Onniputki

Koska epänormaali onnen aura leijuu yllämme, teen samalle päivälle kakkospäivityksen:

- sain töitä - siitä kaikille maailman työnantajille sorry vaan, olisin ollut parempi! (itsekään tosin en lakkaa ihmettelemästä tuuriani...)
- ystävät saivat asunnon ja ovat paksuna
- toisella ystävällä on jotain ihmissuhdeviritelmiä!
- toisilla on vakaa ihmissuhde
- sain mokkamasterin taivaasta - sieltä se vaikuttaa tipahtavan heti, kun kerkeän hakea sen postista. Minulla on hullun ihania ystäviä.
- pääsen ystävien luokse kylään päästäisenä
- ystävien luona pääsee ulos baariin, saa syödä hyvin, tehdä ruokaa ja saunoa puusaunassa, juttelusta en edes toinne haastella
- minulla on koti, jonka vain pankki voi viedä minulta
- velat ovat kohta saatavia, vielä 3,5 vuotta!
- veljillä menee hyvin, ottovelikin taitaa tulla vähäksi aikaa Suomeen. Ystävillä menee kohtuullisesti tai vielä paremmin. Silkkaa lovee!
- minulla on taas parillekin keikalle pilettejä
- veljentytär ei jäänytkään luokseni asumaan, vaan sai oman kodin. Hänellä on myös kumppani! Lovee potenssiin tulevaisuus!
- en liho, mutta en laihdukaan, olen ihan tyytyväinen, tukka kasvaa kohisten (valitettavaa, että muutkin karvat kasvavat kohisten, mutta onneksi on epilaattori - sille voisin tehdä oodin!)
- ruoka maistuu ja opin uusia reseptejä - vielä on paljon opeteltavaa
- työ on mielenkiintoista ja kivaa, koska se on vaihtelevaa ja teen sitä ihmisten kanssa
- minulla on maailman paras imuri. Silloin tällöin jaksan jopa leikkiä sen kanssa. Ja vaihtaa lakanat.
- voin auttaa ystäviä muutossa tekemällä loppusiivouksen
- saatan juoda loppusiivouksen aikana siideriä
- sitä ennen saan kissat yökylään, Winston raatelee minut kappaleiksi ja Kirppu makaa minut mennen tullen. Ihanaa!
- sen jälkeen kun ottoveli muuttaa ulkomaille, otan pari kattia. Siinä vain menee pitkään. Vähintään 4 vuotta, mutta sitten minulla on jo suosittelija Viikin kattikotiin.
- muut hampaat ovat toistaiseksi elossa eivätkä osoita kuoleman merkkejä
- minulla on vielä ainakin 20 vuotta, ellen saa aivoinfarktia, sitä kun ei kukaan kuitenkaan ole todistamassa ja kuolen kotiini. Vuosista suurin osa menee töissä, mutta ei se haittaa, työ on minulle hyvästä. Koska sitä loppukappaletta ei näy, parempi, etten ole havokkia tekemässä itselleni enkä muille.
- Eipä tässä muuta kuin kaikkeen ♥.

Jos tässä nyt jotain pientä saisi toivoa, niin sitä, ettei pahempaa sattuisi päälle eikä ruumiille. Eikä tulisi reikää aivoihin tai hampaisiin. Ja että saisi tehdä töitä. Sitä minä toivon eniten maailmassa, koska olen älyvapaa työhullu ihmispolo. (Bonustehtävänä jos vielä joskus saisi tolkullista sukupuolielämää, niin en pistäisi pahakseni, mutta koska tiedän, ettei kaikkea voi saada, niin en edes tosissani tätä toivo. Paitsi että toivon kuitenkin. Ja sitten toivoisin vielä isoisän sormusta takaisin. Se ei kyllä ikinä tapahdu.) Sitten ihan viimeiseksi toivon rakkaan ystävän kanssa ruumissaunaan, siellä sielu viimeistään syntyy uudelleen.

Hyvää nuorisomusiikkia:

Sinkuva leukaluu

Olen ilmeisesti joku teräsnainen tai supertyttö, hermoni eivät suostu kuolemaan. Eilen hammaslääkäri tappoi yhtä ainutta 45 minuttia, eikä se kuollut, korkeintaan haavoittui. Meikkiä ei tosin silmistä tarvinnut pestä iltasella, sen sain pyyhkiä hikikarpaloiden kera poskiltani tapahtuman jälkeen. Kaikki, mitä juurihoidosta kerrotaan, on minun kohdallani totta, valkoista kipua joka kerta kun setä lähestyi neulojensa ja virkkuukoukkunsa kanssa.

Kanta-asiakassuhdettahan tässä ryhdyttiin virittelemään, seuraava aika on vajaan parin viikon päästä, millähän ilveellä minä sinne itseni raahaan? Vaikka setä lääkäri kyllä sanoi, että seuraavalla kerralla ei pitäisi enää sattua niin paljon. Valehteli kuitenkin. Mutta jos kanta-asiakkaana saisi edes paremmat lääkkeet. Nyt en kotiin lähtiessäni ymmärtänyt edes buranaa pistää poskeen, oli muuten elämäni pisimpiä tunteja se bussimatkailu kotiin. Hyvä, etten alkanut tappamaan kanssamatkustajia.

Pää ja leukaperät sinkuvat edelleen. En ole kohta kuukauteen saanut suutani kunnolla auki. Jatkan nappien nielemistä, että pääsen töihin. Rva johtava ammatin harjoittaja on nimittäin lomalla ja kaikki on minun vastuullani. Pientä havokkia olen meinannut tehdä, väärässä asiassa säästäminen saattaa muuten kostautua. Moninaiset ovat touhuni, ei paljon tarvitse peukaloitaan pyöritellä.

Entisen työyhteisön kanssa suunnittelemme tapaamista toukokuulle. Siellä on edelleen muutama työttömänä, osa vanhassa paikassa ja melko moni jo uusilla urilla. Nyt kun heitä voi tavata ihan vapaaehtoisesti, kannattaa vähän hoitaa suhteita. Suomi on aika pieni maa kuitenkin tietyissä ympyröissä, siltojen polttaminen on hyvästä vasta tukevan ameriikan perinnön tai lottovoiton jälkeen.

