Aikansa kun Dervissi pommitti minua puheluillaan lauantaina, annoin periksi. En suostunut lähtemään saareen, mutta annoin luvan hänen tulla luokseni. Olin aika humalassa siinä vaiheessa, myönnän, minulla ei ollut nimittäin minkäänlaista tarkoitusta poistua residenssistäni minnekään. Olin keskellä itsesäälistä paskaviinanjuomiskeikkaa. Varoitin häntä kyllä siitä, mutta hän tahtoi ottaa riskin.
Oikeastaan se oli ihan hyvä asia. Hän nimittäin ensinnäkin puhuu kuin papupata, on aika minäkeskeinen tuuliviiri. Mutta yllättäen hän myös kuunteli minua ihan oikeasti. Siinä minä sitten tilitin tuntojani asiasta jos toisestakin. Lopputulema tietysti jälleen kerran oli, että hän totesi, ettei minun ikinä olisi pitänyt jättää häntä ja mennä naimisiin, mutta tuli sieltä ymmärrystä ja tukeakin. Ja kiva oli, kun paikalla oli joku, ettei tarvinnut itsekseen vänistä. Loppui se väninäkin aikanaan ja muuttui nauruksi.
Eikä tullut edes krapula. Itse asiassa Dervissin saapumisen jälkeen siirryin lähes kokonaan veteen. Mutta ei meistä kyllä olisi ikinä paria tullut, ehkä kuitenkin ystävät. Sekin on paljon, niitä ei joka oksalla kasva. Olemme tunteneet jo 16 vuotta, se on melkoisen pitkä aika, vaikkei hän pitkäaikaisimpia ystäviäni olekaan. Koin hänet aikoinaan melkoiseksi henkiseksi heinäsirkkalaumaksi, olin aivan nuutunut tapaamisten jälkeen, mutta aika on häntäkin jo koulinnut. Joku sanoisi, että jo oli aikakin.
Töissä on luvassa vauhdin kiihtyminen kohti syksyä. Ajattelin kuitenkin jatkaa sitä arkistonsiivousprojektiani, kun esihenkilö saapuu töihin. Hän saa päivystää yläkerrassa, minä hoidan alakerran. Vielä seitsemän päivää töitä ja sitten alkaa loma. Ehkä 9 päivässä kerkeän myös parantaa mieleni, ettei tarvitse lomaansa pilata vatuloinnilla. Minulla kyllä on joskus ollut ihan hyvä toipumiskyky.
*Otsikosta kiitos Matille ja Tepolle. Eikös tulekin hieno korvamato?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti