Terveisiä Länsirannikolta

Ystäväni kanssa kehuskelimme eilen toisiamme kilpaa, kun hän saattoi minut junalle. Vietin harvinaisen rauhallisen kolmen päivän vierailun Keski-Pohjanmaalla. Osatekijänä saattoi olla, että hänen puolisonsa oli Ruotsissa hautajaismatkalla ja saapui vasta perjantaina, hän ei ollut villitsemässä. Mutta kivaa oli!

Torstaina tosin vähän irroittelimme. Ensin suoritimme huiman shoppalukierroksen, hankin Irlannin retkeä varten matka-adapterin ja ystävä pinon sukkia. Päätimme edellisestä kerrasta viisastuneina (polkupyörät jäivät kaupungille, koska alkoholi) liikkua kylille kävellen, ilman sukkia matkaan lähtenyt ystäväraasu sai jo hiertymän menomatkalla aikaan kantapäähänsä. Clas Ohlsonin kassatyttöä nauratti, kun adapteria maksaessani laukusta pompsahti perinaisellisesti tyhjä Fresita-pullo. Meillä oli nimittäin eväät mukana, istuskelimme hetken matkan varrella varjossa ja lipitimme retkijuomat.

Shoppailukierroksen päälle olikin sitten aika istua kesän ensimmäisella terassilla, ennen kuin menimme syömään. Ravintolassa minut kutsuttiin tiskin taakse hommiin, kun toivomani juomat oli sijoitettu tarjoilijan ulottumattomiin, jotain hyötyä pituudestakin. Kyllä on pikkukaupunki hiljainen keskellä viikkoa ns. paremmassa ravintolassa, lisäksemme paikalla oli yksi seurue. Mutta ruoka oli hyvää, juomat soveliaita ja ruuan päälle ymmärsimme lähteä kotiin, emmekä matkanneet tuhannen kapakan kautta kohti huimia seikkailuja.

Yhden baarin olivat polttaneet juuri viikkoa ennen kuin saavuin paikalle, siellä olisimme saattaneet käydä ihan nostalgiasyistä. Toista jo suljettua kävimme vilkaisemassa ulkopuolelta, voi niitä aikoja, kun 80-luvulla ryhdyin paikkakunnalla käymään. Paljon on tapahtunut, osa olisi saanut jäädä tapahttumattakin. Mutta jotenkin kivaa on huomata meidän vähän edes rauhoittuneen. Ja kivaa on huomata, että edelleen olemme ystäviä, arvostan sitä kovin.

Perjantaina meillä oli pienimuotoiset viskinmaistajaiset, kun pariskunnan herrahenkilö saapui Ruotsin retkeltä, mutta onneksi silloinkin ymmärsimme jättää homman vain maisteluksi, ei mennyt pullotolkulla tavaraa. Ja onneksi tuli syötyä ennen viskipullojen avaamista, ruokana meillä oli perinteinen pyttipannu ja jauhelihapihvejä, sain toteuttaa matkan aikana itseäni keittiössä suorastaan kiitettävästi.

Lauantaiaamuna puhelimeni päätti ryhtyä ryttyilemään. Se ei ollutkaan latautunut yön aikana, vaikka notkui piuhassa tavalliseen tapaan. Sitten se mokoma vielä sai jätettyä jonkun ohjelman päälle, se tietysti söi virtaa entisestään. Vilkutteli ja kilkutteli varoituksiaan niin, että hermot meinasivat mennä. Kaikkea tuli kokeiltua, sammuttamista, uudelleenkäynnistystä, akun pois ottamista, valohoitoa. Mutta niin vaan piti lähteä kierrokselle huoltoliikkeisiin ennen junan lähtöä. Hätäapua tosin ei ollut tarjolla, joten päätin akun antaa sammahtaa ja olla puhelimetta. On se vaan outo tunne äkkiseltään olla ilman lisä-älyä, kun ei edes rannekelloa enää ihmisellä ole.

Mietin jo, että eihän tässä muuten mitään, mutta kun puhelinta tarvitsen etenkin siinä vaiheessa, kun yritän löytää huomenna vuokraisäntäni edustajan, että pääsen majoittumaan lomaresidenssiini. Nyt kuitenkin taisin selättää kaikki ongelmat, pitää ottaa vielä varuilta työpuhelin suljettuna mukaan, voin aina vaihtaa simkorttini hätätilanteessa sinne. Korjautan tarvittaessa puhelimen vasta matkan jälkeen, siellä onneksi on aikaa.