Eilisen päivän biisi, kaikkia kolmea oli tarjolla; verta, hikeä ja kyyneleitä:

Ei jouda

Jopa viikonlopuista on tullut niin lyhyitä ja vauhdikkaita, että ei kerkeä enää mitään. Ei ainakaan kirjoittaa. Mutta jos nyt edes muutaman sanan kerkeäisin taas raapustella tässä pyykkikoneellisten välissä.

Lauantaina grillattiin, kesän ensi tuoksu leijaili ympäri naapurilähiötä. Uusia perunoita, pekoniherkkusieniä, broilerinpaloja ja nautapihviä. Oli meillä pari salaattiakin, toisessa tosin ui mozzarellaa, katkarapusia ja avocadoa normihärpäkkeiden lisäksi. Ihanaa oli. Tänään olivat ystävät saaneet valituksen, koska naapuri oli saanut hajusta migreenin. Naureskelimme, että mitähän naapurille tapahtuu keväämmällä, kesästä puhumattakaan. Emme varmasti ole pian ainoita, jotka grillaavat.

Samalla juhlistimme ystävää, kun pääsiäisen aikaan kukin olemme tahoillamme ja tapaamiset jäävät sikseen. Ostimme hänelle hivenen sarkastisesti ex-boyfriend voodoonuken.  Se otettiin nauraen kiitollisna vastaan. Minä sain vähän lainata sitä ja tökin pari strategista entisen aviopuolison suuntaan. Edellisen illan vieraan kanssa vähän tuunasimme takaosaan lisätekstejä, jotka oli kohdistettu juuri edelliseen poikaystävään. Hauskaa oli!

Majoituspalvelupisteen perustaminen on lähempänä kuin arvaankaan. Eilenkin tuli yövieras, sellainen haiseva pitkäpartainen ja liehulettinen mies. Ystäväpariskunnan herrahenkilö oli ollut ystävänsä synttäreillä ja tuli krapulan viettoon, kun sillä tavoin sai halvemman piletin kotiinsa. Siinä me sitten käytimme olohuonetta hyväksemme, haastelimme mukavia ja söimme hyvin. Sen jälkeen oli molemmilla kovin vaikeuksia pysytellä hereillä, sovimme että yhdeksältä saa jo mennä unille. Ja mehän menimme. Hän oli jo toinen vieras, joka testasi uuden vierassänkyni. Se sai toiset kehut, on kuulema jämäkkä ja hyvä nukkua.

Minullakin olivat sänky, peitto ja tyynyt hyvin, vetelin zetaa vain pari kertaa heräillen 8 tuntia (tulpat korvissa, koska vieras nukkui äänekkäästi). Viikonloppu kerää univelkaa, kun on niin kiire koko ajan. Eikä ensi viikonloppu yhtään paremmalta vaikuta, silloin menen yökylään pohjoisempaan Suomeen toisen ystäväpariskunnan luokse. Siellä rakennellaan ainakin Nigellan lammasta. Tahdon Nigellaksi Nigellan paikalle...

Alkava valoisa vuodenaika

Pikkubasilika heräsi.

Se tulee. Sitä on liikkeellä. Se on aivan oven takana. Uskokaa pois.

Kohta menen naapurin poikain luokse grillipilleisiin. Ei vielä eilinen riittänyt. Ahne paskiainen, ahne elämälle.

Toteutumasta analyysi - budjetti hukassa

Kun palkanmaksun katkeaminen läheni viime keväänä, päätin ryhtyä pitämään kirjaa siitä, mihin raha katosi, kun se ei tehnyt pesää tililleni tai sijoittunut minnekään. Pakolliset menot kuukaudessa ovat 750 euroa, puhelin, netti, vuokra, asuntolaina, kotivakuutus, sähkö ja lääkkeet. Mitä tapahtui lopuille?

Tein exceliin kovin epämääräisen taulukon raa´ahkolla aihejaolla, yhdellä sivulla oli aina yksi kuukausi. Arvatkaas paljonko olen syytänyt rahaa taivahan tuuliin, rapiat 11 000 euroa, melkein tonni kuukaudessa. Mutta minäpä olenkin elellyt aika leveästi, vasta nuo viimeiset kuukaudet menivät vähän sipistelyksi. Vaatteisiin upposi tonni (summaa lisäsi töihinmeno, piti vähän investoida), ruokaan 3500 (kotona, vieraissa ja ulkona), matkusteluun 1600 (siinä ovat sulassa sovussa HSL:n matkat, ulkomaan retket ja kännitaksiajelut).

Alkoholiin kotona, naapurissa, baareissa ja matkoilla meni melkein yhtä paljon kuin ruokaan, kolmisen tonnia. Sitä ei voi puolustella kyllä mitenkään. Paitsi vähän, oon kova poika tarjoamaan muillekin. Vien tuliaiseksi paljon alkoholia. Jos saan vieraita, heidän ei tarvitse tuoda kuin oluensa, niitä minä en jaksa kantaa. kaikki muut tulee talon puolesta ja minustahan on tosi kiva kestitä vieraita. En sylje lasiin, eihän se totuus siitä toisaalta miksikään muutu. Minulla on erittäin kallis alkoholimaku, rakastan Magnersia, yleensä se on lähes kalleinta siideriä mitä baarissa on tarjolla. Ja sitten kun hiprakkahakuisuus iskee, niin otetaan viereen yksi jägermeister.Jos ryhtyisin absolutistiksi, minulla olisi kymmenen vuoden päästä peijaisrahat kasassa. Varmasti olisin jo tylsistymiseen kuollutkin, kännissä ja kihloissa kun on kivaa - ja kihloihin en enää mene. Juu. Kyllä kansanterveystädit ja sedät kiittävät ja kohta tulevat hakemaan minua.

