Syy ja seuraus

Perjantaina työpäivän jälkeen pidin session herrojen Murdoch ja Goodman seurassa. Sessio sisälsi erittäin täytteellisen pizzan sekä pari lasillista viiniä. Kyllä muuten teki hyvää. Nukkumassa olin varmaan jo ennen kymmentä. Niinpä lauantaiaamuna olin hereillä hyvissä ajoin. Hyvä olikin, tekemistä nimittäin riitti.

Järjestimme ystävättärelle yllätyssynttärit. Lupasin huolehtia ruokapuolesta. Niinpä aloitin aamuni vääntämällä coleslawia, cuacamolea ja tomaattisalsaa. Kaikkea sellaista, joka tykkää muhimisesta ja odottelusta ennen syömistä. Yhden maissa meillä oli treffit juhlapaikan haltijan kanssa, silloin kävimme loput ruuat ja juomat. Menu koostui alkuruuan parsoista, sitten tarjolle tuotiin fajitaksia (kolme proteiinia ja vihannekset). Askarteluruokaa, jokaiselle jotain. Jälkiruuaksi tuli minieclaireja ja kahvia.

Tietämätön syntymäpäiväsankari saapui Ukko-Munkkiin  ajatuksena, että hän lähtisi vain minun kanssani baarikierrokselle. Pidin pokkani harvinaisen hyvin, hän ei aavistanut edes kyytiä tilatessani, ettei se ollutkaan taksi, joka meitä tulisi hakemaan. Siinä vaiheessa kun hänelle selvisi, että bileet olivat luvassa, pääsi sankarittarelta itku.

Juhlat olivat hauskat, kosteat, railakkaat, musiikkipitoiset. Laseja rikkoontui, ihmisiä ei. Kuviakin tuli otettua koko poppoosta. Läksin taksilla kotiin joskus vähän ennen kolmea. Vettä tuli kuin aisaa ja vielä kompastuin polvilleni juuri ennen kuin taksiin pääsin könyämään. Minun pitäisi uskoa, että kannattaa katsoa jalkoihinsa, kun en kerta omaa hämärä- enkä stereonäköä. Onneksi eivät menneet rikki housut eivätkä polvet. Ei paljon tarvinnut unta houkutella kotona, vaikka taisin kyllä pari tyhmää tekstaria keretä lähettää. Idiootti.

Sunnuntaina raahustin pelaamaan roolipelia. Olipa hauska sessio sekin! Naurua piisasi, etenkin kun hahmoni pääsi kurmoottamaan toista henkisesti uhkaamalla jättää pinteeseen. Otakohan mie välillä turhan henkilökohtaisesti asiat? Ainakin jos ryhmän teiniäkäinen haukkuu kokkaukseni päin naamaa, ilmoitin, etten hänelle enää ruokaa tee. Syököön eväitä.

Su-ma-yö oli helvetistä. Yritin taas auttaa. Turhaan. Mutta kun eilen tulin kotiin, söin palan pizzaa ja nukahdin sohvalle. Heräsin 20:30, pesin meikit naamasta ja menin sänkyyn. Heräsin 15 minuuttia ennen kellonsoittoa. Minua väsyttää edelleen, olen vihainen kuin ampiainen ja pääni on kipeä, sieltä varmaan napsahtaa pian jotain. Ja hyvä niin. Mie en enää jaksa.

Kaikki kukkii

Vahingossa huomasin kaiken puhkeavan kukkaan keskiviikkona. On se hetki vuodesta, kun tavallisesti koķisin olevan elossa enemmän kuin koskaan. On se hetki vuodesta, kun tekisi mieli olla jollekulle jotain ja nyt kun tajusin sen olevan mahdotonta, pieni osa minusta kuolee jälleen. Onneksi minua on paljon ja onneksi minua syntyy kaiken aikaa lisää, en tiedä vielä mitä, mutta jotain toisenlaista. Antaa luonnon kukoistaa, ei se siitä minnekään katoa, ensi keväänä on sama saatanan rumba taas edessä. Tiput karjuvat, luonto riipoo kauneudellaan.

Olen täyttänyt päiviäni avajaisilla, asiakastilaisuuksilla, työllä, ystävien asioilla. Kuten arvaatte, itseäni en voi ajatella. Jos hetkeksikin pysähdyn, taivas putoaa niskaani. Se minulla ja gallialaisilla on yhteistä, olemme kovin rohkeita, mutta meilläkin on Akilleen kantapäämme. Minun taivaani on suru. Kollegalle kun avauduin hivenen, hän totesi, että se juna meni jo. Tiedän, mutta silti säälin ihmistä. Säälin sitä tilaa, jossa hän on ja elää. Suren, etten voi tehdä mitään, enkä voi auttaa. Näen, tai oikeastaan kuulen ihmisen ajautuvan kohti itsemurhaa, murhaa tai tahatonta kuolemaa. Mikä hirvittävä kohtalo, vaikka hän sitä jo osittain toivookin.

Elämä tällaisena, kun sen nyt näen, on kovin lohduton paikka. Niin paljon suuria odotuksia, niin paljon lahjakkuutta voi kaatua mielen kipeyteen. Ja toisaalla sitten elämätön elämä potkii tutkainta vastaan, toivoo, että saisi vielä mahdollisuuden kääntää laivan, tehdä jotain tässä maailmassa. Mietin vaan, että mitä. Ja millä eväillä? Vai onko niin, että minuakin alkavat elämän rippeet vielä kiinnostamaan 60 ja kuoleman välissä? Sinne ei kyllä enää pitkä aika ole. Ehkä kuitenkin pidempään rimpuilen kuin äitini. En todennäköisesti elinvuosissa häntä tule voittamaan kuitenkaan.

Puhutaanko vielä vähän työstä? Taas yksi kollega, joka sai työpaikan toisaalta. Tilalle otetaan onneton puolivillainen temppi, kun halvalla saadaan. Minun töilleni tosin nyt saadaan kokopäiväinen tekijä, opettamiseen menee jonkun aikaa. Mitähän minä sitten teen? Onko minun vuoroni saada kenkää vai keksitäänkö minulle jotain muuta? Tekemistä kyllä riittäisi, mutta kun tilanne on, mikä on, niin se ei välttämättä edesauta työllistymistäni. Pakka on sekaisin kuin se tarot-pakka, jolla ystävä minulle ennustuksensa teki. Siinähän luvattiin tuskaa ja ahdistusta. Sitä on nyt ollut tarjolla. Oikeassa olivat kortit.

Minun pitäisi pysähtyä.

Unitauti

Torkun saman tien, kun suljen silmäni. Torkun töissä wcssä (en käy siellä kuin kahdesti päivässä, älkää peljätkö), torkun bussissa, nojatuolissa ja sohvalla. Hyvä, etten nukahda seisaaltani. Mutta yöllä en nuku, silloin pyörittelen ajatuksia. Niitä synkkiä ja surkeita. Unenpätkät tuntuvat olevan täynnä viestejä, varoituksia ja ennusmerkkejä - enkä minä muista niistä ainoatakaan.

Olen hetkellisesti erittäin väsynyt elämään. Tiedän tämän menevän ohi. Nauran, vaikka tekisi mieli kirkua. Hymyilen ja salaa pyyhin kyyneleen. Puhun, vaikka tekisi mieli huutaa. Voi minua tyhmää, raivoaisin. Miten minulle nyt muka hyvin voisi käydä? Ja koska olen täynnä surua, en voi enkä tahdo puhua tästä kenellekään, ennen kuin olen käsitellyt asian ihmisen kokoiseksi. Nyt se on vielä liian suuri.

Onneksi viikonloppuna on ensin yksi kokkikeikka ja sitten roolipeli. Täytyy pitää itsensä kiireisenä. Työ auttaa, sellainen hullunmylly kun siellä onkin. Eilen kun kysyin kesälomatuurauksestani, minulle todettiin sen olevan hallinnollisia palveluita tuottavan yksikön asia. Vaikka sisään nyt välittömästi otettaisiin joku, en tiedä, kerkeäisinkö opettaa tuurauksen.

Hullun hommaa kaikki tyynni.

Lopun alku

Ei tästä hyvä tule. Reilussa kuukaudessa suhteellisen hyvinvoivasta vanhemmasta naisihmisestä on tullut harmaa, läpinäkyvä, hiljainen ja sairas. Nyt ei enää kauan mene, pahoin pelkään. Sen äitini tietää itsekin, eikä se kivaa ole kenestäkään.

Kaikkihan me kuolemme. Mielelläni luovuttaisin vaikka kaikki jäljellä olevat vuoteni hänelle, jos voisin. Mie olen jo tätä tahkoa suhteellisen ravakkaan kiertänyt, hänellä saattaisi olla paljon koettavaa, elämätöntä elämää. Valitettavasti siirto ei nykyteknologialla onnistu.