Edelleenkään ei ole sellainen tunne, että olen lähdössä matkaan hyppien keikkuen innosta kirkuen. Mutta veikkaan, että kun pääsen perille, minulla on ihan kivaa. Nyt vaan ärsyttää vainvannäkö. Liikaa vieraita sänkyja viime aikoina, vaikka kuten ennenkin, nukuin uskomattoman hyvin ystävien kellarissa. Viileätä ja hiljaista.

The first leg of the journey

Unohdin päivittää ennen lähtöäni. Tuli kiire eilen. Piti suorittaa töissä ja pakata kotona. Töissä muuten näköjään TAAS suunnitellaan toimenkuvamuutoksia - tietenkin sillä välin, kun en ole itseäni puolustamassa. En ajattele, en ajattele, en ajattele.

Eväitä en unohtanut. Tällä kertaa aamukahvikin pysyi mukissa, kun roudasin sitä junan käytäviä pitkin. Joskus viime talvena sain aikaan kahvimerionnettomuuden. Kupillisessa on yllättävän paljon, kun se seilaa pitkin junan käytävää. Mikään paperimäärä olisi sitä riittänyt kuivamaan, silloin muistaakseni uhrasin mukaan tarttuneen iltalehdykänkin.

Kun eilen valitin ystävälle, ettei minulla ole mitään päällepantavaa, hän totesi, että astun sitten varmaan alastomana junasta määränpäässä. Ehkä kuitenkin jätän sen väliin tällä kertaa, en kyllä tiedä miksi. Ei minulla ole mitään hävittävää.

Palataan astialle joskus viikonloppuna.

Leppoisa lauantai

Perjantai meni kotosalla muutaman viinilasillisen voimin. Tein uunipellillisen kinkku-poropiirakkaa roolipelipäivää varten. Matkan varrelta lauantaina keräsin vielä salaattiaineksia mukaan. Olen vihdoinkin oppinut, että ryhmässä on useita erilaisia ruokailutottumuksia, ymmärrän jättää jotkut komponentit erilleen, että jokainen voi lisätä niitä tahtoessaan. Yhteinen ateria pelaamisen lomassa on mukavaa, mutta ruuan pitää olla helposti lähestyttävää, ettei sen kanssa askarrellessa mene peliaikaa.

Pelimme aikana saimme loppuun kaksi tehtävää. Jäimme siis seikkailuttomaan tilaan. Käytimme voittoja aluksemme parantamiseen, ehkä se pysyy kasassa mutenkin kuin jesarin voimin. Puolustustakin paransimme, nyt toimivat kaikki kolme asetta. Itselleni hankin liekinheittimen ja leopardin lemmiksi -älkää kysykö miksi, minä vaan tahdoin lemmikin. Pelaaminen on kyllä paras harrastus, mitä olisin ikinä voinut itselleni kuvitella. Mielikuvitusta, sosiaalisuutta ja turvallisia seikkailuja, joita todellisessa elämässä en koskaan uskaltaisi toteuttaa.

Illan kulku kaupungilla oli sekava. Tapasimme ystävän kanssa baarissa, josta meidät ajoi pois terrorisoinut poikajoukko. Meillä oli sitä ennen ihan mukavaa, kun yksi yli-innokas, arrogantti, itseääntäynnä oleva nuorukainen päätti tehdä olomme epämukavaksi. Rumia sanoja henkisesti rumalta ihmiseltä.

Sitten keikka. En nyt viitsi edes mainostaa bändiä, koska se oli todellinen floppi. Pojat soittivat hyvin, mutta kuten totesin ystävälleni, Cure oli mennyt treffeille U2:n kanssa ja unohtuneet 80-luvun loppupuolelle. En pitänyt laulajan äänestä eikä biiseissä ollut mieleisiäni koukkuja. Haukotutti. Onneksi paikalla oli sakkia, joka ilmiselvästi fanitti bändiä, kai heillä on jonkinlainen mahdollisuus. Minun tunnelmani laski laulajan toisen biisin alussa tokaisema kommentti, miten tunnelma oli niin paljon parempi kuin Pohjois-Karjalan paikkakunnalla, missä he olivat olleet esiintymässä edellisenä iltana. Se paikkakunta sattuu olemaan minulle kovin rakas. Paska bändi, huono yleisö.