Siinäpä ne suurimmat menoerät olivat. Kuriositeettina laskin myös hammaslääkäriin, lääkkeisiin ja hygieniatuotteisiin uppoavan rahan, viisisataa euroa. Ei paha. Ihan siedettävä, en ole kovin sairas ihminen. Kestokulutustavaraan meni tonni, tähän tulevat liinavaatteet, kodinkoneet, huonekalut, kirjat ja muu sellainen, jonka oletan kestävän enemmän kuin kolme vuotta. Mielellään kymmenen. Jotenkin toisaalta kiva ajatella, että nyt elelen leveästi vajaalla parilla tonnilla. Budjetissa on paikkoja, joista nipistää, kun hätä tulee. Sitten vaan pitäisi oppia budjetoimaan, nyt se on enemmän sitä, että jaha, tilille jää pakollisten jälkeen tuon verran, jaan sen viikkojen lukumäärällä, ja se on menoa sitten.

***
Kävin eilen hammaslääkärillä. Hampaassa on yksi hermo, joka ei suostu kuolemaan. Itse juurihoitoa ei kuulemma ole vielä aloitettukaan, eikä voida aloittaa ennen kuin hermo on tapettu. Jotta siksi se jomottaa. Nyt sisällä on vahvemmat tropit ja ensi viikon aika on edelleen oleellinen. Oli muuten ihanan ymmärtäväistä ja kärsivällistä sakkia Ruskeasuon hammashoitolassa. Ei voi kuin kiitellä sitä ammattimaista otetta, jolla tärisevää ihmisrauhniota siellä kohdellaan. Iso käsi ja kiitos.

Minäpä ehkä menen tänäänkin baariin. Hih, tulee vieras kylään. Ainakin luvassa on hyvinsyömistä ja sivistynyttä sipistelyä juomakaapilla.

Back to basics

En ole aivan varma, mikä johtuu mistä, mutta takana on kaksi niin vilkasta työpäivää, että heikompaa saattaisi hirvittää. Alussa minulla oli hivenen epäilystä, että saattaisin liian helpolla päästä nykyisessäkin työssäni. Nämä pari päivää ovat opettaneet, että vauhtia ja vaarallisia tilanteita saattaa olla niinkin paljon, että viime yönä näin työpainotteisia pikkupainajaisia, kun jäi yksi hommeli vaiheeseen iltapäivällä. Aamulla kun sain sen hoidettua, nauroin itsekseni, että etohomman takia taas piti. Mut kun se on mun luonto.

Kustannuspaikalla on ollut vieraina niin paljon omia ja vieraita miehiä, että testosteronipilvi seuraa minua lähes kotiin saakka. Komeitahan ne ovat, nuoret miehet. Katsotaan, mutta ei kosketella, vaikka miten Frank Pappa kehoittaisi, että kosketelkaa toisianne. Huomenna miesten määrä on laskenut takaisin normaaliin, mutta odottamassa on varmasti lisää mielenkiintoisia askartelutehtäviä. Pidän siitä.

Aamulla riipaisin särkylääkkeen kitusiin heti ennen kuin edes töihin pääsin, yöksi aion ottaa seuraavan. Nyt vähän jomottaa, mutta särky ei ole mitään tappajaraivohullukamaa. Tämän kanssa tulen toimeen. Ja hyvä niin, koska töistä suoraan menin ammattiyhdistyksen tilaisuuteen, se olikin kovin mukava. Siellä meitä viihdyttivät kokit, hovimestarit ja tapahtuma-alan ammattilaiset. Tuliaisina kassista löytyi joutavanpäiväisen paperitauhkan lisäksi jopa alkoholipitoisia juomia (Gammel Danskia kolme pienta pullollista) ja liput yhteen konserttiin. Mukava tilaisuus. Siellä oli joku topseffi tekemässä pientä evästä, minun tekemäni risotto on tosin parempaa. Hänen antamansa ohjeet erinäisiin asioihin tosin olivat erittäin hyviä.

Nyt varmaan tarttis jotenkin rauhoittua ja ottaa se särkylääke. Sitä ennen laitan vielä entisen esi-ihmeen toivomuksesta yhden kutsun menemään, vanhoja kollegoja yritämme tavata. Meillä on edelleen se tietty suhde. Työsuhde nimittäin, vaikka emme enää samassa työosoitteessa olekaan, emme ainakaan toistaiseksi, sekin hetki saattaa tällä menolla koittaa vielä joskus.

Vajaapäinen

Olen pyöritellyt päässäni ties millaisia aloituksia ja asioita, joista voisin kirjoittaa, mutta ne kaikki typistyvät siihen, että olen ärsytettynä vaarallinen. Epävakaa ainakin. Ärsyyntyminen on näin iltapäivällä aina vain näkyvämpää, mutta oma syyhän tämä on. Ei ole varaa yksityiselle hammaslääkärille eikä julkiselle oteta. Sitten vasta, jos särkee koko ajan. Ja valehtelijaksi minusta ei ole. Ehkäpä kipu vielä muuttuu jatkuvaksi. Tai sitten niin pahaksi, että tunnen oikeudekseni mennä lääkäriin.

Tässä kaikki, mitä sain tikistettyä. Värit ovat hukassa, jäljellä vain harmaata. Edes naamakirjaan saa mitään raapustettua, kun vituttaa koko juttu. Luojan kitos, tämä on ohimenevää, mutta en minä tästä vanhuus-hajoamispaskasta kyllä pidä. Parempi mennä kerralla kuin jäädä kitumaan. MINUN nimittäin, muista en sano mitään.

Sen verran kuitenkin olen sielun ja ruumiin voimissani, että kävin allekirjoittamassa kansalaisaloitteen. Jos nyt joku niin hullu on, että naimisiin tahtoo, niin annettakoon hulluille mahdollisuus, olivat he sitten eri tai samaa sukupuolta.

Ihanan arkista juhlaa

Perjantaina ystäväpariskunnan herrahenkilö viestitteli kysyäkseen, enhän vain ollut kiinnostunut kylille lähtemään. Olinhan minä, tietysti, perjantai ja kaikki! Suoritimme klassisen Kallion läpihiihtelyn; Lennonjohto, Abin baari, Hurjalento ja sokerina pohjalla Roskapankki. Minä sitten pidän sen kaupunginosan baareista, melkein kaikista. Johonkin ihmeellisen aikasilmukkaan sitä taas tuli jouduttua, kun kaikki näytti samalta kuin silloin ennen, ennen avioliittoa. Minä vain olin muuttunut, sekä fyysisesti että henkisesti. Nyt ei enää tule mieleenkään hankkiintua hankaluuksiin, seuraan niitä vain sivusta. Ja toisaalta, hankaluudetkaan eivät enää ole kiinnostuneitä minusta, koska ikä ja painovoima ovat tehneet tehtävänsä.

