Nyt ei yhtään huvittaisi, vaan kun lupasin, niin pakkohan se on lähteä. Vanhempani ja minä muodostamme eräänlaisen öljy-vesi-yhdistelmän, joka pyrkii erottumaan toisistaan kiivaasti, vaikka sitä miten sekoittelisi. Mutta kun lupasin, niin menen. Ei kerran vuodessa kolmen päivän vierailu ole kestämätön määrä. Sitä paitsi lopuksi menen pikkuveljeni perheen luokse ja siellä on kivaa aina. Lapset ovat hauskoja, kohta aikuisia, käly on loistopakkaus ja veljestänikin löysin aivan uusia puolia viime kesänä.
Ottoveli jää talonvahdiksi. Hän saapui perjantaina tolkutonta vatsatautia potien, nyt vasta alkaa kiinteä ruoka maistua. Ja koska olin varautunut hänen saapumiseensa tekemällä ruokaa valmiiksi, täällä ovat kaapit täynnä herkkuruokaa, voi talonvahtikin nauttia elämästään.
Perjantai-ilta muuten jälleen kerran oli viihdyttävä. Ystäväni tutustutti minut omiin mukaviin ystäviinsä. Kallio-kierroksen jälkeen suuntasimme Storyvilleen. Siellä kieltämättä miestarjonta ei herättäny minussa riemunkiljahduksia, mutta oma vika, mitäs jätin se yhden potentiaalisen pois taksista Kalliosta poistuessamme. Mie olen aika äkänen akka välillä, harmiksi jopa itselleni. Mutta ainakin huomasin, että ehkä minullakin vielä on toivoa. Saattaa hyvinkin olla, että törmään vielä joskus johonkin sellaiseen, jonka vedän sinne taksiin mukanani.
Nyt kassin kimppuun, puuron keittoon ja sitten: Matkaan, Hopea!
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti