Sä et saa koko maailmaa. Etkä sä saa mua!

Töi-nimisessä kerrottiin juuri sen minun osastoni syys-joulukuun 20 % työaikalomautuksista. Minua melkein nauratti ja itketti yhtä aikaa, kun mietin, että tästäkö se taas tämä ura alkaa. Komeasti lyhennetyllä viikolla, palkasta puhumattakaan, etenkin kun on taas elänyt ilman raakaa budjettia. Toisin kävi, minusta on jossain häiriintyneessä maailmassa tehty hallinnollinen henkilö, mutta sekään ei takaa onnellista loppua, kuten kollega totesi. Voihan se vielä käydä niin, että meihinkin kirves koukkaa. Vaan eipä hätää, nyt kun tietää, mitä työttömyys on, niin ei paljon pelota lomautuskaan.

Minua ei oikeastaan pelota mikään. Paitsi kaikki, kyllähän te minut jo tunnette. Etenkin taloudelliset asiat, mullon niin suuret menot, kun olen suurellinen ihminen.

Pikkuretki lähikylään ystävän luokse koittaa jo huomenna. Siellä tuskin Taavitsaisia on luvassa, mutta sen sijaan pääsen osallistumaan musavisaan. Ottavatkohan ne joukkueeseen pisteenlaskijoita ja go-go-tyttöjä? Minun aivoni nimittäin ovat eilisen teeren aivot. Sitä minä taidan jo pikkuhiljaa olla muutenkin, mutta kivaa on ollut tähän saakka. Kiitos tästäkin vähästä. Paljosta!

Ja se kylä, se on niin kiva kylä! (Minä jo unohdin, miten se sydämen kuva tehdään.)

***

Otsikosta kiitos viime viikonlopun vieraspaikkaan! Toinen sydän! Toinen huomio: ammattiini nähden tiedän äärettömän vähän yhtään mistään. Ja teen helevetisti kihroitus- ja väärinkiroitusvireitä.

Varhainen lintu aiheuttaa paljon vahinkoa

Kun heräsin tänä aamuna taas turhan aikaisin, olen saanut jo paljon vahinkoa ja pahaa mieltä aikaiseksi - itselleni tietenkin. Tähän mennessä olen rikkonut yhden chilipurkin, tiputtanut jogurttia lattialle ja riiponut yhden paidan riekaleiksi. Samaan pakettiin voidaan panna sekin murhe, että kaksista tilaamistani kengistä molemmat lähtevät myyjälle takaisin, ei ole minusta Tuhkimon siskopuolten temppuihin, leikellä olisi jalkojaan pitänyt, jos olisi meinannut ne kopottimet pitää.

Tästä tulee varmaan sellainen onnenpäivä. (Onneksi edes löysin kirjastokortin, joka oli hukkanimisessä paikassa. Pääsin uusimaan lainani, kun en taas kerkeä lukea. Enkä kerkeä ensi viikonloppunakaan, sen varmistin eilen tilatessani majoituksen ja matkat.)

Vilkas viikonloppu

Olipas kiva loman poikanen. Vaikka torstaiaamuna kyllä kiukustutti nousta jo viiden maissa, että kerkesin Länsisatamaan ammattiyhdistysporukan treffipaikalle. Onneksi laivalla sai aamupalaa ja penkit olivat mukavia, kun matkustimme business loungessa Tallinnaan. Tuhti aamupala oli tarpeen, koska päivä oli aika täynnä ohjelmaa, erinäisiä tutustumiskohteita, ja ohjelma tietenkin myöhästyi heti alussa. Mutta sen vaan sanon, että toista kertaa minua ei saa merimuseoon. Vaikka meillä oli opastus, en kuullut siitä kuin sanan sieltä toisen täältä, koska isossa hallissa kaikuva sinänsä ihan mielenkiintoinen äänimaailma peittää aika tehokkaasti opastusäänen alleen. Siellä oli tylsää, mutta lapset ja veneistä kiinnostuneet varmaan viihtyvät.

Paluumatkalla kokeilimme uutta konseptia, comfort luokkaa, jossa lipun hintaan kuului rahvaasta erotettu matkatila, naposteltavaa ja nettiyhteys. Noh, se oli sellainen kokemus se, jos töitä tekisi, saattaisi tilaa arvostaakin. Tietysti oli ihan hyvä, kun sai rauhallisen istumapaikan ja pystyi jättämään tuliaisensa hetkeksi kollegoiden vahdittavaksi.

Iltasella Ottoveli tuli kylään, siinä taas aika vierähti niin, että varmaan oli lähempänä kahta, kun unille menin. Herätys oli taas liian varhain, juna läksi jo ennen kymmentä. En saanut torkuttua kuin puolisen tuntia, mutta kerrankos sitä lomalla valvoo. Länsirannikolla oli onneksi muutama muukin väsynyt, joten jo yhdentoista jälkeen vetäydyin kellariin neitsytkammariini, eikä varmaan mennyt puolta tuntia kun olin umpiunessa.

Lauantaina tulikin sitten liikuttua vähän enemmän, kaupparetken jälkeen teimme pienen kävelylenkin lähimetsässä. Ei sieniä, mutta liikuntaa ja metsäntuoksua oli tarjolla. Iltasella minut tutustutettiin ylikypsään revittyyn sianlihaan (Tulipin pulled pork, mutta seuraavan kerran teen tätä kyllä ihan itse, herkkua!), söimme kotitekoisia hampurilaisia ja veneperunoita. Hyvää. Viinikin maistui ja niin siinä taas kävi, että keittiönpöytä teki tehtävänsä, siinä viihtyi, tulimme hiprakkaan koko aikuisväestö. Asia tietenkin kostautui sunnuntaina, kun minulla lähti iltapäivällä juna kotiin. Nauroin ystävälleni, että seuraavan kerran rypeminen on suoritettava ensimmäisenä iltana, että jaksaa kotiinsa vierailun päätyttyä. Ehkä me vielä joskus viisastumme.

Yöllä kun istuskelimme tupakilla portailla, metsästä kuului ensin normaali huhuuh ja sitten aivan saatanallinen maahisen nauru. Kun kuuklailin äänen aiheuttajaa, se selvisi huuhkajaksi, on kuulemma varoitusääni, kun emo on pesällä. Jos olisin yksin ollut, varmasti olisin karkuun juossut. Säikäytti pahemman kerran. Muita luontouutisia matkanvarrelta, näin elämäni ensimmäisen keltavästäräkin ja käpytikan. Kyllä maalla on mukavaa, baareihin ei ole enää tällaisella raakilla mitään asiaa, tuli todettua. ja miksi menisi kun viihtyy ystäviensä seurassa.

Nyt sitten väsyttää. Tässä kerkeää sopivasti todennäköisesti ensi viikonlopuksi tokeentua, sitten on taas uuden retken aika. Paha olen. Tai en paha, mutta holtiton ja ajattelematon.

Loma lomanen

Kävelemisestä tulee jotenkin ihmeellisen energinen olo. Outoa. Mutta nyt kyllä pitäisi ymmärtää mennä ajoissa nukkumaan, koska huomenna alkaa lomanvietto kovin aikaisin. Ensin pieni retki lahden taakse ja sitten vähän pidempi retki ystävien luokse.

Siinäpä se pikkuloma sitten onkin. Töitä kyllä riittää. Enkä valita, siellä on kivaa ja aika menee sukkelaan. Ensi viikolla voisin tosin töiden jällkeen käydä tutkaisemassa sitä pienenpientä metsikön lämpärettä, jossa kävelimme tänään. Jospa siellä olisi vaikka sieniä. Ainakin siellä tuoksui syksy.

Taisi Itella kadottaa Ottoveljen vuokrasopumuksen. Sillä lailla. Mitähän tässä vielä?

