Ihon petos

Että tämän elämäksi kutsutun hitaan itsemurhan seuraaminen on välillä rasittavaa. Kasvojen kollageenisidokset ovat vihdoinkin saaneet tarpeekseen, painovoima hoitaa loput. Muutos on hidas, mutta vääjäämätön. Nyt eivät enää auta hyaluronivoiteetkaan, joiden nimiin olen tähän saakka vannonut. Jos olisin rikkaampi ja turhamaisempi, ryhtyisin hyvin varmasti suunnittelemaan plastikkakirurgin vastaanotolle siirtymistä. Mutta en ole, hyvä niin. On ihan suotavaa, että eletty elämä edes jossain määrin näkyy, en tahdo olla mikään Dorian Gray ja piilotella rumaa kuvaani ullakolla, tahdon näyttää sen muillekin.

Ruman kuvan näyttämisestä tuli mieleen Kolmonen, se kirjoittelija. Hänelle kun olen kertonut lähes kaiken, silti hän tahtoisi tavata minut. Outo tyyppi, mutta onhan hänellä omat salaisuutensa ullakollaan. Minä taas olen tietoinen niistä. Onneksi, minä nimittäin inhoan yllätyksiä.

Viime yönä unessa joku selitti minulle kiihkeästi, että en tahdokaan seurustella enkä vakaata ihmissuhdetta. Väitin kovasti vastaan, että tahdonpas, joo. Ja että kyllä minusta sellaiseen olisi, en vaan koskaan ole saanut kunnon tilaisuutta. Muistaakseni se sama joku taisi todeta, että jos sitä etsii tuollaisista paikoista, mistä minä miehiä elämääni kaivelen, ei ole mikään ihmekään, etteivät ne kovin vakavasti otettavia ole. Mutta kun minä tahdon molemmat maailmat, jostain sellainen voi löytyä. Muuten olen nukkunut suorastaan hyvin; heräilen kyllä, mutta saan yleensä unta. Näyttää siltä, että seitsemän tuntia on maksimimäärä zetaa minulle - ainakin ilman lääkitystä.

Tällä viikolla aion keskittyä vaatehuoltoon. Yksi paita pitää lyhentää loppuun ja yksien litteiden housujen lahkeet pitää ommella kasaan. Niistä oli lähtenyt lanka juoksemaan niin, että koko toinen lahje repsottaa auki. Minun pitäisi myös siivota. Kun en kerta viikonloppuna jouda, niin sitten sen pitäisi tapahtua viikolla. Se vaan on niin vastenmielistä, vaikka sen jälkeen onkin helkkarin hyveellinen olo.

Granaattiomena oli pilallinen. Sen sisällä haisi home. Olin vähän katkera, kun aamujogurttini ei saanutkaan kuin puolikkaan banaanin. Sillä kyllä pärjää, mutta maku olisi hienostunut kirpeänmakeilla pikku palleroilla. Kotiruokintakin on ollut naurettavaa, olen alkuviikosta tehnyt jonkun pataruuan, jota olen uskollisesti syönyt neljä päivää. En edes muista, koska tällaista tylsyyttä olisi ollut liikkeellä.