Kaikkeen sitä minäkin hurahdan vielä vanhoilla päivilläni, niin kuin nuorten scfi/fantasia-tvohjelmaan. Doctor Whossa alkaa olla taas jännät paikat. Näytti siltä, että Clara kuoli. Voi himppu, mutta eihän se voi, Tohtori saa hänet kuitenkin pelastettua. Siinä se on oikean elämän ja fiktion välinen ero, oikea elämä harvemmin loppuu onnellisissa merkeissä.
Sen sain tuta myös jutellessani äitini kanssa puhelimessa. Lääkäri oli saanut kakistettua suustaan riittävän selkeästi, että haimasyöpään ei lääkitys tai leikkaus auta. Hoidot oli lopetettu. Ja edelleen muori toteaa voivansa erinomaisesti, paremmin kuin koskaan. Hyvä niin, toivottavasti hän pysyy tuossa tilassa mahdollisimman pitkään. Ennustetta tuskin tietää kukaan. Niinpä oli kiva kuulla, että tänään ovat pikkuveljen kanssa menossa kirjoituspöytähankintoja tekemään, enhän minä sitä kirjoituspöytää nimittäin koskaan hänelle saanut. Ei enää kukaan tunnu kulkevat isolla autolla pääkaupunkiseudulta Pohjoisempaan Suomeen.
Noh. Näyttää siltä, että elinaikaennusteeni on 25 - 30 vuotta. Vielä on aikaa vatuloida kaikenlaista. Ja sitähän minä teen, täytyy myöntää, että näinkin turhanaikaiseksi ihmiseksi käytän nettitilaa arpomiseen ja turhan veivaamiseen enemmän kuin oman osani. Mutta kun ei itselleen mitään voi, kai se sellainen tietynlainen itsekkyys lisääntyy, kun ei ole kääpiöitä tai puolisoa, johon energiansa käyttäisi, sitten käyttää sen itseensä. Puoliso olisi kyllä joskus ollut ihan kova sana, jälkikasvua en osaa kaivata vieläkään. Tiedän geeniperimäni, kuulun vialliseen sakkiin.
Onneksi huomenillalla on jotain muuta mietittävää. Pääsen osallistumaan italialaisen ruuan kokkikurssille. Torstaina pitäisi pitää suuri kodinsiivoushetki ja sitten onkin jo viikonloppu. Taas! Kohta koittaa joululoma. Odottelen riemulla pidempiä vapaita. Minua väsyttää aivan tolkuttomasti. Voisin juuri nyt mennä takaisin sänkyyn, unta tuskin saisin, mutta voisin käpertyä sinne. Vaikka meditoimaan ja sitten hibernoimaan.
Ai niin, iltasella joku kolisteli kotiovella, ensin mietin, että en mene edes katsomaan. Onneksi vetäisin kylpytakin niskaani ja menin. Siellä oli söpö postipoika, Brandosin kenkälähetys saapui juuri Tohtorin jälkeen. Poikaparka varmaan mietti, että kaikenlaisia täti-ihmisiä sitä onkin, mutta kun en ollut tilannut kotiinkuljetusta, niin en ymmärtänyt sellaista odottaa. Positiivinen asiahan se oli, yksi muistettava vähemmän. Muistamisesta taas tuli mieleen, että estrogeeni on melkein loppu, tänään pitää päästä apteekkiin töiden jälkeen. Kyllä tää sitten on hektistä... Not.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Ave aave eli terve kummitus!
Voihan harmitus:pääsin tänne asti blogissasi ja nyt pitää ootella jokaista kirjoitusta erikseen... Eihän siulla vaan ole lopettamisaikeita? Toivottavasti ei.
Minä oon ollu anonyymi lukija - itselläni ei blogia ole eikä varmaan tulekaan, niin on elämäni tylsää. En ihan satavarma ole siitä, onko mulla kuukkelitili ja onko mulla joku nimimerkki, pitäisi kai tutkia ...
Jossain kohtaa imehtelit, miksi joku lukee blogiasi. No, miepä vastaan osaltani.
Tapasi kirjoittaa, "äänensävy ja -väri", jotenkin nappaavat. Lukiessa välillä itkettää ja välillä naurattaa.
Blogissa ei ole liikaa kuvia - ihan hienoa, että jotkut kuvastavat kirjoituksensa, mutta joskus se taidepläjäysten määrä on liian iso, etenkin jos jotain samoja saakelin lehtiä tai marjoja on kuvattu sen 10 kertaa.
Jotkut kohdat ja kokemukset siun elämässäsi liippaavat läheltä, sekin kai saa lukemaan ja katsomaan, "mitä sitten tapahtuu, miten käy".
Samoissa ikäluokissa olen, samalta suunnalta tätä maata kotoisin, siis itäpuolelta. Pariton ja kääpiötön olen myös, paitsi sie taidat olla pariutumassa :).
Mitäpä muuta? Niin, blugiessa meni jokunen ilta, kun sieltä alusta aloitin - mitäs mie nyt luen??
terveisin IlonaK (saattaa olla miun nimimerkkinikin)
Heipparallaa, Ilona, tervetuloa vaan kellariini. Kiitos palautteesta, sitä on kyllä tosi kiva kuulla, että joku jaksaa vielä lukeakin minua. :-D
Mie en ota tuohon pariutumisasiaan kauhean jyrkkää kantaa vielä. Katellaan. Tahtotila saattaa olla olemassa, mutta sitä kun ei ikinä tiedä, miten käy.
En ole lopettelemassa kirjoittamista, mutta en jaksa kirjoittaa aina edes joka toinen päivä. Enkä kerkeä, sen verran vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää. Toivotaan, ettei niitä itkettäviä asioita kuitenkaan kamalasti, mieluummin naurua.
Lähetä kommentti