Vekslaamista

On taas tullut tirvottua kalenterinsa täyteen vaikka minkälaista kissanristiäistä, retkeä, konserttia ja häppeninkiä. Hyvähän se on, ei käy aika pitkäksi eikä tarvitse miettiä, että olisi se kiva, jos seuraa olisi. Mutta kun... Nyt on ongelmana se, että Ottovelikin on jo Suomessa ja todennäköisesti jos emme tapaa torstaina, tapaamme vasta joskus syys-lokakuun vaihteessa. Perkele. Ei ole hyvä tämä.

Liikkuminenkin vie aikaa. Tunti ei ole mitään, kun kollegan kanssa kirmaamme pitkin polkuja kuni kiimaiset hirvet. Hän edeltä ja minä puuskutan perässä. Onneksi minulla ei ole mitään oikeita harrastuksia, saisin hermoromahduksen jo pelkän tekemisen määrästä.

Tiedossahan on, että tämä rauhoittuu. Minusta tulee talviunta nukkuva lahna, kunhan valon määrä sopivasti alkaa hiipua. Menen nyt ja makaan myöhemmin. Mutta kieltämättä uni olisi kiva ylläri. Nyt jatkan virallisten dokumenttien kasaamista, minulla on nimittäin melkoinen määrä paperitauhkaa, jota Ottoveli tarvitsee lainojen ja tukien hakemiseen. Olen eräille elävä arkisto, vaikka itselleni vain omien haaveiden hautausmaa.

Rampa

Olen kuin hakattu. Pohkeissa on mustelmat, n. 10 cm halkaisijaltaan, takamuksessa ja ristiselässä muutama lisää oikean käden peukalon kynsi lohkesi vereslihaan saakka, tunnen jopa sormien lihasten (?!) olemassaolon. Kävin vähän soutamassa saaristossa, noin 10 kilometriä.

Firma ja sen kaksi kaverifirmaa pitävät näin loppukesästä Itäisessä Suomessa kirkkovene-haastekilpailun. Joukkueessa pitää olla kaksi naista. Lupasin kapteenille joskus kuukausia sitten, että jos hän ei ketään muuta saa, niin minä lähden. Eilen piti sitten lunastaa lupauksensa viimeisen vuokratyövoima-työpäivän kunniaksi. Puolen päivän aikaan bussi keräsi kaikki kolme joukkuetta kyytiin, ajelimme rantaan ja neljän aikaan istuimme veneessä.

Ensimmäiset vetoni menivät päin p*rsettä. Sehän on ihan kamalaa, kun ei ymmärrä, mitä pitäisi tehdä ja missä järjestyksessä. Parin harjoituskerran jälkeen kuitenkin sain rytmistä kiinni, tajusin miten siinä penkissä pitää itseään notkutella tahtiin. Ja melaa kanssa. Aavistelin kyllä pahinta jo silloin, mutta enpä arvannutkaan, millaiseksi tilanne vielä muodostuisi.

Lähtö koitti. Alku sujui ihan mallikkaasti, vaikka jäimmekin heti viimeiseksi. Kaikki kuitenkin muuttui, kun jouduimme avomerelle. Aallokko kasvoi, mela ei meinannut nousta riittävän nopeasti vedestä ja mennä takaisin alkuasentoon. Sitten tapahtui monta asiaa yhtä aikaa, tuli suuri aalto, keikautti veneen, liukupenkkini liukui pois kiskoiltaan, minä kolahdan perseelleni kokkaan, mela holahti laitaa myöten. Alkoi satamaan vettä kaatamalla. Lasit kastuivat ja huurustuivat. Siellä minä olen veneen pohjalla, yritän virittää penkkiä paikalleen ja saada melaa ylös, ettei se häiritsisi muiden soutua. Vene hörppii vettä, ukkonen paukkuu ympärillä, minua pelottaa, tajuan, että jalat on köytetty kiinni kenkätelineeseen. Jos vene kaatuu, minä hukun. Meinaan saada paniikkikohtauksen.