Mutta sitkeästi notkuimme loppuun saakka, eipähän toista kertaa tarvitse sitä bändiä käydä kuutelemassa. Kävelimme lähiravintolaan läpi villiä kesän loppua viettävän kaupungin. Siellä oli musiikki riittävän raskasta ja istumaankin pääsi. Jatkoimme yhteisiä vatulointiaiheita, se oli jotenkin illan parasta antia, vaikka henkisesti raskasta taisi olla molemmille. Ajelin yöbussilla kotiin ja söin vielä pienen iltapalan ennen unille ryhtymistä.

Pari päivää vielä, sitten alka loma eikä tarvitse välittää unirytmistä.

Camouflage

Nyt ei pitäisi pahasti erottua paikallisista parin viikon päästä. Kampaajani teki sen, mitä lupasi. Hiukseni ovat vaaleanpunaiset. Hän käytti sanoja persikka ja oranssi sen jälkeen kun oli saanut työnsä tehtyä. Värihän haalenee pesu pesulta, joten en ala vielä kirkumaan. Töissä eivät kaikki edes huomanneet mitään, vaihdos on siis luonnollinen. Saa sitten nähdä, mitä tapahtuu kuluneille päällishiuksille sekä tyvikasvulle. Sen näkee, olen varautunut jopa vaihtamaan värin takaisin vaaleammaksi, jos alkaa oikein ahdistamaan.

Tänään on luvassa piirakantekoa ja kotihommia. Huomenna pelaan ensin roolipeliä ja sitten lähden ystävän kanssa kylille. Yhdet keikkaliput on hankittu, mutta olemme myös sopineet b-suunnitelmasta, jos oikein alkaa musiikki sylettämään. Minä en nimittäin yhtään ole vakuuttunut siitä, mitä olemme menossa tutkaisemaan. Annan sille kuitenkin mahdollisuuden.

Gatesin rysä on tarjoamassa kotikoneelleni Windows kymppiä. Kai se on köyhän kaikki ilmainen otettava, sianlihat ja kananmunat. (Vanha sanonta Pohjoisemmasta Suomesta, terveisiä sinne toiseen hiippakuntaan siirtyneelle ystävälle.) Ensin kuitenkin aion siirtää valokuvista kopiot jemmaan tikulle. 1574 kuvan siirtäminen vaan kestää yllättäen yli kymmenen minuuttia. Onneksi juuri vähän aikaa sitten sain muistitikun, jossa tilaa on vaikka lampaat söis. Sinne mahtuu muutama muukin tiedosto talteen. (Edit. Ei se onneksi vielä alkanut päivittymään, varasin vasta paikan jonoon. Sillä lailla.)

Toiveena on, että pääsisin töistä ajoissa pois. En ole tehnyt mitään rästihommia, ei siitä mitään tule enää. Keskeytyksiä, kiireellisiä asioita, häiriötä ja hermostumista. Siinäpä ovat olleet tämän viikon tärkeimmät. Säälin maanantaina töihin tulevaa kollegaa.

Onnekseni lämpö tuli vasta nyt. Kyllä nämä muutamat päivät jaksaa. Lomalla se ei sitten niin haittaa. Kaivelin jo viikonloppukassini valmiiksi Länsirannikon retkeä ajatellen. Samoin varasin pyykkivuoron soveliaasti matkojen väliin. Pitää olla tehokas. Kenkäpolitiikka on ratkaistava. Ja lakattava ahdistumasta siitä majoituksen järjestymisestä. Kaikki sujuu hyvin. Älä huoli, sinä olet ihan aikuinen ihminen. Aikuiset pärjäävät.

Vielä viikko loman alkuun

Jos nyt jostain voi onnellinen olla, niin siitä, että uni saapui takaisin. Olen muutamana viimeisenä yönä herännyt vain kaksi kolme kertaa ja saanut heräämisen jälkeen unta uudelleen. Siitä voimme riipaista ruksin seinään, ehkä minä vielä oikeasti joskus saan nukkua ja levätä. Muuallakin kuin haudassa siis. Näen niin eläväisiä unia, että vuoron perään herään nauraen ja itkien. Se toki onkin paljon enemmän elämää kuin hereillä ollessa, eivät paljon työpäivän jälkeiset hetket kannusta touhuun ja tuunaamiseen.