Ystävä kyseli, mitä mieltä olisin, jos he pitäisivät 1,5 vuoden päästä yhteiset syntymäpäivänsä pienellä pohjoiskarjalalaisella paikkakunnalla. Mikäs siinä, kiva olisi käydä kylä katsastamassa parinkymmenen poissaolovuoden jälkeen. Kunhan vain majoituksen saavat järjestymään, mielelläni menen mukaan. Ruokaa ei kuulemma tarvitse tehdä, siihenkin löytyy paikallisia voimia. Mielenkiintoista. Mietin alustavasti myös omia juhliani, taidan tietää, mistä ryhdyn kyselemään edullista paikkaa niitä varten. Syntymäpäivät ovat hyvä syy järjestää bileet, antaa ystävien seurustella keskenään, minulla on niin hienoja ystäviä, että niiden kannattaakin antaa tutustua toisiinsa. Verkosto vahvistuu ja laajenee.

Eilinen oli sitten siivous- ja kauppapäivä. Roudasin pari säkillistä evästä, että voin nopeasti töistä päästyäni ryhtyä tekemään evästä. Nälkä minulla ei yleensä kova ole, mutta jotenkin kotiin tekee mieli suoraan kulkematta lähtöruudun kautta. Perunalaarilla huomasin sivusilmällä uudet perunat, pakkohan niitäkin oli mukaan kahmia pari kourallista. En edes muistanut katsoa, mistä mokomat olivat kotoisin, mutta kun suhteellisen halvalla sai, alle 2 eeroa, niin päätin, että olen minä hullumpiinkin asioihin tuhlannut. Alkosta kävin mukaan pari viinipulloa varastoon, minusta on niin ihanaa, kun nykyään voi kerätä jemmaa.

Iltapäivällä nojatuoli imaisi minut syövereihinsä. Makasin/ löhösin/ röhnötin sen uumenissa, haistelin naapurustosta kantautuvia suloruokatuoksuja enkä jaksanut evääni heilauttaa oman ruokailuni suhteen. Silloin olisin tahtonut taas seuraa. Kaipaus kouraisi sydänalaa, kun muistin vielä viimevuotisen ruuanlaittajan. Hyvin ole siitäkin tosin toipunut, enimmäkseen tuntuu kuin olisin nähnyt unta; poissa silmistä, poissa mielestä. Ja kun muuten ovat asiat hyvin, niin on vain totuttava elämään itsekseen ja ystävien kanssa. Olenhan minä muuten onnellinen ja kiitollinen.

Iltasella alkoi juurihoidettua hampaanperkelettä pakottaa. Pakotti jopa niin paljon, että etsin päivystävän hammashuollon numeronkin valmiiksi. Nappasin yhden tainnuttavan lääkkeen ja menin unille, tämä aamuna ei sitten tietenkään taas särje, en siis soita päivystään numeroon, vaan odottelen 26. päivää. Vielä kymmenen herätystä. Vanheneminen ja rapistuminen ovat ihan p*rseestä, enkä minä kestä kipua. Huono ihminen kun olen.

Nojatuolimatkailua Helsingissä

Töissä on vauhdikasta ja ihanaa. Mutta senhän te tiesittekin. Opin niin paljon uusia asioita, että joudun ehkä liimaamaan vaatteiden alle ulkoisen kovalevyn heti kun löydän itsestäni usb-portin. (Sitten meinasin kirjoittaa jotain yhdestä käyttämättömästä reiästä, mutta nielaisenkin sanani juuri nyt takaisin, koska se olisi aivan älytöntä ja vaikka on perjantai, niin olen älytön vain livenä. Sitä paitsi olen juonut vasta puolikkaan siiderin.)

Nojatuolimatka järjestyi tänään. Tarvitsin vähän etuottoa töistä, että kerkesin neljäksi kotiin. Vaihdoin vaatteet ja raahasin vanhan tuolin etuovelle alakertaan. Kylmän viileästi vetelin pitkin käytävän lattioita, ei enää tarvinnut kangasta varoa. Pikkuveljen kanssa saatoimme tuolin viimeiselle matkalleen Sortti-asemalle, sielläkin piti pirkana maksaa 11 eeroa, että sai tiputtaa tuolivanhuksen sekojätteeseen. Sitten ajelimme Kallioon, missä Kauko meitä jo ovella vartosi.

Pakko oli luopua, kun tästä valui etureunan yli lattialle. RIP.

Tuoli oli jättiläismäinen. Sen sisällä piileskelee sänky, jonka jeesusteipillä pelastimme ulosnitkumisella siksi aikaa, että kantelimme tuolin alakertaan. Sen minä vaan sanon, jos ei olisi pikkuveli kannatellut, niin hommasta ei olisi tullut mitään. Ja jos ikinä joudun muuttamaan, tavarani kantavat raavaat muuttofirmamiehet, eikä heikentyvä sukuparka. En siis voi muuttaa ikinä. Kaukolle annoimme vielä paluumatkalla kyydin uusille huudeille, olin vähän kateellinen lähikaupasta, se on saatana Liiteri! Mutta treffit saimme kuitenkin sovittua myöhemmäksi.

Edessä oleva musta mötikkä on palli/ rahi, jolla makoaa torkkupeitto. Näyttääpä omituiselta.

Tuoli on testattu. Se on täydellinen, jämäkkä ja laaja. Sen syliin voi vaikka pienempi ihminen nukahtaa. Suuremmille pitää kaivaa sisältä heteka. Vierassänky. Olen onnellinen.

Sitten minä tilasin pari lippua hullun huilumiehen keikalle. Työläinen rilluttelee palkkapäivän kunniaksi. Olen muuten ollut kuukauden töissä! Mitäs siihen sanotta, kaverit? Minä otan toisen siiderin.

