että makaan sängynpohjalla tai sohvalla, lusmuan ja kierrän baareja, kännissä kaiken aikaa, niin kuin hän teki jo silloin, kun minä olin alle kouluikäinen ja jouduin hakemaan häntä niistä baareista pois. Eikä hän tullut ennen kuin yöllä ja sitten saatiin valvoa koko sakki, pahimmassa tapauksessa juosta naapuriin tai hankeen, niin kuin surullisenkuuluisana maan tapana oli.

Jos minulla ei olisi huomenna treffit yhden konsulentin kanssa, minä varmaan piruuttani vetäisin kännin toteen. Tai enkä vetäisi, ei tee mieli, mutta hetkellisesti se häilähti mielessä. Että tehdään sitten niin kuin minun kuvitellaan joka tapauksessa tekevän. Mutta ehkä yritän kuitenkin rauhoittua, luen vähän jotain, katoan mielikuvitusmaailmaan ja menen ajoissa kauneusunilleni. Minun ei tarvitse enää monta vuotta näytellä. Joko kuolen itse siihen, että päästäni poksahtaa verisuoni, sydämeni pettää tai sitten se on heidän vuoronsa. Minä en tahdo olla kenenkään lapsi. Kohta en tahdo olla enää kenellekään mitään sukua! Menköön ystävätkin siinä samalla, kunhan vain minut jätetään rauhaan, eikä rikota sitä haurasta mielenrauhaa, jonka olen sydämeni suojaksi saanut rakennettua.

Huhhuh. Helpottipas! Enkä minä tuota viimeistä tarkoita, ystäväni olen itse valinnut ja hyvin olenkin valinnut! Asiallisia ja mukavia ihmisiä. Ja enköhän minä ne vanhempanikin kestä taas muutaman viikon päästä, pitää vain katsoa, ettei aivan heti vastaile heidän puheluihinsa, että kerkeän rauhoittua.