Viimeisimmän semipainajaisen tosin olisi voinut jättää näyttämättä. Olin sohlannut yhden työhaastattelun kakkososan, tukka oli sekaisin, puhelin hukassa enkä ollut kirjoittanut luvattua raporttiakaan, koska olin ollut ulkoilemassa entisten nuorieni kanssa. Aika hyvin minä selvitin tilanteen, kiinnitin hiukset nutturalle, päätin etsiä puhelimen haastattelun jälkeen, en ollut kuin vajaan 10 minuuttia myöhässä, sain henkilön saattamaan itseni haastattelijan luokse (joku oppilaitos se oli). Siellä jäi vähän avoimeksi, saisinko tehdä raportin toisen haastattelun jälkeen, mutta haastattelija ei ainakaan heti tyrmännyt ajatusa. Siihen heräsin, oli taas jännitystä koko rahan edestä. Pystyn siis jopa unessa torpedoimaan elämäni.

Töiden jälkeen vietän aikaani Phryne Fisherin kanssa vielä tämän viikon, Murdoch astuu vuoroon 2. syyskuuta, sopivasti lomani jälkeen. Niin kauan on uskollisia ystäviä kuin ohjelmaa riittää telkkarissa. Samaa sanoin aikoinaan kirjoista, mutta koska lukukykyni on nykyään niin heikko, siihenkään ei voi enää luottaa. Tekisi kyllä mieli ryhtyä lukemaan niitä joskus keräämiäni hyvien kirjojen listoja uusiksi, kun en edes kirjastoon pääse. Mutta voihan se olla, että vielä muutun takaisin.

Muuttumisesta tuli mieleen, kroppa on nyt sitten lopullisesti menetetty vanhuudelle. Nyt ei enää kannata laihduttaa, tulee laskoksia ja ryppyjä vain. Tai sitten pitää olla korjaaviin toimenpiteisiin hurjasti rahaa, jota minulla ei ole, vaikka olen jo monta vuotta lotonnut yhtä ainoata riviä uskollisesti. Jos nyt johonkin investoin lähiaikoina, ajattelin uutta sänkyä ja pientä sähhkötietokonepöytää. Istuminen on pahasta. Täytyy varautua tulevaan, koti on tärkeämpi kuin kroppa. Sitä paitsi jos menetän työni, niin kuin on todennäköistä ennemmin tai myöhemmin, koti on tärkeämpi kuin ulkonäkö. Tännehän minä kuitenkin linnoittaudun.

Tänään jää Phrynen seura väliin, menen suoraan töistä kampaajalle. Saa nähdä, minkä värisenä sieltä pois kävelen, pojalla olivat ainakin viimeksi sieltä lähtiessäni hurjat suunnitelmat. Viikon päästä tähän aikaan matkustan junalle, joka vie minut Länsirannikolle ystävien huomaan. Ulkona on lämmintä! Kesä!

Minä tunnen, kuinka vauhti kiihtyy*

Aikansa kun Dervissi pommitti minua puheluillaan lauantaina, annoin periksi. En suostunut lähtemään saareen, mutta annoin luvan hänen tulla luokseni. Olin aika humalassa siinä vaiheessa, myönnän, minulla ei ollut nimittäin minkäänlaista tarkoitusta poistua residenssistäni minnekään. Olin keskellä itsesäälistä paskaviinanjuomiskeikkaa. Varoitin häntä kyllä siitä, mutta hän tahtoi ottaa riskin.

Oikeastaan se oli ihan hyvä asia. Hän nimittäin ensinnäkin puhuu kuin papupata, on aika minäkeskeinen tuuliviiri. Mutta yllättäen hän myös kuunteli minua ihan oikeasti. Siinä minä sitten tilitin tuntojani asiasta jos toisestakin. Lopputulema tietysti jälleen kerran oli, että hän totesi, ettei minun ikinä olisi pitänyt jättää häntä ja mennä naimisiin, mutta tuli sieltä ymmärrystä ja tukeakin. Ja kiva oli, kun paikalla oli joku, ettei tarvinnut itsekseen vänistä. Loppui se väninäkin aikanaan ja muuttui nauruksi.