Ei hassumpi tyyppi

Pidän todella paljon Puoli seitsemän-ohjelmasta. Aluksi löysin itseni ensin kuuntelemasta ja sitten katselemasta, kun televisio jäi auki uutisten jälkeen. Nyt jopa tietoisesti jätän sen auki. Olen kieltäytynyt kahdesta ohjelmasta, toisessa vieraana oli Anu Saagim ja toisessa Neumann. Eivät kelvanneet, alkoi ahdistamaan jo pelkkä mainoksen näkeminen, pakko oli läiskäistä televisio kiinni. En tahdo tuntea myötähäpeän, säälin tai ärsyyntymisen tunteita, mikäli mahdollista, niitä saa tahtomattaan. Sen sijaan hyvän tuulen juttuja tunnen mielelläni, ne vahvistavat positiivista oloa ja eloa.

Eilen alkoi PS:n muotiviikko (jota en myöskään jaksa varmaan enempää katsoa), haastateltavana oli gTIE:n Jenni. Se taas olikin yllättäen niin mielenkiintoista kuunneltavaa, että minulla on tällä hetkellä hirveä hinku menä ostamaan kauppa tyhjäksi. En tietenkään mene! Menisin, jos olisin nuorempi, muodikkaampi, varakkaampi ja vähemmän jotain muuta. Mutta menkää te muut, nuoremmat. Näyttää hyvältä, sopii sekä miehille että naisille.

Samaisessa ohjelmassa minua ärsytti suunnattomasti jonkun muotibloggaajan lausunto, jossa hän totesi, että ei tietenkään seuraisi sellaista blogia, joka ei ole myös naamakirjassa ja - olikohan se toinen määre twitterissä? Jaa, mikä ärsytti? En oikein osaa sanoa, ehkä se, että pitäisi kai pyrkiä olemaan suosittu ja haalimaan lukijoita ja tulla joksikin. Paitsi, että ei minun tarvitse, tämähän on hiustenleikkuu-blogi. Minulla on julkinen päiväkirja, ei muotia, sisustusta, puutarhan hoitoa (olisikin!), ei teemaa eikä pysyviä aiheita - tai on yksi. Minä. Oman elämäni sankari.

Töissä vierailin oikeissa töissä, sellaisessa paikassa, missä sain nähdä työhaalareita, kaikenlaisia jännittäviä vermeitä, koneita, tilpehööriä. Ja ihmisiä. Kävin luomassa suhteita, esittäytymässä, että ymmärtävät ottaa yhteyttä, jos voin auttaa. Ja heti siitä oli hyötyä, löysin ehjääkorjaa-ihmisiä, jotka saan hoitamaan pari hommelia, jotka ovat hiertäneet minua, mutta en ole tiennyt, kehen ottaa yhteyttä. Sen lisäksi sain muutaman kuljetuksen järjestymään. Jesh, olen hyvä!

Itse asiassa olen paljon parempi kuin edellisessä työssä. Minun olisi pitänyt häipyä edellisestä paikasta jo paljon aikaisemmin, minusta on paljon enempään kuin siellä sain antaa. Nyt on näytön paikka, nyt saan tehdä. En minä ruutia ryhdy keksimään uudelleen, uusista räjähteistä puhumattakaan, mutta jotenkin sitä vaan on niin onnellinen, kun saa käyttää päätään. Minulla on hyvä pää! Muistakaa se sitten, kun dementia iskee, sitten voitte sanoa, että minulla oli terävä pää.

Nyt jatkan pääni - tai pikemminkin hiusten - kuivattelua. Samalla nautin hyvää ja ravitsevaa vettä toisenkin puolikkaan. Kahvi tulee vasta kustannuspaikalla. Ei edes se harmita, että nojatuolikaupat siirtyivät lähitulevaisuuteen. Tänään saattaa postissa tulla siemenlähetys Pohjoisemmasta Suomesta, ystävä oli vähän riehaantunut siemenostoksilla ja tahtoi jakaa tuskaa. Vai iloa?

Viikon unipäivä

Lauantainen roolipelisessio oli huippu! Transhuman-telepaattihahmoni joutui ongelmiin demonin kanssa aluksemme välipohjassa. Sinne minä sitten halvaannuin, mutta sain demonin kuitenkin tapettua, ja pelikaverit olivat sen verran armollisia, että herättivät hahmoni vielä henkiin jatkamaan peliä. Kuutisen tuntia jaksoimme hihitellä pelin kanssa, välillä läppä lentää niin, että tahtoo unohtua varsinaisen kokoontumisen aiheen. Hauskaa, mutta olin taas naatti, kun kotiin pääsin. Onneksi ei kebab-eläinkestien jälkeen tarvinnut rakennella itse ruokaa. Sänky kutsui.

Huvittavaa on, miten muut tässä toisessa rope-porukassa ovat pelanneet pitkään ja osaavat kaikki oikeat termit. Minä en osaa edelleenkään. Pelinjohtajamme joutuu välillä vääntämään rautalankaa. Viime pelissä olin muun muassa kumittanut pois elinpisteitteni maksimin, kun ne vähenivät yhdesä pikkukahakassa. Ne jouduttiin laskemaan uudelleen. Aika suuri osa vitseistä menee ohi, koska en ole katsonut scifi-sarjoja tai elokuvia, kauhupätkistä puhumattakaan. Silti minulla on hauskaa, mutta säälittää vähän muun porukan puolesta oma tumpulointinsa.

Sunnuntaista on muodostunut nukkupäivä. Lauantai-iltana otin pikkupillerin, sen avulla nukuin pitkät yöunet, mutta väsymys ei hellittänyt. Ninpä vetelin parit kolmet päiväunet sunnuntain mittaan. Ja menin ajoissa yöunille, sitäkin riitti, ihme kyllä, nyt taas jaksaa viikon rehkaista. Hyvä niin. Kyllä minä jaksan, kun vaan edes kerran viikossa saan akkuni ladattua.

Säälitti lauantaina Ympyrätalon Äsmarketin kassapoika. Edelläni oli keski-ikäinen pariskunta, jonka miespuolinen jäsen oli jo valmiiksi ärtynyt ojennellessaan arvontakuponkejaan kassalle uusimista varten. Hän kirskui, terhensi ja ärähteli komentojaan, mitä piti uusia ja miten. Itse sotki pojan ajatukset ja kun poika yritti kysyä lisäneuvoja, hän alkoi vedellä kuponkejaan takaisin. Siinä vaiheessa oli jo osa lyöty kassaan, niitä piti sitten perua ja muutenkin äijänperkele jakoi pahaa oloaan kassalle sen kun kerkesi. Saimme me jonossa seisojatkin siiitä osamme. Minua säälitti poika, koitin osaltani olla mahdollisimman ystävällinen hänelle vuorollani, pitaleipää ja 0.5 litraa pommakkia ostaessani. Teki mieli ilkeästi mulkoilla ukkelia, mutta sitten mietin, että eiköhän hänelläkin syynsä ole kiukutteluun. Minkä minä sille voisin?

Leukaa pakottaa. Ennen juurihoitoa särki vain hammasta. Ei taida olla hyvä merkki. Vielä neljä päivää ja saan sairastuttuani palkallisen sairasloman, sinne saakka on ainakin keploteltava. (Ei maar, jos tosi pahaksi pääsee, jään tietenkin sairastamaan ja menen lääkäriin, mutta en kyllä tahtoisi palkasta luopua. Enkä tahtoisi sairastaakaan, etenkään hammasasioita.)

Ihmisten ilmoilla

Eilen kirmasin töistä suoraan kylille. Tai oikeastaan pääsin yhden kollegan ja puolisonsa kyydissä, siinä minulta varovaisesti kyseltiin, että onhan kaikki ookoo ja ovathan ihmiset olleet kilttejä ja viihdynhän minä ja.... Tällä viikolla kävi selville, että edeltäjäni sai lähteä koeajan puitteissa, varsin nopeasti ja brutaalisti. Siksi yritys palkkasi minut vuokrafirman kautta, että voisi tutkia luonnettani ja toimintatapaani pidempään, uskoisin. Aina eivät työpaikallakaan kemiat kohtaa, näin minä sitä edellisessäkin elämässä. Silloin on parempi ratkaisu kertakatkaisu, mutta toki se pitää hoitaa diskreetisti, ilmeisesti niin ei ollut tässä tapauksessa käynyt. Surullista.

Keskustassa menin baariin tapaamaan vanhaa tuttua, uutta ystävää. Saimme erinomaisen hyvän looshipaikan, mistä tihrustelimme nuorison soidinmenoja, naureskelimme ja kauhistelimme ikäisiämme. Samalla sitten latkimme virvoittavia vesiä ja paransimme maailman. Yhdentoista maissa iltasella se näytti sen verran hyvltä, että kotiin piti lähteä. Kun on herännyt ennen viittä (joo, taas niin kävi), niin turnauskestävyys ei ole parhaimmillaan. Mutta kivaa oli niin pitkään kuin sitä kesti. Seuraavan kerran varmaan pääsemme jo terassille, kun tämä aika vaan rientää, kuluu kovin nopeaan.

Vähänkö harmitti, kun ajattelin, että olisin kotimatkalla poikennut vielä Kurvissa 24 h-Eilepassa, kun justiinsa meni bussi nenulin edestä. Ajelin Kallioon metrolla vain huomatakseni, että se Kurvin Eilepa on remontissa. Kiinni. Kiukustutti. Kävelin bussipysäkille ja otin ensimmäisen naapurilähiöön menevän bussin, kun sitä omaa olisin joutunut odottelemaan 15 minuuttia ja kylmä oli. Tuli sitten vähän lenkkeiltyäkin illan päätteeksi. Valitettavasti sekään ei tuonut unta. Kaivelin jo uniavustepurkin valmiiiksi, viimeistään sunnuntaiyönä tämä saa loppua. Unen vähyydestä kärsii nykyään moni muukin, en minä ainoa ole.

Josko minä tänään pääsisin vihdoin pelaamaan roolipeliä? Aie on ainakin vahva.

...ja puoli päätä puuttuu

Sain elämäni ensimmäisen juurihoidon.

Siinä se taas nähtiin, yhteiskunnan säästäminen. Jos olisin joulun aikaan päässyt hammaslääkärille, ei lohjenneen hampaan juureen olisi kerennyt levitä tulehdus. Ei se mikään ihme, että hammasta alkoi särkeä viime aikoina. Tekisi mieli valittaa jonnekin, mutta minnekäs valitat. Seuraava hoitoaika on 2,5 viikon kuluttua. Vasta, hoitopaikassa kuulema riittää ehkä hönkää noin kahdeksi viikoksi.

Onneksi papereissani lukee vahvasti boldattuna, että hammaslääkäripelkoinen. Kiitos siitä peruskoulun aikaiselle kouluhammaslääkärilleni "Suu auki! Enemmän auki!". Tämän päiväinen neiti puudutti minut niin perusteellisesti, että vieläkin puolet päästäni on vasta tulossa kotiin. Eiköhän ensi yönä burana maistu. Sen verran psykologista silmää hän kuitenkin omasi, että kun huomasi minun kertaalleen pyörtyvän jo siinä vaiheessa, kun hän avasi hammasta (unohdin hengittää, kun jännitin, tuli mieleen se kerta, kun piilolinssejä kokeilin), että kertoi vasta sen jälkeen kun olin noussut ylös penkistä, että hän sitten teki minulle juurihoidon. Kehuin häntä, että teki juuri oikein, todennäköisesti nimittäin olisin pyörtyillyt silkasta kauhusta useamminkin kuin vain kerran.

Asiaan kuuluvaa musiikkia tarjolla ohessa. "Mikään ei siis muuttunut, me luultiin, kaikki muuttuu."

En flytande lyssnare

Pääsin puhumaan töissä ruotsia. Väitin kyllä olevani van sujuva kuuntelija, mutta sen verran kiitolliselta ruotsinpoika vaikutti, että saatan kokeilla toisenkin kerran. Jos vaan muistan sanoja. Pitäisi varmaan ryhtyä lukemaan ruotsiksi eikä englanniksi. Mutta hei, enhän minä kerkeä edes suomeksi lukea, joku tässä yhtälössä nyt mättää. Lähinnä se, että joudun kaivelemaan aivojeni piilopoimuista myös kolmannen kielen. Tällä tavoin pää pysyy tuoreena, samaa ei voi sanoa kropasta. Se vaan hajoilee, pala palalta.

