maanantai 12. lokakuuta 2015

Kädentaitoja

En osaa vaihtaa vetoketjua. Niinpä harmitti kovasti, kun vuoden vanhasta talvitakista repesi vetoketju alhaalta viimeisen kerran keväällä. Olihan se jo luiskahdellut sieltä aikaisemminkin, laskeutui nimittäin pahimoilleen liian alas, kunnes teki viimeisen tamppunsa ja repesi kunnolla. Dublinista löysin edulliset hakaset ja nyt olen pikkuhiljaa ommellut niitä takkiin kiinni. Valmista tuli eikä hetkeäkään liian myöhään, olin jo lauantaina paleltumisen partaalla. Hakasten kiinnipysyminen voi kyllä olla vähän herrassaan, mutta jos nyt edes muutaman vuoden takki kestäisi ennen kuin pitää etsiä uutta.

Onneksi en aikonutkaan tehdä mitään kummempia viikonloppuna. Vatsavaivat veivät veronsa, en jaksanut kovin kummoisia. Hyvä, kun jaksoin kaupassa käydä. Siivota piti, mutta sitäkin olin skippaamassa. Kohtalo vaan päätti toisin. Olin nostelemassa parvekkeella majailleita joulukaktuksia takaisin sisälle, kun onnistuin tönäisemään yhtä kasvia, joka kaatoi kaksi muuta. Multaa kaikkialla, vettä, kuraa, pölyä, kasvinpalasia. Näin niin pahasti punaista, että teki mieli kävellä ulos ovesta ja jättää koko homma sikseen. Sitä vaan en voinut tehdä, koska ei minulla viikolla ole sitäkään vähää aikaa touhottaa suursiivouksen merkeissä.

Reilu tunti siinä meni, syletti, vesi valui päästä. Jostain syystä sairastaminen saa nesteet liikkeelle. Nälkäkään ei ollut yhtään, mutta sen päälle oli vaan pakko syödä, huomasin, että raivo härkä -käyttäytymismalli alkoi olla lähellä. Siinä olisivat pian kaikki kukkaset löytäneet itsensä ulkomajoituksesta asvaltilta tuhannen päreinä. Onneksi edes välillä tunnistan alhainen verensokeri-ilmiön.

Naapuri kutsui yökylään. Ennen unille menoa katsoimme Ice Age 4:n. Siinä on ihminen, joka pikkuhiljaa on päättänyt ajaa minua visuaalisen viestinnän pariin. Olen kyllä varoitellut, että kokeilu ei välttämättä pääty hyvin. Minua liikutti, kun hän tunnusti kertoneensa minusta joillekuille ystävistään viikonloppuna. Muutenkin tuntuu kummalliselta, kun minulle suoraan ja kaartelematta kerrotaan, miten kiva, mukava, ihana, viehättävä ja ties mitä minä olenkaan. Ihmisestä voi lähteä ihmeellistä hyrinää, kun se silittelee minua. Ja kaikki tapahtuu jotenkin niin tavanomaisissa merkeissä, ilman suurta draamaa. Tulee hyväksytty olo - kummallisen turvallinen. (Joo, joo, muistatteko miten kävi viimeksi, kun tuntui turvalliselta? Se ei päättynyt hyvin. Minä muistan.)

Ihmeelliseltä se vaan silti tuntuu, kun joku kysyy aamulla, että nähdäänkö vielä tällä viikolla ennen kuin lähden Pohjoisempaan Suomeen. Taisin hätäpäissäni vastata kyllä.

Näin unta, että olin Janis Joplinin konsertissa. Muistan ihmetelleeni, että eikös se nyt sitten kuollutkaan, että miten minä nyt niin olin erehtynyt. Vanhentunut oli kyllä kovasti, mutta ääni kulki edelleen. Mietin unessa, että kyllä hyvä musiikki on hyvää. Sitä mieltä olen elävässä elämässäkin.

5 kommenttia:

Strangefruit kirjoitti...

Janis-tädille joo, hyrinäksi joo.

Strangefruit kirjoitti...

V..tun autocorrect, hyrinälle joo.

-kummitus- kirjoitti...

Heheheh. Autocorrect on hieno asia. :-D Mutta totta puhuen, hienoja asioita ovat!

-kummitus- kirjoitti...

...myös Janis ja hyrinä. Mie en voi edes autocorrectia syytellä, kun lause jää kesken.

Anonyymi kirjoitti...

Joojoo... Tälleenkin voi käydä (ei vauhtia ja vaarallisia tilanteita?). Jipii!?!

Åboriginal