Itse suren Ihmemiestä. Tahtoisin tietää, onko hän elossa. Itseäni märehdin pimeässä yksin, en enää uskalla kenellekään kertoa, että minuun sattuu. Kaikki.

Lääkärin määräyksestä

Jos entisiä poikaystäviä ei olisi, ne pitäisi keksiä. Takana lempeä pärskeinen päivä pääkaupunkiseudulla. Hetkittäin itkin ja hetkittäin tunsin olevani tolkuttoman onnellinen. Normihommaa. Paitsi että sitten kerroin kaiken. Oli varmaan ihanaa.

Olin siis merellä. Saaristossa. Mikä toi v*tun rapakko tossa nyt oikein on? Mulla oli pelastusliivit ja kaikki vermeet järjestävän tahon puolesta. Terveisin nimim. "Kyllä kivikossa bootseilla pärjää"

Rauha

Ihmemies sairastui. Mielenterveys ryhtyi järkkymään pari vkoa sitten. Nyt hän on niin aggressiivisessa ja maanisessa vaiheessa, etten uskalla olla hänen kanssaan missään tekemisissä enää. Eivät kyllä enää uskalla muutkaan ystävät. Selvisin suhteellisen vähällä fyysisesti, psyyke nyt kolahti enemmän. Eilen illalla pelkäsin henkeni puolesta ihan oikeasti.

Häntä on yritetty saada hoitoon useampien ihmisten toimesta. Mutta kun hullun mieli on ovela, niin karkuun hän on luikahdellut. Joudun siis hylkäämään hänet hädän hetkellä, ehkä vaihtoehtojen puute vie hänet päivystävälle. Tai sitten hautaan. Mutta kukin tekee ratkaisunsa itse enkä minä voi omaishoitajaksikaan ryhtyä. Olisi hienoa, kun voisi sanoa, että jos hän paranee, voisin miettiä uudelleen, mutta taisi koko jumalan juna mennä jo.

Olen surullinen, on tässä osa itsesääliäkin, mitäs taas läksin. Onneksi töihin pitää mennä vasta maanantaina. Saan levättyä. Jätän kirjoittamisen hetkeksi vähemmälle, minulla kun ei taida olla mitään sanottavaa. Paitsi että on ihanaa olla kuitenkin elossa ja rauhassa.

Rakennan

Rakennan elämääni takaisin normaaliin hitaasti ja varmasti. Yritän olla tekemättä mitään radikaalia, koska radikaali on pahasta. Vähän niin kuin sellainen vapaa happiradikaali. Joskus minusta tuntuu, että ne miehet, joihin kiinnyn, omaavat samanlaisia piirteitä. Pyrkivät iholle, pyrkivät täydentämään itsensä ja samalla tuhoavat minut. Käenpoikia.

Lauantain kinkerit ystävien luona olivat niin parhautta. Nauroimme lähes k*set housussa elämän hulluudelle. Ja etenkin minulle. Välillä tulee mieleen, että olen komedian sankaritan, ikuinen luuseri ja surkeiden sattumusten sarja. Onneksi osaan itselleni edes suurimmaksi osaksi nauraa. Ruuaksi tein Indonesian ja Hollannin lahjan maailmalle, rijsttafelin, tosin en jaksanut väkertää kuin viisi ruokalajia. Oikeasti niitä on parikymmentä. Mutta riittivät ne viisikin meille neljälle; porsasta, kanaa, nautaa, tiikerirapuja ja kasviksia kasapäin. Eivätkä Iikkean lahja maailmalle, prinsessaleivokset ja suklaakakkukaan, yhtään pahiksia olleet.

Sitten seurasi taas aivan tolkuton seikkailuosio pitkin baareja, terveyskeskuksen päivystystä, maita ja mantuja. Se ei enää ollut hyvä, vaikka keikalla tulinkin törmänneeksi yhteen tuttuun yli 20 vuoden takaa. Hän oli aivan yhtä viehättävä itsensä, tapaaminen oli kovin lämmin.

Ostin junaliput pohjoisempaan Suomeen. Olin niin myöhään liikkeellä, että kävi taas kalliiksi. Mutta käyköön. Jos minä nyt sitten oikeasti kaikkien taiteen sääntöjen ja sovinnaisuuden nimissä olisin paikalla sekä äitini syntymäpäivänä että äitienpäivänä. (Se rupusakkikoomikko minussa sanoo, ettei muori kuole kiusallaankaan, kun alkaa tällaista herkkua saada. Joudun toistamaan tämän vielä useasti. Sittenpähän joudun, tekee minullekin hyvää elämän tarjoama katumuspilleri.)