Hammaslääkäriin olen menossa. Eilen rikoin toisenkin hampaani, siitä lohkesi pala, kun narskuttelin kovaa salmiakkia menemään ruuan päälle. Arvatkaas vain, myönnänkö huomenna hampilääkärille, että rikoin hampaani kovaan salmiakkiin. En tietenkään. Enkä luovu salmiakista. En myöskään pähkinöistä, näkkäristä, kuivasta leivästä enkä muista koviksista. (Miehistä olen jo luopunut, en omasta tahdostani, vaan pakon edessä, pyydän saada tarkentaa. Enkä heihin juuri hampaita ole käyttänyt, vain pyynnöstä.)

Lukemisesta tuli mieleen, että hitaalla tankkaamisella (n. 30 - 40 sivua illassa) sain loppuun Denise Minan The End of Wasp Season -kirjan. Sen jälkeen kun hänet vahingossa hokasin kirjastosta, olen ollut sitä mieltä, että siinä on rikoskirjallisuuden suuri lupaus. Jopa lupauksensa lunastanut suuruus, inhimillisiä hahmoja, jotka ovat elämässä kiinni. Ja kun hahmot ja tapahtumat vielä ovat Skotlannissa, niin eipä siihen muuta tarvita, olen myyty.

Nej, men nu måste jag skynda, innan jag blir försenad. Taijjotainsinnepäin, finnjävel tilittää. Jag ska börja med tandborste.

Rättisulkeisia

Olen terveellä tavalla väsynyt töistä tullessani. Nukun seitsemän tuntia yössä, tosin herään pari kertaa, mutta saan uudelleen unta. Riemua! Verenpaine pysyttelee normaalilukemissa, ei vippaa päästä. Vastuu ei paina, vainoharhaa tai stressiä ei näy. Vähään sitä on tyytyväinen. Ongelmana on nykyään aika, nimittäin missä välissä kirjoittaa blogia. Aamulla herään kyllä ajoissa, mutta lähden ajoissa myös kustannuspaikalle ja siellä ei ihan oikeasti kerkeä edes muiden blogeja lukea, saatikka omaansa kirjoittaa. Illalla kun tulen kotiin, on nälkä ja sitten jo väsyttää. Lukeminenkin on taas jäänyt aika vähiin. Voi olla, että täällä tahti hiipuu.

Mutta eipä minulla oikeastaan ole mitään kirjoitettavaakaan. Elämä on niin tavallisen ihanaa, että tällaiseen tyveneen voisi vaikka tottua. Ei draamoja, ei huolia, ei surua eikä murhetta. Kaikki on hyvin. Olen nauttinut tästä molemmin rinnoin. Hallelujaa halulla. Viikonloputkin on ohjelmoitu jo reippassti huhtikuun puolelle, ei vapaa-aikanakaan tule ongelmaa "mitä mie tekisin". Päin vastoin ne hetket, kun ei tarvitse tehdä mitään, ovat erittäin tervetulleita.

Minullepa on elämäni ensimäistä kertaa saneltu pukeutumiskoodi. Ei nyt sillä, että olisin pukeutunut tähänkään saakka mitenkään resuisesti, ihan olen kiltisti pannut mustat housut ja jakkuja päälleni. Mutta rouva johtava ammatinharjoittaja silti minua sivisti - varuilta - että heillä sitten ei vaaleissa farkuissa pyöritä. Minä vähän sisäisesti pyörittelin silmiäni, kun lause jatkui, että tummat ja mustat farkut kyllä kävisivät. Mikä niissä vaaleissa farkuissa niin pahaa on? Noh, sama se, minä jatkan samalla linjalla kuin tähänkin saakka, farkut saavat kuulua casual friday osastolle, mutta vain tummana. Heheh. Edellisessä työpaikassa pääsin vähällä, siellä sai pitää mitä vaan, kunhan oli asiakkaiden aikaan söpönä.

Olen varmistunut, kuinka johtavaa ammatinharjoittajaa tulee käsitellä. Hän on lampaan vaatteisiin pukeutunut rautahansikas, mikä kannattaa huomioida toimissaan. On syytä korottaa häntä, syöttää ajatuksensa ja antaa hänen esittää ne ominaan, mikäli tahdon jotain toimintatapaa muuttaa. Tuosta saattaa vielä tulla ongelma, jos unohdan asemani, mutta toisaalta, minulla ei ole mitään tarvetta enää päästäkään mihinkään "asemaan" elämässäni. Edellisessa työpaikassakin jouduin siihen. Ei ole minun teekupilliseni se. Mukava henkilö hän muuten kyllä on, älkää käsittäkö minua väärin, auttavainen ja ymmärtävä henkilö, hänellä on vaan tietynlaista puusilmäisyyttä siinä, kuinka asiat hoidetaan. Mulle kun se highway on jo tuttu, enkä siitä pitänyt, köyhänlivakkaa elämää, niin olkoon sitten "her way", siitä maksetaan paremmin. (Vrt. sanonta "It´s my way, or highway.")

Voi olla, että olen muuttumassa indialaiseksi. Voiko linssien yliannostukseen kuolla? Tai curryn. Vai onko seurauksena vain ihon värin muuttuminen (suotavaa), hiusten tummuminen (sekin ookoo) ja d-voittoisen englannin puhuminen? Sekin on minulle marakatille tuttua, kun edelisess työelämässä indialaisten kanssa toimin, d hiipi myös minun puheeseeni. Mutta kasviscurrysta en luovu, se on ihanan täyttävää, herkullista ja edullista!

Sinivihreillä kevättä rinnassa

Tänään alkoi bussien parittelukausi oikein ruminalla. Aamusella ensin bussia ei saapunut laisinkaan, sitten tuli täysi sinivihreä, joka ajeli pysähtymättä ohi. Viiden minuutin päästä saapui seuraava, joka oli niin täynnä, että suosiolla odotin seuraavan, joka tuli aivan perässä. Sitten lähdettiin matkaan, kuski kaasutteli ravakasti, ilmeisesti yritti ottaa aikataulua kiinni.

