Hiljainen

Kerrankin olen töissä hiljainen kollega. Kurkkuni on niin kipeä, että ellen tietäisi minulta leikatun kitarisoja pois, alkaisin epäillä kivun perusteella angiinaa. Onneksi on ibuprofeenia, yöllä vaan sekään ei meinannut auttaa, kun sylki valuu kurkkuun ja pakko on välillä nielaista. Mutta koska muuten on suhteellisen terve olo, vain vähän räkätautia, niin mitäs tässä muuta ymmärtää kuin ilmestyä sorvin ääreen. Mutta mieluiten en kyllä puhuisi mitään. Hymyilisin vain nätisti.

Loppuviikoksi tahdon kuitenkin parantua. Antaa sataa vain, suunnittelimme alustavasti ensi viikonlopulle sieniretkeä. Harmi vain, ettei meillä edelleenkään ole autoa, on tyydyttävä pääkaupunkiseudun lähimetsiin. Mutta oikeastaan, jos taas lähdemme oikealla asenteella metsään pyörimään, niin tärkeintä on ulkoilu ja ilman haistelu, sienet ovat sitten tervetullutta bonusta.

On se kyllä kumma miten pienestä on elämä joskus kiinni. Niin kuin housujen suhteen yhdestä kokonumerosta. Kiskaisin tänä aamuna nimittäin jalkaani ne numeroa pienemmät farkut, jotka kävin Kappahlista viime viikolla, olo on huomattavasti ryhdikkäämpi kuin liian löysien pöksyjen kanssa. Mutta kukahan kannustaisi minua läpikäymään paitakaappini, siellä sitä vasta liian isoja paitoja onkin? Minulla on ärsyttävä taipumus hankkia löysiä paitoja ja sitten kuitenkin pitää vain niitä istuvampia. Pitäisi tehdä karsintaa ja sitten korjata ne, joista korjattavaksi on, etenkin pituutta voi aina napata pois paidasta, se auttaa jo paljon.