Sain kuitenkin mieleni hallintaan, kun muut vaan jatkavat soutua. Seuraavaksi sain melan nostettua pois muiden tieltä. Sitten ryhdyn askartelemaan penkkiä paikalleen. Se ei onnistu, en vaan saa pyöriä ja kiskoa kohtamaan. Joudun nolona istumaan kuolleena painona loppumatkan. Surkeinta on se, että toiseltakin soutajalta hajoaa penkki. Jäämme viimeiseksi, mutta nauru raikaa silti.

Litimärkinä käymme läpi palkintojenjaon, ennen kuin juoksemme läpi rankkasateen bussiin. Saman tien tajusin, miksi kulkuvälineemme ei ollutkaan niin laadukas. Meidät kiikutettiin läheiseen kartanoon suoraan saunaan. Sen päälle vielä syötiin. Ruoka nyt ei mitään hääviä ollut, mutta täyteen siitä tuli. Ilta sujui rattoisasti, olipa mukava tavata ihmisiä sekä omasta että kilpailijoiden yrityksistä. Bussimatkalla kotiin nuoret herrat jakoivat juomiaan tasapuolisesti kaikille ja houkuttelivat keskustan trendibaareihin. Kalliossa karkasin kyydistä ja kävelin paikallisbussille. Kotona olin joskus puolen yön maissa.

Olipa hauskaa! Melkein lupauduin mukaan ensi vuonnakin, mutta minun kyllä pitää muistaa, että minä ja meri emme ole ystäviä. Kun saisi edes pelastusliivit. Mutta seuraavaksi päiväksi on saatava vapaapäivä, tänään oli lievästi sanottuna kipea ja väsynyt olo. Minut on salaa hakattu siellä kuitenkin. Mutta ensimmäinen työpäivä on nyt kuitenkin ohi, kai minä saan mennä sinne taas maanantaina.

***
Juhlapaikka on varattu ensi vuotta varten. Ei se olekaan se Kallion paikka, Stidilä, vaan yksi toinen, joka tulee edullisemmaksi. Sitä paitsi siellä on astiatkin valmiina. Kyllä se tästä. Kohta voin unohtaa koko jutun lähes vuodeksi.

Julkiset teloitukset peruttu - Nukkumatti tunnusti

Viime yönä unta vihdoin saapui. Olen onnellinen ja levännyt. Puuh. Ottipas se taas tiukille, mutta nyt taas jaksaa leikkiä unettomuuden kanssa. Kaino toiveeni toki olisi, että Nukkumatti jäisi asumaan kanssani, mutta kun tiedän, että se ei vaan hälle käy, niin edes visiitti silloin tällöin helpottaa tilannetta kummasti. Heräsin joskus kahden maissa, kun ukkonen räimähti kertaalleen, mutta klassisen vessakeikan jälkeen ei tarvinnut viittä minuuttia pidempään kuunnella sadetta, kun jo unihiekkalähetys jatkui.

Eilen kiukustutti kaikki. Elämä ja sen useat ilmenemismuodot - lyhykäisesti todettuna. Purin kuitenkin hammasta, etten olisi purrut kenenkään päätä poikki. Töissä pidin matalaa profiilia, mutta lyhyt kohtaaminen kopiokoneella kesäkissan kanssa kertoi sen, mitä uumoilinkin. Hän kysyi, oliko viikonloppu ollut rankka. Hymyilin vaisusti vastaukseksi.

Luen ruotsinkielistä kirjaa. Ei hyvä. Joudun arvailemaan aika paljon. Ehkä seuraava on jo helpompi, mitä epäilen. Epäilen myös sitä, että kuukausi ei riitä kirjan lukemiseen vaikka se on rakkautta ja romantiikkaa eikä käsittele mitään elämää suurempia aiheita. Paitsi rakkautta ja romantiikkaa. Sitä ennen lukaisin Tarquin Hallin Vish Puri ja Kadonneen palvelijattaren tapaus -dekkarin. Nautin kovasti ja suosittelen. Pitää ryhtyä etsimään sarjan muita osia.