Yhdessä tiukassa ylämäessä sitten se edellinen bussi jäi liukastelemaan pysäkille. Siinä odottelimme taas reilun viisi minuuttia, ennen kuin edellä ajeleva bussi sai sen verran pitoa renkaidensa alle, että pääsi eteen päin. Ohi ei päässyt, emme me eivätkä henkilöautotkaan. Tunnelma bussissa alkoi lämmetä, mutta lopulta edellinen bussi lähti liikkeelle ja me perässä. Holtitonta kruisailua perätysten, kunnes tulemme Tuusulanväylän pysäkille, siinä se meidän bussi sitten riemastui ja pökkäsi edeltävää suoraan pyllyyn. Poks.

Molemmat bussit jäivät siihen. Taas odotellaan. Tulee neljäs bussi, joka on jo saapuessaan aika täynnä. Siihen en enää mahdu. Onneksi takana tulee viides. Siihen pääsen jo sisälle, käytävällle seisoskelemaan muiden sillien kanssa. Alkoi jo naurattaa, kun olin vielä lähtenyt muka ajoissa töihin ja saavuin sinne puoli tuntia myöhässä. Kannattaa muistaa, että busseilla on kiima mahdollinen sekä syystalvisin että keväisin. Liukkaus lietsoo niitä paritteluun, varokaa, ettette jää alle. Tai väliin.

Kun maailma ei riitä

Olen herännyt jo kolme kertaa tänään. Kaksi kertaa sängystä ja kerran sohvalta. Mietin, pitäisikö herätä vielä kerran, mutta voi olla, että sitten en enää nukahtaisi illalla. Toisaalta on kyllä sellainen olo, että voisin nukkua koko päivän ja yönkin. Olen aivan naatti.

Eilinen ilta oli riemukas. Ystävien luona tein kasvis-lihaliemifonduen (kasvisliemipohja pakastimesta, pari lihaliemikuutiota ja pari desiä punkkua), pojat taas juustofonduen. Niihin dippasimme naudanlihasuikuloita, jättikatkaravun pyrstöjä, vaivaamatonta leipää ja kasviksia. Tyhjensimme pari pulloa punaviiniä ja pullon jallua. Jälkiruuaksi nautimme suklaafondueta, vaahtokerkkeja, banaania ja päärynää. Taksi vei minut kotiin puoliyön aikaan, olin sekä ruoka- että juomahumalassa, mutta en pahasti. Ei edes päätä särkenyt tänään, kun ensimmäisen kerran heräsin. Janotti ja sormet olivat nippu nakkeja, suolaa taisi tulla viikon annos.

Sen sijaan nukuttaa. Sanoinhan jo? Väsyttää niin paljon, etteivät silmät pysy auki. Mutta oli kivaa, hihittelyä taas riitti. Tällä kertaa emme tosin pelanneetkaan, mutta tuleehan noita muitakin kertoja.. Että mie sitten rakastan ystäviäni, siinä mielessä olen upporikas. Hyvää yötä! Tai päiväuniyötä. (Ehkä viime viikollakin on jotain tekemistä väsymyksen kanssa. Työ vie energiaa, kun opettelee uutta intensiivisesti.)

Puhkun ja puhisen - ja vähän laulan

Voi elämä! Ihana elämä! Täynnä ja vajaa, mutta silti ihana!

Olen hieronut nojatuolikauppoja. Nimittäin vanha alkaa vedellä viimeisiään; tarvitsen tuolin, josta taion kevyemmille (kaikki muut paitsi minä) nukkumapaikan, koska tila. Edellisen tuolin ostin avioeron jälkeen huutonetistä, mutta nyt se alkaa olla aika lailla kuollut. Hintansa väärti on ollut se, muistaakseni maksoin siitä 50 eeroa. Useammasta blogista tuttu ihminen, jonka olen kerran tavannut, sen jälkeen leikkinyt naamakirjassa, alkoi siellä samaisessa saatanan lähettiläiden kodossa kaupata juuri oikean väristä, punaista kahden hoikan ja yhden minun kokoiseni leveästi istuttavaa nojatuolia, jonka sisällä piileskelee sänky. Heteka. Helevetti, heti tarrasin kiinni kuni sika limppuun. Nyt kuukausi aikaa hoitaa tuoli kotiin. Voi olla, että jos ei pikkuveli kerkeä, hoidetaan toverin poikaystävän kautta lahjonnalla tuoli minulle ja sitten mennään juo... syömään rahat pois. Tai ei ehkä juuri niitä rahoja, mutta jotkut rahat. Jonkun rahat. Todennäköisesti ainakin minun rahani. Varmasti myös tuolikauppiaan. Syömään! Ihan varmasti vaan syömään!

Töissä opin niin paljon uutta joka päivä, että olen onnesta yrmykäisenä ja sykkyrällä. Minulla on aivot, saan käyttää niitä. Tänään otimme vähän taikajuomaa koko sakki iltapäivällä, koska pisnesuutiset olivat hyviä. Lasillinen sai minut villapaidassani punottamaan niin, että piti käydä vessassa riipaisemassa palttoo pois hetkeksi. Mikä siinä on, että vanhuus ei tule yksin, eikä kello kaulassa, vaan s**tana ruminalla?

Leipä on tekeytymässä, jääkaapissa kylmäsavustettua hevoista ja yllätystehtävänä löytynyt lampaanmaidosta tehty gouda-palanen. Sen lisäksi roudaan mukanani valurautapatani, kolmijalan, lihaliemifondueainekset ja dipattavia juttuja huomenna naapurilähiöön. Olenko jo miten monta kertaa sanonut, että rakastan ihmisiä? Mutta en aina. Kaikki tietävät, että minussa piileskelee myös erakko. Uni tulee parhaiten yksin. Jos ikinä minulla olisi ollut elämänkestoinen ihmissuhde, todennäköisesti olisi myös se perienglantilaiseksi mielletty kahden makuuhuoneen systeemi löytynyt. Ajatelkaas, vieno koputus ovella: "Oletko hereillä? Sopiiko tulla?"

Juujuu. Elekää sanoko, tiedän minä. Eikä nyt enää ole sellaista mahdollisuutta. Hyvät on varattu, homoja tai naisia. Ja minä olen hetero sekä suhteellisen yksiavioinen kuitenkin. Joskus olen muutakin leikkinyt, mutta ei se ole minua. Mieluummin sitten yksin. Onneksi on muita ihmissuhteita.