Johan oli!

Hyvät hyssykät, mikä viikonloppu! Sovintoa on hierottu perjantaista alkaen, eilen puolen päivän punttuussa Hankala palautti minut kotiin. Hänen luonaan on mukava olla täyshoidossa, ei ole tarvinnut edes kahvia keittää itselleen. Kaikki on kannettu eteen. Lauantaiaamuna minut jopa syötettiin sängyssä.

Tekosyyhän oli se Black Sabbath-levyn julkistamispäivän juhlinta, mutta kyllä me taidamme melkoisia rumuajia olla muutekin. Ja kun meillä vielä on sama tahti, niin mikäs siinä. Anteeksipyyntö tuli ja minä annoin, mutta sanotaanko niin, että en kyllä elättele hänen suhteensa mitään muuttumisleikkiä. Sama saamarin hulivili hän tulee olemaan, tahtoisin minä mitä tahansa.

Mutta oli niin hauskaa. Naurettua tuli niin, että vatsalihakset huutavat hoosiannaa. Sikareita polttelimme ja jallua joimme (sain muuten mukaani jallu-julisteen, siihen pitää saada kehykset). Vierailimme baareissa, tallilla ja tietysti myös lakanoiden välissä, varsinainen pikakelaus koko yhteisestä historiastamme. Voisinpa väittää molempien kaivanneen toisiamme. Olemme riittävän erilaisia, mutta osaamme peesata toisiamme tarpeen tullen. Välillä oikein huvittaa, kun kuuntelee sananvaihtoamme ulkopuolisen korvin, saamme toisemme vaikuttamaan parannetuilta ja fiksummilta versioilta itsestämme.

Älkää vain erehtykö, ei tästä sen kummempaa seuraa kuin aikaisemminkaan. Olen vaan iloinen kun sain hänet takaisin elämääni, onhan hän kaikesta huolimatta myös hyvä ystävä. Siihen voin ehkä jatkossa luottaa enemmän. Eikä se muukaan ylimääräistä ole, ihan tulee tarpeeseen. Yksi hauskimpia harrastuksiamme on muuten musiikin kuuntelu.  Vuoronperään veivaamme lauluja esiin, meillä on yllättävän samanlainen maku, raskaahko, sanoisinko.

Rob-sedässä muuten on kovin paljon samaa näköä kuin Hankalassa. En itse olisi sitä edes huoomannut, ellei hän olisi asiasta maininnut. Ihanaa, kun mieskin voi olla turhamainen omalla hassulla tavallaan.

Jälkikäteen nauratti, kun mietin sananvaihtoamme autossa. Sain paniikki- ja pakokauhukohtauksen, kun en heti löytänyt puhelintani. Sitten jo oli kukkarokin hukassa. Ilman kehoituksia Hankala kurvasi tien varteen, että saisin etsinnänloppuun. Minulla nousevat hikikarpalot otsalle, kun rumuan läpi kassiani ja toinen nauraa vieressä. Tiuskaisen: "Älä katso minuun!", hän kääntää katseensa pois, mutta hartiat hytkyvät edelleen. Minä rauhoitun, löydän tavarani ja matka jatkuu ihan niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän vaan jotenkin ymmärtää välillä pitää suunsa kiinni, vaikka oikein näki, miten olisi tennyt mieli vähän huomauttaa, hieno piirre miehessä.