Eikä tullut edes krapula. Itse asiassa Dervissin saapumisen jälkeen siirryin lähes kokonaan veteen. Mutta ei meistä kyllä olisi ikinä paria tullut, ehkä kuitenkin ystävät. Sekin on paljon, niitä ei joka oksalla kasva. Olemme tunteneet jo 16 vuotta, se on melkoisen pitkä aika, vaikkei hän pitkäaikaisimpia ystäviäni olekaan. Koin hänet aikoinaan melkoiseksi henkiseksi heinäsirkkalaumaksi, olin aivan nuutunut tapaamisten jälkeen, mutta aika on häntäkin jo koulinnut. Joku sanoisi, että jo oli aikakin.

Töissä on luvassa vauhdin kiihtyminen kohti syksyä. Ajattelin kuitenkin jatkaa sitä arkistonsiivousprojektiani, kun esihenkilö saapuu töihin. Hän saa päivystää yläkerrassa, minä hoidan alakerran. Vielä seitsemän päivää töitä ja sitten alkaa loma. Ehkä 9 päivässä kerkeän myös parantaa mieleni, ettei tarvitse lomaansa pilata vatuloinnilla. Minulla kyllä on joskus ollut ihan hyvä toipumiskyky.

*Otsikosta kiitos Matille ja Tepolle. Eikös tulekin hieno korvamato?

Märehtijän elämää

Tunnustan vellovani surkeudessani. Tuntuu, että jokainen saamani viesti, puhelu ja ihmiskontakti tuovat mukanaan jotain, mitä en olisi tahtonut kuulla. Olen väliaikaisesti menettänyt kykyni nauttia siitä, mitä minulla on, haikailen kummallisten asioiden perään. Olen kateellinen seuratessani muiden elämää, kun tuntuu, että oma lilluu myrkyllisellä sinilevälautalla paskameren rannassa. Saan ihottumaa, jota en ylety raapimaan, tai sitten se on korvien välissä. Olen levoton, mutta en tahdo liikkua.

Pitäisi repiä itsensä liikkeelle. Pitäisi tehdä jotain, hankkia muuta ajateltavaa. Kotona huomaan miettiväni vain sitä, että elämäni on hukkaanheitettyä ajanvietettä. Että elämä on ohi ennen kuin kerkesin saada siitä irti kaiken hyvän. Että nyt olen ajopuu, joka pelkää kuolemista yksin. Pitää vaan muistaa, ettei se ole hyväksytty tekosyy ryhtyä mihinkään puolivillaiseen suhteeseen. Mieluummin kuitenkin olen yksin kuin löysässä hirressä. Ja pitää muistaa, että tämä menee ohi. Minulla on vaan hyvin todennäköisesti keski-iän kriisi, yleensä vanhemmiten se kuulemma poistuu. Ihminen hyväksyy kuolevaisuutensa ja siirtyy eteenpäin.

Tänään ajattelin käydä varastojentäydennysretken, kun viikolla en kuitenkaan tahdo kaupassa kuluttaa aikaa. Sen lisäksi pitäisi perata ruokakaappi. Löysin sen perukoilta nimittäin kaksi säilykepurkkia, joista toinen oli vuodelta 2009 ja toinen 2011. Tänään on myös vietävä biojäteroskis, koska nyt kun tyhjensin purkit, voi vaarana olla haisulin leviäminen. Avatessani purkit naureskelin, että parasta ennen ajat ovat todellakiin viittelliset, tavara näytti ihan käyttökelpoiselta. En kuitenkaan aio hankkia ruokamyrkytystä tekemällä testejä tieteen nimissä.

Illalla vielä torjuin Dervissin viimeiset yritykset. Ehkäpä hän nyt tajusi, etten ole sillä tuulella, että sotkisin hänen elämäänsä. Itse voisin tänään lämmittää saunan, juoda pullollisen viiniä ja lähteä hortoilemaan kohti uusia seikkailuja. Tai sitten voisin jäädä torkkumaan sohvalle. Sitä kokeilin eilen illalla, oli ihan hyvä harrastus.